On uskomatonta, kuinka sitä roikkuu toivossa, että asiat muuttuvat, että väkivalta loppuu ja elämä tulee vielä muuttumaan hyväksi. Sitäkö on suomalainen sisu vai tyhmyys?
Itse olen tyhmyreiden ykköskuningatar.
Kynsin hampain ja sydän ruvella olen roikkunut suhteessa, joka syö sisältä kaiken - liian monta vuotta.
Vuosia, vähintään kerran viikossa, siis koko viikonlopun ajan perjantaista sunnuntaihin mieheni on vetänyt hiivatin kovat lärvit ja koko ajan atomipommin arsenaalilla pommittanut minun minuuttani. Vähättellyt ja huutanut ja uhkaillut. Häätänyt kotoa pois, ja jos en ole lähde "saattelee" väkisin. Käy käsiksikin, ja jos joskus olen saanut poliisit apuun ja hetken rauhan, niin vielä suuremmilla tuhoaseilla sitten jatkanut, kun palaa. Syitä on monia, mutta ei sellaisia, joista yksikään oikeuttaisi väkivaltaan. Vääriä sanoja.
Kun hän on selvinnyt, hän muuttuu aina mykäksi. Ei puhu asiasta, jos en minä ota esille, eikä sittenkään. Jos painostan, raivostuu vaan ja jatkaa vastuun siirtämistä ja syyllistämistä. Ei koskaan oma-aloitteisesti ole vielä pyytänyt anteeksi. Minä olen, hänenkin puolestaan.
Ja minä.... hm. olen vaan koettanut ymmärtää ja komentaa itseäni rakastamaan. Sellaista. Jollain tasolla en ole useinkaan pelännyt kuolemakseni. Surrut olen ja ahdistunut. Pidin itseäni arvossa aika kauan, arvostin arvojani ja tyhmänä luulin, että ne voisivat vähitellen tarttua häneenkin, jos vain jaksaisin olla vahva ja jatkaa vaan. Olla meistä se, joka jaksaa vastamäessäkin.
Ei siinä muuta, mutta sairastuin psykosomaattisesti, hirveät päänsäryt, unettomuus, itsetuhoiset ajatukset, masennus, jota vastaan olen taistellut koko sieluni voimalla kynsin hampain, kun eihän minulla ole ollut varaa suistua. Ei minulla. On tässä elämää viedessä yrittänyt olla supernainen, pitää mieskin elämässä kiinni, olla "aikuinen". Sorruin siihen rooliin.
No niin. Rupesin sitten jossain vaiheessa kokeilemaan vapaa-aikaa miehen tavoin, kippailin drinkkejä, lähdin kotoa ja jätin miehen tappelemaan yksin, mutta se vasta pirullista elämää oli. Silloin hivitti ja pelotti. Hirvittää muistellakin.
Kun henkisesti aina jälkeenpäin on kömpinyt jaloilleen arkeen, itseään kohtaan on ollut armoton. Olen jäänyt uskottelemaan itsellenii, että "kyllä tuo ukko silti rakastaa.....Ei se sisimmissään tarkoita noin. Jos yrittäis vielä enemmän hoitaa sitä, se on meistä enemmän sairas, heikompi henkisesti kuin minä." Ei naurata.
Miten viisaita ajatuksia! Mennä ristille kuin eräs kerran ja sanoa "Annan anteeksi, sillä sinä et tiennyt mitä teit" Minä menen ristille, kun minäkään en tiedä, mitä teen. Joo.
Loppujen lopuksi tässä on jäänyt ihan yksin. Ei ole kehdannut enää kertoa kenellekään, kun joskus yritti, ja ei mitään apua ollut eikä itse ollut valmis lähtemään. Häpesin miestänsä ja lopuksi itseäänkin. Ei kehdannut tunnustaa, etten päässyt eteenpäin, eikä ollut tukiverkkoja. Ei viikoilla ole jaksanut muuta kuin töistä kotiin ja viikonlopulla rukoili, ettei kukaan näkis sitä helvettiä, mitä seinien sisällä tapahtui.
En sano, että on paha olla hyvä ihminen, paha on kun täysin unohtaa itsensä, uhraa itsensä eikä millään usko, ettei pysty ihmeisiin. Ei ihmisenä ja enkelit eivät vaan sekaannu asiaan, eivät muutkaan yliluonnolliset, kuinka paljon niitä sitten olen rukoillutkin. Siinä sitä suistui kynnysmatoksi. Tuntui, että olin pudonnut pimeään syvään railoon.
Tuhansina sirpaleina meni elämästä parhaat vuodet.
En voi antaa kenellekään neuvoja, miten päästä eteenpäin ja elämänarvoiseen elämään, kun tällä hetkellä hyvin hiljaisena, hyvin haavoittuneena alan herättää itseäni, yritän jaloilleni, ja toivon, että joskus tulee aito hymy ja nauru elämään takaisin. Se on se toivo.
