Minulla on ollut kaksi pitkää parisuhdetta ja muutamia tapailuja sinkkuaikoina. Ensimmäisessä suhteessa miehellä oli alkoholiongelma, toisessa masennusta/kyvyttömyyttä puhua ongelmista/tunnekylmyyttä. Sen jälkeen tapasin kaksi kiinnostavaa ihmistä, joista toisella oli diagnosoitu masennus, hän oli myös hyvin yksinäinen ja jopa erakoitunut. Toisella taas oli kakkostyypin kaksisuuntainen mielialahäiriö ja päihdeongelma...
Oikeasti. En jaksa enää näitä. Miksi tällaiset tapaukset osuvat kohdalleni? Olen kuullut jonkun psykologisen teorian, että ihminen tapaa tietyntyyppisiä ihmisiä niin kauan, että "saa ratkottua omaa persoonaa vaivaavat ongelmansa". Mitä helvettiä sekin sitten tarkoittaa?? Tottakai olen näistä suhteista paljon oppinut myös itsestäni, mutta olen myös alkanut epäillä omaa mielenterveyttäni. Mikä minussa on sellaista, että kerta toisensa jälkeen törmään tällaisiin ihmisiin, joilla on isoja henkisiä ongelmia?
Kaikillahan on joitain ongelmia, eikä psyykkisesti 100% terveitä ihmisiä varmaan olekaan, mutta tuntuu että minun kohdalleni osuu ne kaikkein kompleksisimmat tapaukset. Huomaan siinä sitten monesti olevani suhteen/toisen osapuolen kannattelija, järjen ääni, asioiden hoitaja, toisen rauhoittelija. Ehkä ensimmäisessä suhteessa vielä sain jotain kicksejä siitä, että sain päteä vahvempana osapuolena, mutta nyt tiedostan ongelman mielestäni jo niin hyvin että en todellakaan hakeutumalla hakeudu sellaisten ihmisten seuraan. Mutta niin vain tuntuu tapahtuvan.
Onko siis kellään vastaavanlaisia kokemuksia ja tietoa, mistä tällainen voi johtua? Vai onko kyse todellakin vain paskasta tuurista? Vai onko yhteiskuntamme yksinkertaisesti vain niin sairas, että "terveet yksilöt" alkavat olla harvassa?
Pelkään enää tutustua kehenkään, sillä vaikka kaikki alkaisi lupaavasti, menee hetki ja paljastuu kuitenkin taas joku helvetinmoinen ongelma. Tässä alkaa omakin tasapaino pikku hiljaa järkkyä.
Oikeasti. En jaksa enää näitä. Miksi tällaiset tapaukset osuvat kohdalleni? Olen kuullut jonkun psykologisen teorian, että ihminen tapaa tietyntyyppisiä ihmisiä niin kauan, että "saa ratkottua omaa persoonaa vaivaavat ongelmansa". Mitä helvettiä sekin sitten tarkoittaa?? Tottakai olen näistä suhteista paljon oppinut myös itsestäni, mutta olen myös alkanut epäillä omaa mielenterveyttäni. Mikä minussa on sellaista, että kerta toisensa jälkeen törmään tällaisiin ihmisiin, joilla on isoja henkisiä ongelmia?
Kaikillahan on joitain ongelmia, eikä psyykkisesti 100% terveitä ihmisiä varmaan olekaan, mutta tuntuu että minun kohdalleni osuu ne kaikkein kompleksisimmat tapaukset. Huomaan siinä sitten monesti olevani suhteen/toisen osapuolen kannattelija, järjen ääni, asioiden hoitaja, toisen rauhoittelija. Ehkä ensimmäisessä suhteessa vielä sain jotain kicksejä siitä, että sain päteä vahvempana osapuolena, mutta nyt tiedostan ongelman mielestäni jo niin hyvin että en todellakaan hakeutumalla hakeudu sellaisten ihmisten seuraan. Mutta niin vain tuntuu tapahtuvan.
Onko siis kellään vastaavanlaisia kokemuksia ja tietoa, mistä tällainen voi johtua? Vai onko kyse todellakin vain paskasta tuurista? Vai onko yhteiskuntamme yksinkertaisesti vain niin sairas, että "terveet yksilöt" alkavat olla harvassa?
