Jaahas, ajattelin kirjoittaa tänne muiden joukkoon mielenkiintoisesta tilanteestani.
Vajaat 10 vuotta takana, 2 lasta, toinen ei ole minun, toinen on yhteinen. Tätä ennen olin parikymppisenä aviossa (nyt kolmikymppinen miehen alku) ja siitäkin lapsi siunaantui.
Noh, naiseni alkoi viime vuoden joulukuussa puhelemaan jotakin mitä koskaan en ole ennen kuullut, hän alkoi epäilemään josko ei halua enää jatkaa suhdetta, tai lähinnä tunteitansa minua kohtaan. Kysyin toki samointein mistä on kyse ja sainkin vastauksia joskin todella vaikeassa oli saada ulos mitään. Aina suhteessamme riidat yms. olen minä yrittänyt ratkoa ja arvuutellut mitä naiseni päässä mahtaa milloinkin liikkua. Minusta tämä on todella tuskastuttava piirre naisessa ;)
Noh, pikkuhiljaa alkoi homma TODELLA kylmettyä hänen puoleltaan, olen lähes 100% varma ettei pettämisestä ole koskaan ollut välillämme kyse. Nyt hän myönsi ihastuneensa ja vakuutti ettei ole tehnyt asialle mitään. Minäpä jopa uskon häntä, siinä olemme olleet todella avoimia keskustelussa aina ja uskon että olisin hänestä tämän nähnyt. Sen verran on tällaisesta kokemusta edellisten kohdalla, jopa omalla kohdallanikin.
Oli muutamia syitä, hän väitti minun olleen välinpitämätön pidempään, noh pitänee paikkansa kun keskusteltiin ja hän tajusi itsekkin että olisi pitänyt PUHUA avoimemmin kun kerran kysyin onko kaikki kunnossa, tätä helkkarin säätämistä jatkui varmaan pari viimeistä vuotta (oikeastaan monta vuotta niin ettei nainen mielestäni KERRO SUORAAN). Minua ei kiinnosta kuunnella kiukuttelua jostakin siivoamiseen tms. shoppailuun liittyvistä asioista, jos nainen ei itse halua kuunnella minua. Typerältä kuulostavaa touhua mutta tiedän varmaksi että tällaista on liikkeellä muissakin suhteissa =) Minä nimittäin shoppailen ja suunnittelen hemmetin verhoja ja mattoja yms. sipulileikkureita ja muita "hyötytavaroita" aina riisikeittimiin saakka! Siivoan ja teen ruokaa ja annoin itsestäni kaikki vuodet lapsille ja perheelle jokikisen pisaran. Tottakai täytyy miehen päästä välistä menemään, mutta viihdyin aina perheeni kanssa kotona ja muuallakin. Tiedän että ongelma oli suurimmaksi osaksi VAIN totuuden sanoilla puhuminen, tunteista kertominen. Tämä on ollut yllättäen naiselle paljon haasteellisempi asia ja hän sen myönsikin.
Jottei homma mene jaaritteluksi liikaa...
Tämä muutti pois pari viikkoa sitten lasten kera, lasteni suusta sain nyt kuulla...että heti ensimmäisistä päivistä, joku uusi mies on ollut auttamassa hyllyjen kanssa yms. Tottahan toki apua tarvitsee! Pikkuhiljaa lasteni suusta myös kuului muutakin, mies yöpyy kaiket yöt siellä yms. leikkii lasteni kanssa jne. Tiedän naiseni olevan jokseenkin rakastunut tähän mieheen nyt. Tässä viestissä en ole kuvaillut sitä, kuinka paljon naista rakastin, koska en löydä sanoja tähän.
Kuinka paljon perheeni merkitsi...en halua kuvailla edes.
Jokainen voi ajatella miltä tuntuu kuulla lapsensa suusta sanoja toisesta miehestä ja silti hymyillä lapselleen kuin asiat olisivat kunnossa. Minun ON näytettävä että minä pärjään ja lasteni on ok olla kanssani. Kyselin tietenkin lapsilta miltä heistä tuntuu ja koko viimeiset kuukaudet olen ottanut avosylin heidät aina vastaan kun mikä tahansa eroon liittyvä asia on heitä askarruttanut. MINÄ...tuen ja kannustan, tottakai.
