Mies jätti minut noin kolmisen kk sitten. Se oli kova pala, kun tuli tosi yllättäen ja molemmat (hän itsekin sitä toistelee) rakastimme toisiamme. Mitään ongelmia ei sen kummemmin ollut, muuta kuin ettei ilmeisesti ollut valmis (aiempia suhteita hänelle ei ollut).
Välillä hän on soitellut ja tuntunut olevan ikävissään yms, muttei kuitenkaan ole halunnut palata yhteen. Nyt puhuttiin puhelimessa tuntikausia, ja mulla kaikki tunteet meni taas ihan kuperkeikkaa enkä pysty enää ajatella yhtään järkevästi, mitä olen tässä viimeaikoina yrittänyt. Siis yrittänyt unohtaa ja mennä eteenpäin. Puhelun lopuksi pyysin, että hän tulisi yöksi viikonloppuna ja sanoi tulevansa mielellään.
Mitäs tämä nyt sitten on???? Pitäisikö vaan perua koko homma, kun hän ei kuitenkaan ole palaamassa suhteeseen. Seksiä emme harrastaisi vaikka tulisikin, molemmat tiedämme sen. Nytkin hän oli puhelimessa itkuinen ja sanoi, että joka päivä ajattelee minua ja on ikävissään.
Kannattaako olla vallan ilman yhteyden pitoa, vai voisiko aina silloin tällöin nähdä. Eilen varsinkin sen puhelun aikana tuntui, että mun vartalo ja myös henkisesti oikein janosi päästä hänen lähelleen, ja kainaloon. Mitä sanotte?
Välillä hän on soitellut ja tuntunut olevan ikävissään yms, muttei kuitenkaan ole halunnut palata yhteen. Nyt puhuttiin puhelimessa tuntikausia, ja mulla kaikki tunteet meni taas ihan kuperkeikkaa enkä pysty enää ajatella yhtään järkevästi, mitä olen tässä viimeaikoina yrittänyt. Siis yrittänyt unohtaa ja mennä eteenpäin. Puhelun lopuksi pyysin, että hän tulisi yöksi viikonloppuna ja sanoi tulevansa mielellään.
Mitäs tämä nyt sitten on???? Pitäisikö vaan perua koko homma, kun hän ei kuitenkaan ole palaamassa suhteeseen. Seksiä emme harrastaisi vaikka tulisikin, molemmat tiedämme sen. Nytkin hän oli puhelimessa itkuinen ja sanoi, että joka päivä ajattelee minua ja on ikävissään.
Kannattaako olla vallan ilman yhteyden pitoa, vai voisiko aina silloin tällöin nähdä. Eilen varsinkin sen puhelun aikana tuntui, että mun vartalo ja myös henkisesti oikein janosi päästä hänen lähelleen, ja kainaloon. Mitä sanotte?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Koska itse revin kuukauden välein vasta parantumassa olevia haavojani auki tapaamalla omaa kohdettani (aina hänen pyynnöstään). Ja aina se olen vaan minä joka joutuu sitten itseään paikkailemaan lyhyenkin tapaamisen jälkeen. Muistot tulvahtaa mieleen ja taas alkaa se henkinen irtautuminen alusta.Haluaisin niin kovasti tavata vaikka tiedän ettei ole lainkaan järkevää kun ei se siitä etene mun toivomaan suuntaan.Eihän tästä koskaan toivu kokonaan jos säännöllisin väliajoin sortuu.Hulluksihan tässä tulee!!!!Voi kakka!
"Kannattaako olla vallan ilman yhteyden pitoa, vai voisiko aina silloin tällöin nähdä."
Kuulostaa karulta, mutta mitä vähemmän olete yhteydessä mieheen, sitä
parempi. Jos soittelet ja tapailet miestä, pitkität eroamisen tuskaa.
Roikut miehessä niin kauan kuin kuvittelet että voitte palata yhteen.
On ehkä maailman huonoin idea jatkaa heti ystävinä kun erotaan.
On parempi molemmille ettei pidetä yhteyttä ainakaan vähään aikaan
ja annetaan aikaa erolle. Ystävyyttä voi yritää sitten myöhemmin, kun
molemmat ovat oikeasti sisäistäneet ettei olla enää pari, eikä olla
palaamassa yhteen.
Itse olen parikin kertaa tehnyt tuon "kaveeraamisvirheen". Erottiin
naisen kanssa, mutta vakuuttelin että jatketaan vaan ystävinä. Ehkä luulin alitajuisesti,
että palataan vielä yhteen, jos vietän aikaa hänen kanssaan ystäväpohjalta.
Ei palattu. Seurauksena oli vain monia mustasukkaisuuskohtauksia, kun kaveriporukan
illanvietoissa oli naisen uusia miesystäviä. Samalla kärsi ystävyyskin
ja annoin itsestäni tosi typerän kuvan.
Kaveruus loppui riitaan, mutta noin vuoden kuluttua ystävyys jatkui ihan
aitona ystävyytenä, ilman toiveita suhteesta tms.