Pelkään enää tutustua kehenkään, sillä vaikka kaikki alkaisi lupaavasti, menee hetki ja paljastuu kuitenkin taas joku helvetinmoinen ongelma. Tässä alkaa omakin tasapaino pikku hiljaa järkkyä.
Vastaukset 10
Vanhimmat
esim harrastus profiloi henkilöä jonkin verran tai melko paljon.
oli sinun oma isäsi?
Me naiset haemme ja rakastummme mieheen,joka oli ensimmäinen rakkaus ja miehenmalli-oma isä
"Sen jälkeen tapasin kaksi kiinnostavaa ihmistä, joista toisella oli diagnosoitu masennus, hän oli myös hyvin yksinäinen ja jopa erakoitunut."
Kyllä sellaisetkin rakkautta kaipaavat. Ehkä jopa enemmän kuin useimmat. Tässä yhteiskunnassa tuntuu olevan stigma että jos olet yksinäinen, niin sitten sina hyljeksitään ja torjutaan entistä kovemmin. Onko ihme sitten jos jotkut syrjäytyvät?
Onhan tässä yhteiskunnallisesta ongelmasta myös kyse. Sairas yhteiskunta tuottaa sairaita yksilöitä. Yksilönvapauden ihannointi ja tähän liitetään työpaineet sekä parisuhteeseen liittyvät ongelmat tai ylipäänsä parisuhteen löytymiseen liittyvät ongelmat niin elämä menee suorittamiseksi ja riittämättömyyden tunne sekä suorituspaineet voi olla todella suuret. Näissä tilanteissa olisi ehdottoman tärkeää että ihmiset löytäisivät toisensa koska yksinäisyys ruokkii tätä entisestään. Jos se paha olo pelkästään kaadetaan toisen niskaan eikä itse pystytä vastaanottamaan mitään takaisin niin eihän ketään voi pakottaa olemaan toisen sylkykuppina ja kestämään sellaista loputtomiin. Mielenterveyden ongelmia on aina ollut ja tulee varmaan aina olemaan, mutta ennen niistä ei juurikaan tiedetty ja siksi ehkä tuntuu siltä että ongelmat olisivat lisääntyneet vaikka välttämättä niin ei ole käynyt. Kaikki ihmiset voivat sairastua masennukseen. Toiset vaan sairastuvat helpommin kuin toiset tai oireilevat eri tavoilla. Kaikki ihmiset ovat varmasti joskus ainakin alakuloisia ellei jopa hieman masentuneita. Ihmissuhteissa riski pitää kuitenkin ottaa eikä toista voi ihan heti tunteakkaan. Masentunutkin ihminen voi olla mukava ja hauska.
olet törmännyt ovat juuri kaivanneet tuollaista asioiden järjestelijää. Ja kun ihmiset ensialkuun haluavat näyttää itsestään niitä hyviä puolia niin ehkä et ole vain huomannut niitä muita puolia. Tosin ihmiselämään kuuluu kaikenlaista, myös masennusta. Tarkoitan vaan että jos mies on muuten ok, niin ei kai masennuksen takia tarvitse sitä dumpata.
Tai en tiedä kun en ole masentuneen kanssa seurustellut. Mutta on se vaan kumma että pitäisi mennä itsellä hyvin niin riittäisi kavereita ja miehiä/naisia. Sitten kun menee huonosti ja oikeasti tarvitsisi tukea niin johan ihmiset kaikkoaa! Ei kellään voi mennä aina hyvin! Joillekkin on tietenkin annettu enemmän kannettavaksi kuin toisille.
Kiitos kommenteista. Luulen että mistään "etsin isäni kaltaista miestä" -syndroomasta ei ole kyse. Tai ehkä itseasiassa etsin, mutta hän on täsmälleen noiden tapaamieni "heikkojen" miesten vastakohta. Eli tässä tapauksessa se teoria ei toimi, että etsisin isäni kaltaista miestä ja myös tapaisin sellaisia, jotka häntä muistuttavat.
En sano, että masentunut ihminen on epäkelpo suhteeseen. Mutta kyllä se suuria ongelmia tuottaa, jos toista täytyy jatkuvasti potkia eteenpäin. Ei sellainen suhde voi toimia, jos siinä ei olla keskenään tasavertaisia ja kumpikin tukee toistaan. Masentunut ihminen on usein hyvin sisäänpäinkääntynyt, eikä edes ota sitä tarjottua apua vastaan. Yritetty on.