Olenhan mies ja isä...mutta, naiseni lupasi "EN todellakaan veisi ketään lasten eteen". Aivan niin ;)
Mitä minä sitten olen tehnyt koko aikana, laittanut tekstiviesteillä naiselle kyselyitä, vihannut tätä ihmistä sydämeni pohjasta, loukannut sanoinkuvaamattomalla tavalla. Sattunut on joka puolelta. Suoraan sanoen, ymmärrän häntä, itseäni myös, mutta HALVEKSIN TÄTÄ rakastamaani naista enemmän kuin varmasti ketään toista tuntemaani ihmistä.
Halusin kertoa, että te joilla on hankalaa, on tässä muillakin, en vuodattanut tähän kaikkia tuntojani, eikä välttämättä ole tarviskaan. Minulla on ylpeyteni, mutta on tämä kieltämättä välillä aika sairasta tämä elämän meno ;)
Tsemppiä vaan kaikille, kyllä se siitä! Minä EN aio ruikuttaa enempää, en ALENNU kirjoittamaan hänelle enää mitään muuta kuin pakolliset asiat lapseni kannalta. HÄN on se, jolle tämä alentava tehtävä mielestäni nyt kuuluu. Minä jopa sanoin hänelle, toivon sinun olevan onnellinen....
Miettikää...ennenkuin mietitte kostojanne ja ryvette liikaa itsesäälissä....kuka helvetti tähän pystyy..Minä! Pystytte tekin!
Vajaat 10 vuotta takana, 2 lasta, toinen ei ole minun, toinen on yhteinen. Tätä ennen olin parikymppisenä aviossa (nyt kolmikymppinen miehen alku) ja siitäkin lapsi siunaantui.
Noh, naiseni alkoi viime vuoden joulukuussa puhelemaan jotakin mitä koskaan en ole ennen kuullut, hän alkoi epäilemään josko ei halua enää jatkaa suhdetta, tai lähinnä tunteitansa minua kohtaan. Kysyin toki samointein mistä on kyse ja sainkin vastauksia joskin todella vaikeassa oli saada ulos mitään. Aina suhteessamme riidat yms. olen minä yrittänyt ratkoa ja arvuutellut mitä naiseni päässä mahtaa milloinkin liikkua. Minusta tämä on todella tuskastuttava piirre naisessa ;)
Noh, pikkuhiljaa alkoi homma TODELLA kylmettyä hänen puoleltaan, olen lähes 100% varma ettei pettämisestä ole koskaan ollut välillämme kyse. Nyt hän myönsi ihastuneensa ja vakuutti ettei ole tehnyt asialle mitään. Minäpä jopa uskon häntä, siinä olemme olleet todella avoimia keskustelussa aina ja uskon että olisin hänestä tämän nähnyt. Sen verran on tällaisesta kokemusta edellisten kohdalla, jopa omalla kohdallanikin.
Oli muutamia syitä, hän väitti minun olleen välinpitämätön pidempään, noh pitänee paikkansa kun keskusteltiin ja hän tajusi itsekkin että olisi pitänyt PUHUA avoimemmin kun kerran kysyin onko kaikki kunnossa, tätä helkkarin säätämistä jatkui varmaan pari viimeistä vuotta (oikeastaan monta vuotta niin ettei nainen mielestäni KERRO SUORAAN). Minua ei kiinnosta kuunnella kiukuttelua jostakin siivoamiseen tms. shoppailuun liittyvistä asioista, jos nainen ei itse halua kuunnella minua. Typerältä kuulostavaa touhua mutta tiedän varmaksi että tällaista on liikkeellä muissakin suhteissa =) Minä nimittäin shoppailen ja suunnittelen hemmetin verhoja ja mattoja yms. sipulileikkureita ja muita "hyötytavaroita" aina riisikeittimiin saakka! Siivoan ja teen ruokaa ja annoin itsestäni kaikki vuodet lapsille ja perheelle jokikisen pisaran. Tottakai täytyy miehen päästä välistä menemään, mutta viihdyin aina perheeni kanssa kotona ja muuallakin. Tiedän että ongelma oli suurimmaksi osaksi VAIN totuuden sanoilla puhuminen, tunteista kertominen. Tämä on ollut yllättäen naiselle paljon haasteellisempi asia ja hän sen myönsikin.
