17 v tyttäreni kuoli kaksi vuotta sitten tulipalossa savumyrkkyihin. Puoli vuotta tapahtuman jälkeen olin sairaslomalla ja sitten yritin palailla töihin. Minulla on oma pieni yritys. Olinkin töissä n. puoli vuotta,mutta sen jälkeen iski kauheat väsymyspuuskat. En ole kyennyt nyt yli vuoteen töihin. Minulla on paniikkihäiriöitä, huimausta, oksettavaa oloa ja ennen kaikkea olen lopen uupunut. En jaksa mitään. Työvoiman käyttö on kallista ja olen ajautunut hirvittävään velkakierteesen. En tiedä miten tästä selviän, vai selviänkö ollenkaan. Käyn kriisiterapiassa noin kuukauden välein. Onko kenelläkään samanlaisia kokemuksia. Oletteko selvinneet elämässä eteenpäin. Minulla alkaa toivo olla mennyttä.
tyttären kuolema johti konkurssiin
eheinä
81323
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
monella on samankaltaisia ajatuksia kuin sinulla.
ehkä voit miettiä joitain muita vaihtoehtoja mitä teet tulevaisuudessa työksesi jos yrityksesi menee konkurssiin.yrityksen konkurssi ei ole sama asia kuin oma henkilökohtainen konkurssi.
ja sosiaalitoimisto auttaa suomessa näin laman keskelläkin.kukaan ei kuole nälkään.
osanotto tyttäresi vuoksi.
Kiitos kannustuksesta. Tuntui heti vähän paremmalta. Kai minä kaipaankin tämän surun keskellä kannustusta. Kiitos
"ja sosiaalitoimisto auttaa suomessa näin laman keskelläkin.kukaan ei kuole nälkään."
Suomen sosiaalitukien lainsäädäntö ei koske yrittäjiä.
Olen yrittänyt hakea toimeentulotukea mutta vastaus oli että toimeentulotukea ei saa ennenkuin yritystoiminta on lopetettu.
Hei Eheinä
Lapsen kuolema pysäyttää elämän. Se pysäyttää myös työn, yrittämisen, ihmissuhteet... ihan kaiken. On selvää, että yksityisyrittäjällekin tulee vaikeuksia.
Oma elämäsi jatkuu sen mittaisena kun se on sinulle annettu ja sinunkin osasi on tämä suru kantaa loppuun saakka. Itse painiskelen vastaavan surun ja kaipuun kantamisessa. Nyt on vain koetettava keksiä keinoja miten vahvistaa itseään tähän loppuelämään.
Monet arvot muuttuvat täysin ja monet asiat menettävät kokonaan merkityksensä. Kaikki elämän asiat eivät kuitenkaan mene ns. alaspäin vaan elämään tulee tahtomattakin tilaisuuksia ja tarjouksia joihin pitää olla voimaa tarttua. Tulevaisuus on edessäpäin. Ei takanapäin.
Olen kirjoittanut ja monet näkymättömät ystäväni ovat kirjoittaneet s. 7 Mikä on auttanut surussa? Itse koen saaneeni paljon monelaista virikettä ystäviltäni. Suurin siitä vertaistuetsa on ollut kanssaelämistä niin iloissa kuin suruissakin sillä päivämme vaihtelevat suuresti. Voimia on vaan etsittävä taakan kantamiseen.
Etsi voimia. Sinäkin vahvistut.
Otan osaa..tiedän, että kuolema pysäyttää aina..se väsyttää ja muutenkin painaa mielen maahan. Kannustan sinua jaksamaan! Selviät kyllä surusta, kun itket pahan olon pois ja purat tunteesi jollekin läheiselle ihmiselle. Hyvä kun saat apua myös kriisiterapiasta! Sekin varmasti auttaa jaksamaan! Voimia!