Ei rakkautta voi käskeä, se on korvien välissä, se on synnynnäistä, jos on, ja se on sellainen lintu, joka kuolee, kun häkkiin joutuu. Se on toivo, että se elää se vielä, vaikka hiljaa onkin, mutta eläisi. Ja jos tyhmyys jo jäisi taakse.
Itse olen tyhmyreiden ykköskuningatar.
Kynsin hampain ja sydän ruvella olen roikkunut suhteessa, joka syö sisältä kaiken - liian monta vuotta.
Vuosia, vähintään kerran viikossa, siis koko viikonlopun ajan perjantaista sunnuntaihin mieheni on vetänyt hiivatin kovat lärvit ja koko ajan atomipommin arsenaalilla pommittanut minun minuuttani. Vähättellyt ja huutanut ja uhkaillut. Häätänyt kotoa pois, ja jos en ole lähde "saattelee" väkisin. Käy käsiksikin, ja jos joskus olen saanut poliisit apuun ja hetken rauhan, niin vielä suuremmilla tuhoaseilla sitten jatkanut, kun palaa. Syitä on monia, mutta ei sellaisia, joista yksikään oikeuttaisi väkivaltaan. Vääriä sanoja.
Kun hän on selvinnyt, hän muuttuu aina mykäksi. Ei puhu asiasta, jos en minä ota esille, eikä sittenkään. Jos painostan, raivostuu vaan ja jatkaa vastuun siirtämistä ja syyllistämistä. Ei koskaan oma-aloitteisesti ole vielä pyytänyt anteeksi. Minä olen, hänenkin puolestaan.
Ja minä.... hm. olen vaan koettanut ymmärtää ja komentaa itseäni rakastamaan. Sellaista. Jollain tasolla en ole useinkaan pelännyt kuolemakseni. Surrut olen ja ahdistunut. Pidin itseäni arvossa aika kauan, arvostin arvojani ja tyhmänä luulin, että ne voisivat vähitellen tarttua häneenkin, jos vain jaksaisin olla vahva ja jatkaa vaan. Olla meistä se, joka jaksaa vastamäessäkin.
Ei siinä muuta, mutta sairastuin psykosomaattisesti, hirveät päänsäryt, unettomuus, itsetuhoiset ajatukset, masennus, jota vastaan olen taistellut koko sieluni voimalla kynsin hampain, kun eihän minulla ole ollut varaa suistua. Ei minulla. On tässä elämää viedessä yrittänyt olla supernainen, pitää mieskin elämässä kiinni, olla "aikuinen". Sorruin siihen rooliin.
No niin. Rupesin sitten jossain vaiheessa kokeilemaan vapaa-aikaa miehen tavoin, kippailin drinkkejä, lähdin kotoa ja jätin miehen tappelemaan yksin, mutta se vasta pirullista elämää oli. Silloin hivitti ja pelotti. Hirvittää muistellakin.
Kun henkisesti aina jälkeenpäin on kömpinyt jaloilleen arkeen, itseään kohtaan on ollut armoton. Olen jäänyt uskottelemaan itsellenii, että "kyllä tuo ukko silti rakastaa.....Ei se sisimmissään tarkoita noin. Jos yrittäis vielä enemmän hoitaa sitä, se on meistä enemmän sairas, heikompi henkisesti kuin minä." Ei naurata.
Miten viisaita ajatuksia! Mennä ristille kuin eräs kerran ja sanoa "Annan anteeksi, sillä sinä et tiennyt mitä teit" Minä menen ristille, kun minäkään en tiedä, mitä teen. Joo.
Loppujen lopuksi tässä on jäänyt ihan yksin. Ei ole kehdannut enää kertoa kenellekään, kun joskus yritti, ja ei mitään apua ollut eikä itse ollut valmis lähtemään. Häpesin miestänsä ja lopuksi itseäänkin. Ei kehdannut tunnustaa, etten päässyt eteenpäin, eikä ollut tukiverkkoja. Ei viikoilla ole jaksanut muuta kuin töistä kotiin ja viikonlopulla rukoili, ettei kukaan näkis sitä helvettiä, mitä seinien sisällä tapahtui.
En sano, että on paha olla hyvä ihminen, paha on kun täysin unohtaa itsensä, uhraa itsensä eikä millään usko, ettei pysty ihmeisiin. Ei ihmisenä ja enkelit eivät vaan sekaannu asiaan, eivät muutkaan yliluonnolliset, kuinka paljon niitä sitten olen rukoillutkin. Siinä sitä suistui kynnysmatoksi. Tuntui, että olin pudonnut pimeään syvään railoon.
Tuhansina sirpaleina meni elämästä parhaat vuodet.