Jottei homma mene jaaritteluksi liikaa...
Tämä muutti pois pari viikkoa sitten lasten kera, lasteni suusta sain nyt kuulla...että heti ensimmäisistä päivistä, joku uusi mies on ollut auttamassa hyllyjen kanssa yms. Tottahan toki apua tarvitsee! Pikkuhiljaa lasteni suusta myös kuului muutakin, mies yöpyy kaiket yöt siellä yms. leikkii lasteni kanssa jne. Tiedän naiseni olevan jokseenkin rakastunut tähän mieheen nyt. Tässä viestissä en ole kuvaillut sitä, kuinka paljon naista rakastin, koska en löydä sanoja tähän.
Kuinka paljon perheeni merkitsi...en halua kuvailla edes.
Jokainen voi ajatella miltä tuntuu kuulla lapsensa suusta sanoja toisesta miehestä ja silti hymyillä lapselleen kuin asiat olisivat kunnossa. Minun ON näytettävä että minä pärjään ja lasteni on ok olla kanssani. Kyselin tietenkin lapsilta miltä heistä tuntuu ja koko viimeiset kuukaudet olen ottanut avosylin heidät aina vastaan kun mikä tahansa eroon liittyvä asia on heitä askarruttanut. MINÄ...tuen ja kannustan, tottakai.
Olenhan mies ja isä...mutta, naiseni lupasi "EN todellakaan veisi ketään lasten eteen". Aivan niin ;)
Mitä minä sitten olen tehnyt koko aikana, laittanut tekstiviesteillä naiselle kyselyitä, vihannut tätä ihmistä sydämeni pohjasta, loukannut sanoinkuvaamattomalla tavalla. Sattunut on joka puolelta. Suoraan sanoen, ymmärrän häntä, itseäni myös, mutta HALVEKSIN TÄTÄ rakastamaani naista enemmän kuin varmasti ketään toista tuntemaani ihmistä.
Halusin kertoa, että te joilla on hankalaa, on tässä muillakin, en vuodattanut tähän kaikkia tuntojani, eikä välttämättä ole tarviskaan. Minulla on ylpeyteni, mutta on tämä kieltämättä välillä aika sairasta tämä elämän meno ;)
Tsemppiä vaan kaikille, kyllä se siitä! Minä EN aio ruikuttaa enempää, en ALENNU kirjoittamaan hänelle enää mitään muuta kuin pakolliset asiat lapseni kannalta. HÄN on se, jolle tämä alentava tehtävä mielestäni nyt kuuluu. Minä jopa sanoin hänelle, toivon sinun olevan onnellinen....
Miettikää...ennenkuin mietitte kostojanne ja ryvette liikaa itsesäälissä....kuka helvetti tähän pystyy..Minä! Pystytte tekin!
Vastaukset 18
Vanhimmat
Minkä ikäinen nainen oli sitten? Joku nuoriko?
Pari vuotta itseäni vanhempi. Pidin häntä kypsänä, hän onkin, noin muuten...paitsi tässä asiassa nyt mitä teki.
Voimahali sulle! Rakkaus on epäreilua, yleensä... MIKSI? Sen haluaisin oppia tietämään JA SIETÄMÄÄN. Olet ollut esimerkillisen urhea isä. Kaikki ei moiseen pystyisi tuossa tilanteessa. Lapsesi tarvitsee SINUA, heille olet number one! Eteen päin mennään vaikka miten repii ja riepottaa! Älä hukkaa avoimuuttasi ja asennettasi, lopulta sinä selviät vielä VOITTAJANA!!!!!
Myönnän, että sattuu helvetisti koko homma.
Kaunis nainen ulkoa ja päältä ja koko touhu muutenkin. Olis nyt antanut edes jotakin sellasia syitä mille ei olisi voinut tehdä mitään. Toisaalta, jos toiseen ja tiettyihin tapoihin yms. kyllästyy niin sanotusti, minkäs sille tekee sitten.