Hei - osaan vain kuvitella miltä Sinusta tuntuu. Tämä sen kautta, että oma lapseni kuoli jo yli kuusi vuotta sitten 18-vuotiaana sairastettuaan vuosia, siis kamppailtuaan tautiaan vastaan, välillä luultuna voittajana ja välillä häviäjänä. Itse varastoin surun ja olin muun perheen tukena, jotta aivan kaikki eivät olisi luhistuneet ja siitä seurasi se, että suren vieläkin ja välillä oikein rajusti. Työstäni tuli kaiken elämisen korvike enkä vieläkään elä kuin työssäni. On hyvä, jos surulle pystyy antamaan sijan tuoreeltaan, niin se tuntuu aitona, esteettä ja auttaa lopulta kantajansa jaloilleen. Tai ainakin kyykylleen, koska oman lapsen kuolemasta ei toivu koskaan. Sen kanssa vain oppii elämään ja sitä kuolemista ei missään tapauksessa pidä hyväksyä. Tämä vastoin monen neuvoa, jotta "hyväksy vaan", se tuntuu äärimmäisen loukkaavalta ja sellaiselta, että juttu pitäisi ohittaa nopeasti, jotta ympäristön ei tarvitse sitä enää ajatella. Luonnollisesti, jos ihmisellä on uskonsa, niin sen avulla sen varmaan voikin hyväksyä, mutta kun se puuttuu, niin mielensä pidikkeeksi joutuu turvautumaan järkeen ja tunteeseen. Itse järkeilen ja tunteilen jatkuvasti yksinäisyydessäni, koska loppujen lopuksi suremisessaan ihminen on yksin. - Toivon, että jaksat sinnitellä ja antaa surun tulla kaikissa muodoissaan. Ei ole oikeaa tai väärää tapaa surra, on vain yksilöllisiä tapoja. Joku psykologinen kaavahan siellä taustalla kulkee, mutta sekin on vain pääpiirteissään määrämuotoinen. - Joku kertoikin vertaistuesta Sinulle. Siitä on ollut ehdottomasti suurin apu minullekin, mutta kun niitä lapsensa menettäneitä ei ole kovin paljon tai sitten menehtymisen syytaustat ovat niin erilaisia ja jotain yhtäläisyyttä saisi tilanteissa olla, koska sekin yhdistää. Ja hae eli vaadi yhteiskunnalta tukea toipumiseesi. Sain muinoin ohjeen terveydenhuollosta, että pitää osata vaatia ja vähän liiotellakin, jotta ottavat tosissaan. Kiltit syrjäytetään auttamatta heitä, koska yhteiskunta joutuu kaikessa priorisoimaan. - Voimia ja valoa uutta ja erilaista elämistä kohti. PS. tuo kriisiterapiasikin on aivan liian harvoin!
Minä olen myös menettänyt lapseni (nuori aikuinen) ja edellisen kirjoittajan viesti, että tästä ei kyllä koskaan sitten toivu, on minusta oikein luhistava kommentti. Eli heitänkö sitten pyyhkeen kehiin ja lähden itse perässä ? Se on myöskin myytti. Minä olen mennyt päivä kerralla eteenpäin, missään terapiassa en ole käynyt. Välillä on vaikeampaa, välillä helpompia päiviä. Hyväksynkö tämän lapseni kuoleman, en tiedä, lapseni ei pitänyt kuolla ennen minua, minun ei häntä pitänyt haudata, mutta kaikki me kuolemme joskus kuitenkin. Minäkin, ja tapaan lapseni silloin. Minulle on kelvannut vertaistuki, en minä halua välttämättä puhua lapseni kuolintavasta, hänen sairaudestaan ennen kuolemaa, kuolintavalla ei ole minulle väliä. Samanlaisia tunteita me surussamme käymme läpi kuitenkin. Surua siitä, että emme enää näe lapsiamme, surua heidän elämättömästä elämästään.
Voimia aloittajalle ja kaikille teille, jotka olette joutuneet luopumaan rakkaasta lapsestanne
Harmi, jos minua luettiin masentavasti. Tarkoitin ja tarkoitan edelleenkin, että menetyksestä ei koskaan toivu = se olisi ohitettu kokemus = vertaa esim. flunssaan, siitä voi toipua kokonaan. Eli lapsensa menettämisestä ei toivu koskaan, mutta sen kanssa oppii elämään. Joku oppii nopeammin kuin toinen, joku elää isommalla liekillä kuin toinen - eikä kukaan ole oikeutettu sanomaan, että joku meistä/heistä olisi väärässä. Ihminen kuuluu sisintään kriiseissä ja menettelee itselleen sopivimmalla tavalla. Ja joskus ottaa aikaa tunnistaa tilansa ja silloin tekee sellaisia juttuja, joita harmittelee jälkikäteen. - Minäkin suren lapseni menetettyä elämää, kaikki hyvät suunnitelmat jäivät toteutumatta. Syöksyn suruun nähdessäni hänen valokuvansa, jonkun esineen, joka aktivoi jonkun muiston hänestä - sitäkin suren, että en aina jaksanut olla aikuinen hänen rinnallaan. Joskus hän oli sitä minua enemmän. Olisihan minun äitinä pitänyt jaksaa - hyvä tuumia jälkikäteen, mutta aikanaan voimavarat olivat ehdottomasti miinuspuolella. - Älä vaan ajattele, että luhistuminen olisi kohtalosi. Olen minäkin niin joskus ajatellut, jopa toivonut. Eihän kuollut lapsenikaan olisi sitä minulle halunnut, siis luhistumista. Saisikohan siitä ajatuksesta voimaa jaksaa. - Sinulla on uskosi ja odotat tapaamistanne. Minä en usko enää mihinkään, vaikka lapseni lähti täältä täydellisessä uskossa jumalaansa. - Toivon joka tapauksessa, että löytäisit elämääsi sellaisen tunnun, että voimavaroja löytyy elämisen monipuolisuuden aistintaan, elämisen arvostamiseen ja kaikkeen siihen, mistä itse suuresti nauttii.