Oma ohjeeni on siis se, että ota etäisyyttä kunnolla. Sano suoraan,
että tarvitset aikaa erosta toipumiseen, etkä hakua sen aikana pitää yhteyttä.
Miehen itsetunto ei kestä olla se joka jätti.
Ei hän sen vuoksi sun kanssa ole haluamassa, että oli sun kanssa, vaan että se oleminen loppui. Hän voi tajuta, ettei halua olla suhteessa, mutta ei kykene itse eroamaan, ei hän silti susta välitä yhtään sen enempää. Hän ei kestä niitä tunteiden läpikäyntiä itsensä kanssa, että on ollut se, josta toinen voisi mahdollisesti saada syyn olla toiselle vihainen tai surullinen tai saada minkäänlaista tunnereaktiota eroon. Jos mies haluaa elää perfektionistisesti se ei kestä koskaan lopetta suhdetta normaalisti, vaan jauhaa ja jauhaa sitä päässään ja sinun kanssasi ikuisesti.
Ja sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että teidän yhdessäolo olis yhtään parempaa.
Sano miehelle, että käsittelee omat asiansa ja tunteensa ja että se on loppu mikä loppu.
Sä voit olla aivan hyvällä mielellä itsekäs ja tuossa tilanteessa nyt vaan päättää mikä on sulle itselle parasta. Ei sun tarvitse ajatella tuossa miehen tunteita. Te ette ole sellaisessa velvollisuudessa ettekä vastuussa toisten tunteista enää. Sä voit tehdä ratkaisus aivan omista lähtökohdista, ei sun tarvitse yhtään ajatella tuota tilannetta enää toisen kannalta, vaikka olisi mikä, vaikka se voi olla vaikeaa.
Jos molemmat pääsee suhteen yli, voi joskus mahdollisesti olla mahdollisuus kaveriuteen, mutta niin kauan kun tunteita on, se ei kannata kummallakaan. Rikkoo vaan turhaan ja on esteenä sille, että sinä löydät jonkun joka aidosti haluaa olla sinun kanssa.
Janoa mieluummin jonkun muun lähelle, sellaisen, johon voit luottaa ja jonka tunteisiin voit luottaa.
Noin mäkin tätä järjelläni ajattelisin, mutta mutta... Ei vaan tunnu olevan niin helppoa, kun vaan HALUAA. piste. En nyt vielä ole hänelle ilmottanut ettei tarvi viikonloppuna tulla. Yritän vielä saada ajatukset taas kokoon.
Mieli hokee "mitä jos sittenkin". Vaikkei mitään oo luvattu / tulossa.
tutulta tuo sun tilanne. Mulla vähän toisenlainen ja itse tein päätöksen erosta juuri sen vuoksi kun tiesin etten koskaan tule häneltä saamaan sitä mitä toivoin. Sitten mielessä tämä "mitä jos kuitenkin" alkaa taas kummitella ja taas huomaan suostuvani tapaamisen.Se jälkipaikkaus vaan on niiiin kovin työlästä henkisesti että mulla tää loppui nyt tähän...ehkä :)Tunnen itseni kovin "helpoksi" juuri tämän henkilön suhteen ja aina kutsun tullen järkeni katoaa maille kaukahille.Halu ja tarve tavata, halata, suukottaa on niin suuri että mietityttää jälkeenpäin onko tän pääkopan sisällä yhtään mitään.Aivan sekopäistä touhua.
Itse samanlaisessa, kiinnostusta olis ollut, mut yksipuolista kuitenkin. On oikeastaan itsensä pettämistä, jos uskottelee siitä jotakin tulevan, joten lopulta on kaikille parasta kun antaa olla. Ei se satuta niin paljon, kun itse tekee sen ratkaisun.
Näin on ainakin mulle parempi. Kurja mäihä, mutta olen mieluummin rehellinen silti itselleni, ei siitä mitään tulisi koskaan. Parempi mennä eteenpäin ja antaa itselle se tilaisuus, että ehkä joskus kohtaa jonkun jonka kanssa tunteet kohtaa aidosti.
Joskus voi myös säikähtää omia vihan tunteita toista kohtaan kun tajuaa, ettei toinen ole tarkoittanut mitään. Siksi saattaa kieltää koko asian, eikä myönnä asiaa itselleen, ettei kohtaisi omaa raivoa asiasta. Mutta totuus on, että vihantunteetkin nousevat helposti ja nekin pitäisi vain käydä läpi kun jaksaisi, eikä kääntää asioita muuksi mitä ne on, eikä vihaa itseä kohtaan.
että jättäjälle voi tulla itselle välillä aikoja,että epäilee oliko päätös oikea ja siksi heikkona hetkenä saattaa haluta palata entiseen.Voihan olla,että joskus on voinut tehdä vääränkin päätöksen tai halunnut aikaa omaan ajatteluun ja selvitellä tunteitaan.Kaikki suhteet ovat niin erillaisia,ettei mitään yleispätevää ohjetta voi antaa kenellekään.