Noh, helppoa todeta jälkiviisaana, olisi pitänyt kuunnella naista enempi. Eipä sitä vain tajua/jaksa aina kaikkea ottaa huomioon ja tosissaan. Mielestäni ois naisen kyllä sanottava asioista selkeämmin. Olen jopa sellaisiakin tavannut, tiedän että on hyviä naisia maailmassa! ;)
Ystävät suorastaan vauhkoaa kun en huoli laastareita sitten millään! (Ooksä aivan sekasin, tollanen ja tollanen nainen). Mitä sitten?
Minä en anna tuumaakaan periks tommosille.
Opinpahan sen, että naista on TODELLA kuunneltava ja tarkasti useinkin. Mielestäni järkyttävintä on kuulla vuosien jälkeen asioista ja ajatuksista joita toinen on pitänyt sisällään eikä kertonut suoraan. Hittojakos siihen mitään voi tehdä sitten.
Nainen tässä tapauksessa tunnusti puhelimitse aivan äskettäin, ettei hän osannut itsekkään olla rehellinen tuntemuksistaan jotta minulla olisi ollut edes mahdollisuus hoitaa asiat toisin.
Käsittämätöntä suorastaan, miten monen vuoden jälkeen, yht äkkiä ei sitten osatakkaan keskustella enää keskenämme. Siis uskomatonta kuinka luuli tuntevansa ja tietävänsä toisen tuntemukset yms. En ymmärrä naisia muutamissa seikoissa ;)
Mutten ala kyyniseksi, ei ole mitään syytä, pirun hyviä kokemuksia naisista on, vaikka tällaista käy...naiset on silti loistavia ;)Välistä ei kestä, mutta ei sitä ilmankaan tahdo olla!
Tulee jos on tullakseen, joku mukava neiti, jolle sitten pikkuhiljaa tahtoisi omistautua täysin. Minä kun en enää lähde pelleilemään, ennemmin sitten ilman kun leikkiä leikkejä =)
;O) ei kun rähinällä eteen päin!!! Sulla on mieheksi kummallisen syvällinen asenne parisuhteeseen. Jospa te vielä saisitte asianne kuntoon...vai onko tilanne "toivoton"? Vaikuttaa kuitenkin siltä että ex on sulle kovin rakas ja tärkeä, joten yritähän vielä puhua...siis jos hän suostuu...ja tulee järkiinsä...Joskun täytyy mennä kauemmas että näkee lähelle...
Jos joku tätä nyt lukee enää...
Nainen sanoi minulle lähtiessään ja itkiessään että on todella surullinen kaikesta tästä. Oli todella pettynyt minuun miehenä...noh, käsitän syytkin. Jätin hänet huomiotta liian pitkäksi aikaa enkä sitten enää tajunnut myöhemmin mistä oli kyse.
Hän kuitenkin sanoi: Olet niin järjettömän hyvä isä lapsille, että annan vaikka lapsenkin luoksesi asumaan, en halua teitä erottaa sen takia että itseäni sattui ja muutuin katkeraksi.
Piru vieköön...helkkarin nainen, taisin todella loukata häntä. Taisi sitten ihastua johonkin jolta huomiota sai, että sellasta.
En tiedä mitä toivon, sitäkö että palaisi takaisin jossain välissä. En usko että niin käy, molemmat ollaan liian ylpeitä antamaan periksi :(
Sinne meni....perkele!
Jeps, olen kuullut tuon ennenkin. Mielestäni olen aito ja rakastan täysillä. Liekö johtuu siitä että silitin äitiäni kuolinvuoteella suhteellisen nuorena, saman tein veljelleni vuosi sitten yms.
Ihmiset ovat minulle tärkeitä ja olen pirun tunteellinen, mutten todella mikään hiiri.
Otan p****n niskaan sellaisena kun se tulee. Nainen minulle tokaisikin "et ole äijä, muttet neitikään".
No hittojakos minä siitä, eikös se ole vain hyvä asia? =)
Puhumalla ja tekemällä vain asioita on selvinnyt jokaisesta pahemmasta kolhusta elämässä. Niin tästäkin.
Enkä minä tahdo mennä puhumaan tälle naiselle, siksi ettei hän enää rakasta ja on kiinnostunut toisesta. Silti hän on miettinyt meidän suhdettamme ja tiedän että olen hänelle liian tärkeä, emme tapaa...molemmat tietävät sen satuttavan, tiedän että hänkin kärsii.