Ja masentunut mies oli vain se yksi esimerkki. Suurempi ongelma tapaamissani miehissä on ollut se, että he eivät kykene kohtaamaan todellisuutta/ongelmia, vaan pakenevat käyttämällä päihteitä, vajoavat omaan maailmaansa tai vain yksinkertaisesti eivät suostu tai kykene keskustelemaan ongelmista.
Minusta se vaan on kummallista, että sellaisia on osunut kohdalleni useampia. Niin pistää väkisinkin miettimään, että minussa on jotain kieroutunutta, kun vedän sellaisia puoleeni. Tulee toistuvasti hyväksikäytetty olo, kun huomaan taas kuuntelevani jonkun tilitystä pahasta olostaan. Miten se muka päälle päin näkyy, että tässä tarjolla kiva kaatopaikka, tervetuloa vaan kaatamaan kaikki paska niskaan?!
Myynnin oppikirjassa luki: jos myyjä on kyvytön saavuttamaan asiakkaan luottamuksen esiintymisellään, hän voi saada kauppaa 1.yksinkertaisten ja helppojen 2.epäluotettavien asiakkaiden kanssa.
Yksinkertaisia on harvassa, ovat onnenkantamoisia.
Epäluotettaville asiakkaille luottamus myyjään on toissiainen seikka koska tarkoituksena on kuitenkin viilata linssiin tai hyötyä jotenkin. Oikeastaan hakevatkin huonoa myyjää.
Jotenkin tuntuu että tämä kyvyttömyys vakuuttaa vastapuolta pätee myös kumppanin etsinnässä.
En siis tarkoita rehellisyyttä pelkästään, vaan luottamus voimiin, omaisuuteen, taitoihin ym mitä vastapuoli arvioi.
Ainakin itselläni on usein ollut vaikeuksia vakuuttaa nainen omasta hyvyydestä, ja sitten jos on vakuuttanut josssain muualla kuin iskupaikalla niin ei ole uskaltanut mennä koittamaan.
Jotain laitapuolen kulkijaa minun on ollut helppo lähestyä, ja homma on ollut helponhauskaa mutta loput onnettomia..usein huomaa että näille on sama kuka tulee kysymään, kaikki käy.
Ehkä sama pätee miestenkin suhteen, mies tutkii jotain asiaa naisessa, ja päättää ettei tuollaista huoli..joku hamppi taas ei välitä tälläisestä asiasta mitään ja liimautuu kiinni.
No, kuinka moni meistä “normaaleista” ei pakene todellisuutta ja ongelmia... Leipää ja sirkushuveja riittää suurimmalle osalle ihmisiä – eli jonkinlainen toimeentulo ja huvitukset, jotta ei tarvi kaikkea ajatella!!!
Voiko olla, että oletkin vain kiltti ja sivistynyt? Herätät luottamusta? Tarpeeksi voimakas kestääksesi „ruikutuksen“? Ei ongelmista ihan kaikille heti aluksi aleta tilittämään – joistakin vain näkyy ne ongelmat ulospäin, toisista vähemmän...
Miten olisi läheisriippuvuus? Haluat olla erittäin tärkeä toiselle ja tuollaisia ongelmallisia ihmisiä pitää jotenkin "paapoa" ja he ehkä tiedostamattaan etsivät ihmistä, joka "roikkuisi" heissä ja yrittäisivät pitää tasapainoa kunnossa...
Olen ehkä selostanut tuota läheisriippuvuutta "omin sanoin", mutta netistä löydät varmasti parempia määritelmiä...
Itse raakkaan kyllä nuo moniongelmaiset järjen perusteella melko pian pois, kun on omiakin ongelmia sen verran, että en jaksa muita paapoa...
Jos sinut mielletään hyvin helpostilähestyttäväksi ja luotettavaksi henkilöksi, jolle on helppo puhua asioistaan. Turha sinun on alkaa syyttää itseäsi siitä että vedät puoleesi tietynlaisia miehiä. Silloin menee jo hakoteille jos oma mielenterveys alkaa järkkyä "epäonnistuneiden" treffikavereiden vuoksi. Ei muutakuin eteenpäin kuin mummo lumessa, niin kyllä vastaan varmasti tulee toisenlaisiakin persoonia.