En voi antaa kenellekään neuvoja, miten päästä eteenpäin ja elämänarvoiseen elämään, kun tällä hetkellä hyvin hiljaisena, hyvin haavoittuneena alan herättää itseäni, yritän jaloilleni, ja toivon, että joskus tulee aito hymy ja nauru elämään takaisin. Se on se toivo.
Ei rakkautta voi käskeä, se on korvien välissä, se on synnynnäistä, jos on, ja se on sellainen lintu, joka kuolee, kun häkkiin joutuu. Se on toivo, että se elää se vielä, vaikka hiljaa onkin, mutta eläisi. Ja jos tyhmyys jo jäisi taakse.
Vastaukset 4
Vanhimmat
ET SÄÄ KETÄÄN KASVATA! Kasva itse, TILAA TILAA,
Miehellä on miehen tavat... ei mene sinun muuttamis tavalla... koit onk se lämmin????
Tuokin uskovaisuus ja kuvitelmat, että "kun on ristin kerran ottanut, se on kannettava".
Kirjoituksestasi sain sen kuvan, että vieläkin uskot, toivot ja roikut kuin räkä nokassa huonossa suhteessa, joka ei tuo onnea, mutta sitä enemmän ahdistusta, vitutusta, pelkoa ja kauhua!
Heräjä sinäkin jo viimeinkin!
Nyt kun muutaman vuoden olen ollut poissa maanpäällisestä helvetistä, toistuva vitutuksen aiheeni on voivotella, miksi, oi miksi, hukkasin niin monta vuotta!
Miksi en lähtenyt paljon paljon aiemmin!
Eronkin jälkeen on paljon aikaa mennyt hukkaan jälkityöhön: mielessä myllertää vieläkin äkilliset vihanpuuskat. Ja sitä mälttää ja mälttää miten kaikki oikein pääsi siihen jamaan. Mitä oikein tapahtui? Miksi kaikki oli niin sairasta? Näitä kysymyksiä vain pyörittelee.
Kynnys etsiä uutta miestä on kasvanut. Mistä teidän millainen kieronuppi paljastuu hyväntuntuisesta kaverista? Kaikkihan ne alussa näyttelevät vain parhaita puoliaan...?
sitä suuremmalla syyllä pakkaa kimsusi ja kamsusi, ota lapsesi ja juokse!
Lapselle tekee ainoastaan ja vain pahaa nähdä tuollaista luonnotonta elämää, jossa mätkitään, kirotaan (vaikka nyt vee-sanaa tuossa edellä käyttelinkin), huudetaan, vihataan toisiaan.
Lapset oppivat mallin, että äiti on matto, johon isä pyyhkii perseensä. Ja jatkavat samaa akan ojennusta tulevissa liitoissaan.
Oppivat että parisuhteeseen kuuluu viha, ei rakkaus! Ne on niin surkeita oppeja, että "perheen eheys, täytyyhän lapsilla olla isä ja äiti" on siinä helvetissä pelkkä irvikuva ajatuksenakin.
Lasten takia ei pidä pysyä yhdessä vaan ehdottomasti erota!!!!!!!
Jos isä muuten on ok, että kykenee huoltamaan lapset, toki hänelle on annettava tapaamisoikeudet niin että isä-lapsi suhde säilyy.
Kyllä minä ainakin osaan tehdä paljon kirjoitusvirheitä ja ajatuskatkoja :(
Niin kirjoitit asiaa. Kiitos.
Minä olen jämähtänyt, myönnän.
Menin niin samperin nuorena tuohon kelkkaan, jo lukiossa. Heti yo-kirjoitusten jälkeen tuli muutto hiivatin kauas miehen perheen mukana, oma perhe jäi, omat ystävät. Sitten on muutettu monet kerrat. Aina rahattomana ja juurettomana.
Hitsauduin tuohon ainoaan ihmiseen siinä myllerryksessä,kun elämä oli sitä mitä oli.
Siitä on nyt 20 v. Koko aikuisikä.
Meidän historian alussa nuorena miehellä oli itsariyrityksiä, ja siksi kai minusta tuli vastuunkantaja, minä välitin hänestä, yritin olla se hyvä.
Nyt vasta olen huomannut, että minun itsenäisyys jäi jonnekin välille, vasta nyt, kun olemme kääntyneet toisiamme vastaan. Kyyneleet on kuumat.
Meillä on yksi tytär, just muuttanut omilleen. Hän on tasapainoinen ja hyvä lapsi, nuori nainen. Olen jaksanut hyvin paljon olla valkoinen lakana lapsen ja meidän ongelmien välillä. Jotain hän tietää, mutta onneksi hän osaa puhua - toisin kuin isänsä, ja me olemme puhuneetkin.
Kyllä minä tästä yritän nousta, nyt vaan olen niin helvetin väsynyt -