Sanoinkin mammalle itselleen...että käsitän kyllä jos tahtoo vähän "nähdä maailmaa" ja kokeilla josko vihreämpi ruoho löytyisi aidan toiselta puolelta.
Otan tuon "kummallisen syvällinen näkemys mieheksi parisuhteesta" kohteliaisuutena, pidän itse sitä hyvänä asiana jokseenkin.
...juu täällä luetaan...niin naiset on semmosia kapistuksia että kun ne jää tarpeeksi pitkäksi aikaa huomiotta yms. sitä joko masentuu ja jää ikään kuin sivusta seuraajaksi omaan elämäänsä TAI lähtee etsimään jotain "parempaa". Sitä en tiedä onko mahdollista löytää sitä parempaa ainoastaan miestä/naista vaihtamalla...täytyy siinä itseäänkin peliin katsella, ei kaikki vika voi olla vain toisessa...kattele rauhassa...asioilla on tapana järjestyä...juuri niin kuin on tarkoitettu :O)
Juu..mielenkiintoinen keskustelu, jatketaan vaikkapa huomenissa,jos tuntuu ett helpottaa...kauniita unia!
Ei tähän jäädä vatvomaan, välistä tulee heikompia hetkiä, mutta aika vahvasti ja vakaasti astelen eteenpäin =)
Turha jaaritella liikaa ja pyöritellä asioita, miettiin kun tulee mieleen, muutoin mennään eteenpäin. Itse olen positiivinen kaveri enkä tällaiseen lyssähdä liian kanssa. Ottaahan toki aikansa, mutta nyt jo kummallisen pirteä fiilis!
Tosiaan..ihmettelin kuinka yllättävän nopeasti kiinnostuin jo muista naisista, heh...pidetään muistot mielessä mutta keskityn täysillä seuraavaan naiseen ;)
Eli onhan tässä minullekkin paljonkin positiivista! Kiitokset kommenteista ja jatkoja vain.
Terve taas, ajattelin tähän nyt sairaslomalla ollessa jatkaa jotakin.
Moni surkuttelee muutaman kuukauden suhteita ja ovat täysin hajalla moisesta, noh...on minullakin niitä ollut eikä saa vähätellä muita. Mutta sen olen huomannu, että todellinen rakastaminen ja kiintymys toiseen onkin aivan toinen asia.
Itse "kovana jätkänä" herään joka aamu reaktioon, jossa automaattisesti haen naistani kainaloon....sekunnin murto-osassa tajuntaan iskee todellisuus kuitenkin. On hetkiä, jatkuvasti, saunassa, illalla teetä litkiessä, kaupassa, lähes jokapaikassa, jossa muistot vaan iskeytyy automaattisesti mieleen.
Kuulin joskus puhuttavan suruvuodesta, tarkoittaa sitä että täytyy käydä koko vuosi ja joulut yms. tapahtumat läpi, jotta kykenee tottumaan muutokseen. Pari läheisen kuolemaa ja yksi vakavampi suhde takana, nyt sitten tämä kaikkein tärkein suhde....fiilis on kun VIEROITTAISI itseään jostain tupakasta tms. eroon (ei nyt kirjaimellisesti voi verrata). Kaikki hetket joissa tottunut tiettyyn asiaan, tässä tapauksessa naisen ja perheen läsnäoloon, ja niitähän riittää! Joka päivä kun töistä lähtee, on taka-alalla ajatuksissa (mitähän kaupasta tarttee ja miettii perhettä), heh...aikamoista opettelua tämä kaikki itselle.
Paljon on ystäviä ja upeat lapset itselle siunaantunu, arvostan itseäni ja halu tehdä kaikkea on suuri...mikään ei tuota naista kuitenkaan korvaa.
Parina iltata tullut taksilla baarista kotiin, noh...yksin tietenkin! Voi että kuinka olis muutamakin lähteneet mukaan mielellään.
Tiedän ettei mikään laastari tms. tunnu miltään todellisen rakkauden rinnalla, ei sovi minulle tähän hetkeen. En myöskään lähde suhdeleikkiin tuosta vain, en aio loukata muita turhan takia.
Olen 2 kertaa elämässäni joutunut täysin sanattomaksi, kuoleman edessä. Se on tyhjyys ja asia, jolle ei voi yhtään mitään, ei voi kun levittää kätensä ja surra, pikkuhiljaa asiat alkavat näyttämään realistisilta ja normaaleilta ja pystyy hyväksymään tapahtuneen.
TÄMÄ, tuntuu kolmannelta kerralta.
Kun ajattelen tapahtunutta ja kerta toisensa jälkeen, jokaikinen päivä, kohtaan arkisissa asioissa kaipuun ja kiintymykseni tähän naiseen, hänen vartaloonsa, tuoksuunsa, keskusteluunsa, nauruunsa yms. yhteiseen olemiseen...yhteen kuulumisen tunteeseen. Minulla on todellakin tunne, että menetin SIELUNKUMPPANIN. En voi jälleen kun levittää käteni, nostaa päätä ja jatkaa eteenpäin. Suhtaudun tähän kun läheisen menetykseen jota ei saa takaisin. Ajatukseni joita nyt kirjoitan, varmasti kuvastaa lukijoille, kuinka HELVETIN lujasti tätä naista rakastan yhä.
Toivoa ei saa menettää, vaikka toivohan vasta syttyy kun sen oikeasti menettää ;)
Silti, olen ajatellut asioita, en koskaan tule löytämään ainakaan arvokkaampaa ihmistä rinnalleni. Enkä realistisena ihmisenä sellaista etsi edes. Jokainen ihminen on oma tarinansa.
Pinnallisesti olen huomannut muut naiset jo toki, ja mukavia neitejä on joka puolella. Ei naisen tarvitse kuin olla NAINEN (mikään teini tai prinsessa ei tulisi kuuloonkaan). Söpö pitää olla, ulkonäöllä kun on väliä. Naisen täytyisi olla monimuotoinen ihminen, sielultaan syvä ja tunteiltaan avoin ja rehellinen. Olen huomannut, että jatkuvasti seuraani hakeutuu yh-naisia tai minua jokseenkin varttuneempia, n.40v naisia.
On toki nuorempiakin, mutten usein edes noteeraa yli 5 vuotta nuorempia =)
Ulkoinen kuori on toisarvoista, mutta itse huolehdin itsestäni itseni, sekä naiseni takia! Täytyy yrittää miellyttää toisenkin silmää, silloin homma on paketissa parhaiten! Turha siitä on kiistellä edes. Olen jokseenkin epätoivoinen kun edes ajattelen löytäväni naisen joka täyttäisi kriteerini ja kolahtaisi kunnolla. En toki vaadi mitään ihmeitä naisesta, ihan tavallinen nainen, joka on aito ja söpö...se riittää. Siihen pyrin itsekkin omalla kohdallani, tosin en halua olla söpö mies!! Heh!
Laastareita en huolisi, mutta sanottakoon että tämäkin nainen kolahti HETI kuukausi edellisen vakavamman suhteen jälkeen. Tapailin häntä tiiviisti n. 3kk, ennenkuin sanoin edes sanallakaan mitään sen suuntaista saatika koskettanut häntä mitenkään...sanoin vain "olet todella söpö". 3kk, pidin näppini kurissa...ja niin hänkin. Mutta kun antautui...se oli tajunnan räjäyttävää menoa...oksat pois kerrasta molemmin puolin! Ja niin, vajaat 10 vuotta siitä seurasi yhteiseloa, joten en ole täysin pessimisti "laastarin" kanssa. Tästä sanasta en pidä koska laastaria en ottaisi, vasta jos kolahtaa.
Näen usein kirjoituksia ihmisiltä jotka laittavat "älkää kitiskö" kommentteja, varsinkin miehiltä.
Minulla herää monta analyyttista ajatusta heistä, joskaan en toki voi tietää millainen ihminen siellä moista kommenttia heittelee. En juuri noteeraa enkä arvosta moisia ihmisiä, vaikka heidän kommentissaan perää onkin, ON OTETTAVA NISKASTA KIINNI eikä jäädä makaamaan paikalleen.
Mutta myös usein tällaisilta ihmisiltä tuntuu jäävän elämän syvin olemus ja itsensä syvin tuntemus....AITO välittäminen ja rakastaminen huomioimatta. Juoksevat suorittamassa tehtäviä ja asioita saadakseen tuntea itsensä arvokkaiksi...heh. Illuusiota koko touhu jos suorittamiseen omakuvansa perustaa. Sehän on VAIN puoli totuutta kuitenkin. Tunne-elämä on totuus itsestäsi, toinen puoli on se...mitä teet ja saat aikaan.
Sydämeni itkee verta, mutta kun uskaltaa myöntää kaiken täysin rehellisesti itselleen...huomaakin olevansa hemmetin "vahva ja kova jätkä". En odota tulevaisuudelta mitään, mutta toteutan unelmiani ja teen itselleni positiivisia asioita ja mukavan olon, samoin lapsille ja muille läheisille. Nyt aika keittää teetä ja nautiskella saikkupäivästä.
Halusin kirjoittaa, jotta ihmiset, jotka täällä surevat ja kirjoittavat, näkisivät jotakin aitoa...ja tajuaisivat ettei pahaa oloa kannata paeta, se vain kertoo siitä millainen itse olet. On hyvä olla aito ja silti USKALTAA elää täysillä, sitä on mielestäni todellinen MIEHISYYS ja ihmisyys. Ole sitä mitä olet äläkä yritä muuta. Juuri siitä saa voimaa ja jaksamista mennä eteenpäin vaikeissakin paikoissa. ;) Täytyy vain itse hyväksyä itsensä ensin.
Tässäpä syvällisiä mietteitä tänään ja pitkä teksti taisikin tulla. Usein itse olen todennut että kuinka vähän sielukkuutta naisista löytyy kun tosissaan alkaa keskustelemaan. Sielukkuus ja syvällisyys ei tarkoita mielestäni vain asioiden vatvomista ja pohtimista vaan taitoa käsitellä elämää ja itseään. On hyvä tuntea itsensä ja toisensa. Minä, olen aikaansaava kaveri ja mieluusti toimin, enkä suuria ajattele, mutta kuten kuvasta näkyy, tavallisena miehenä...minulla on silti sieluelämääkin...kyllä meitä löytyy tästä maasta vielä ;)
-Vain yksi rakkaansa menettänyt "tavallinen" MIES-
Tiedän että nainen toivois meidän olevan ystäviä vielä joskus. Nyt sano tulevansa hakemaan tyttären kans tavaroita mun luota ja pyysi keittämään kahvit.
Ensimmäinen nainen elämässä, joka tän jampan päätä on pystyny pyörittää...lievä ahdinko iski että mistähän mamma tahtoo puhella. Huh. Oon tehny selväksi etten halua tavata yhtään. Mikä hitto näitä naisia tässä maassa vaivaa!?
Katsotaan mistä on kyse, eihän sitä karkuun passaa lähteä. Mariskoot asiansa.
Mä en kyllä ymmärrä naisista piiruakaan...se taitaa olla ainoa asia minkä todella olen sisäistänyt kauniimman sukupuolen edustajista, ei näistä ota selvää erkkikään ;)
Ei taida neiti itsekkään olla nyt selvillä vesillä ittensä kanssa. Noh, katotaan mitä mielensä päällä liikkuu. Hiukka sylettää tavata mutta tulkoot, emmä naisia pelkää.
Joku fiksumpi kaveri voisi napauttaa meikäläistä järjen sanoilla ja herättää pahvin unestansa!
En ole omien fiilisteni vietävissä ollut tän homman kanssa paljoakaan, enkä ole nytkään, siitä ei ole kyse. Parempi olisi jos mamma pysyisi täysin poissa. Oli lapsellekkin sanonut tykkäävänsä isistä vielä muttei pysty asumaan yhdessä.
Helkkari en jaksa kelata koko naista, meni kun meni mutta pysyis nyt poissa sitten. Toki "tartteehan sen tulla lapsen tavaroita hakemaan jos niitä oikeasti tarvitsee". Mutta että kahville...hmm.
Ei ole ensimmäinen mamma jota vanha suola janottaisi, muttei ensimmäinen myös joka janoansa ei saa sammutettua ;)
Mä en tähän pelleilyyn ruve!
mitä tekstiä mieheltä! Ihanaa! Toivottavasti luet tätä "palstaa" vielä että näet tämän kirjotuksen. Mulla meni poikki kuuden vuoden suhde viime joulukuussa kun avopuoliso muutti pois. Alkuaan päätös oli molempien mutta myöhemmin päätös pysyi miehen puolelta. Sen jälkeen nähtiin kuitenkin ja mulla piili kokoajan takaraivossa toivo, että joku päivä palattaisiin vielä yhteen. No sitten maaliskussa mies ehdottikin, että kokeillaanko ja olin itse ihan fiiliksissä. Meni kuukausi ja miehen mieli muuttuikin... Ja tällä hetkellä tuntuu sata kertaa pahemmalta kun ekalla eroamiskerralla koska sillon oli vielä toivoa... Olen koko pienen ikäni (25) seurustellut ja aina on ollut joku vierellä. Ei mitään tietoa miten tästä selvitä... Vaikka on ystäviä joille puhua ja kaikkea niin silti tuntuu niin kauhealta ettei ole sitä rakasta vaan tunteet pitäis vaan jotenkin "tappaa".
kun menettää sielunkumppaninsa. Erosta jo jokunen vuosi, mutta en ole pystynyt sen jälkeen "vakisuhteeseen" - eivät ole tuntuneet miltään - jotain tärkeää puuttuu. Laastareitakaan en ole halunnut. Mutta tähänkin tottuu...
olitte yhdessä ja minkäikäinen olet? Itse olen tosiaan "vasta" 25v mutta tuntuu siltä että vietän varmaan koko loppuelämäni yksin. Kaverit vieressä alkaa saamaan lapsia, miettii asunnonostoa yms.ja itse on tippunut kelkasta. Kauheinta on, että oman käytöksen takia tuntuu että erottiin. Ja nyt uutta mahdollisuutta näyttää, että olisi parantanut tapansa ei tule enää...
mutta siitä huolimatta. Itse olen jo "elämää" nähnyt - nainen paljon nuorempi. Muutettiin yhteen lähes välittömästi - yhdessä 24/7 (sama työpaikka). Ei pitänyt rakastua - niin vain kävi juuri siitä syystä että "kaikki sopi saumattomasti yhteen". Hän oli minun ja minä hänen jang.
Eron syitä en tässä lähde spekuloimaan ... niin vain kävi ja thats it!
Sä olet kyllä vielä niin nuori, että elämä kyllä korjaa sinun tilanteesi. Silloin kun sitä vähiten odotat.
menit hylkäämään henkisesti vähintään. Jos tossa teidän suhteessa ei ollut mitään lämpöä sun puolelta, ei ole mikään ihme, että noin kävi. Ne on kurjia juttuja, mutta kun ei ajallaan asioita huolehdi ja huolehdi suhteestaan, jälkeenpäin se tietää sit kaikkea tota. Et tehnyt sitä.
Sulla oli aikaa tehdä asialle jotakin. Vieläkään et tehnyt, noin kävi.
Empä ole käynyt lukemassa koskaan tälläisia sivuja, mutta itselläni takana 4 vk sitten loppunut suhde..
Se on kumma juttu, kun suhde päättyy niin tulee mieleen mitä olisi voinut tehdä toisin - iskee siis syyllisyys. Kuitenkin et voi olla kuin oma itsesi ja kun olet se mikä olet etkä yritä jotain muuta, niin uskon että vierelläsi on se kumppani kuin kuuluukin olla 8ennemmin tai myhemmin). Niinä hetkinä kun ei tiedä mitä tekisi, esim. suhteessa on joku "takku" niin kysy itseltäsi mitä rakkaus tekisi??Ei se esim. loukkaa toista vaan kostaakseen tms.Rakkaus tekee aina oikein.
Kun olet avoin niin asiat hoituu, itsellä on helpompi olla eikä tarvi arvailla mitä toinen ajattelee tai tuntee. Ihmiset ei uskalla olla avoimia, kun pelkäävät että se toinen osapuoli haavoittaa. Pitää olla suojakilpi yllä kun pelkää niin julmetusti tulevansa petetyksi,loukatuksi ylipäänsä hylätyksi ja siinä samalla pitää sen toisen pois läheltään.
Mieti mitä haluat ja uskalla elää.Sillä kaikki mitä on elämässämme olemme valinneet itse.
Upeaa ja rakkauden täyteistä kesää.