Olisikohan ihmisten nykypäivänä syytä istua hetkeksi alas ja miettiä, kun puhuvat niin järjettömiä. Valitetaan, että liitto on muuttunut kaveruudeksi. Ei ole intohimoa. Seksiäkin vain kerran viikossa.
Eikö avo/avioliitto parhaimmillaan olekin juuri elinikäinen kumppanuus=kaveruus. Tottakai se intohimo välillä laantuu, sitten taas kasvaa. Elämä ei ole elokuvaa. Täydellistä suhdetta ei olekaan, vaan se vaatii molempien täydellisen osallistumisen ja sopeutumisen. Ja molemmille täytyy antaa tilaa. Tuntuu, että tällä palstalla naukuvat ihmiset omaisivat suurimmaksi osaksi erittäin hyvät mahdollisuudet hyviin liittoihin.
Harvoin täällä kukaan valittaa puolison rikollisuudesta, pahoinpitelyistä tms. Ainoastaan ettei nyt oikein tunnu miltään. Ei ajatella puolison hyviä puoli, sitä kauttahan se kunnioitus rakentuu. Haluaisin tietää, mitä nämä ihmiset ovat parisuhteeltaan alunperin odottaneet?
Kuitenkaan nämä munattomat, henkisesti teini-ikäisen tasolle jääneet vässykät eivät uskalla tehdä mitään ratkaisua, vaan jatkavat narisemista, aivan kuten väsyneet pikkulapset. Tekosyinä lapset, sukulaisten reaktiot, niitähän löytyy. Herätkää nyt kaikki eroaikeissa olevat miettimään oikeita asioita. Ei se ruoho aina niin vihreää ole aidan toisella puolella.
Eikö avo/avioliitto parhaimmillaan olekin juuri elinikäinen kumppanuus=kaveruus. Tottakai se intohimo välillä laantuu, sitten taas kasvaa. Elämä ei ole elokuvaa. Täydellistä suhdetta ei olekaan, vaan se vaatii molempien täydellisen osallistumisen ja sopeutumisen. Ja molemmille täytyy antaa tilaa. Tuntuu, että tällä palstalla naukuvat ihmiset omaisivat suurimmaksi osaksi erittäin hyvät mahdollisuudet hyviin liittoihin.
Harvoin täällä kukaan valittaa puolison rikollisuudesta, pahoinpitelyistä tms. Ainoastaan ettei nyt oikein tunnu miltään. Ei ajatella puolison hyviä puoli, sitä kauttahan se kunnioitus rakentuu. Haluaisin tietää, mitä nämä ihmiset ovat parisuhteeltaan alunperin odottaneet?
Kuitenkaan nämä munattomat, henkisesti teini-ikäisen tasolle jääneet vässykät eivät uskalla tehdä mitään ratkaisua, vaan jatkavat narisemista, aivan kuten väsyneet pikkulapset. Tekosyinä lapset, sukulaisten reaktiot, niitähän löytyy. Herätkää nyt kaikki eroaikeissa olevat miettimään oikeita asioita. Ei se ruoho aina niin vihreää ole aidan toisella puolella.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Voihan sitä elää kaveruudessakin jos se elämältä tuntuu. Toiset ihmiset ovat kuitenkin luotuja nauttimaan myös seksistä ja toisistaan, erotiikka ja romantiikkaa, se vasta elämään viittaa..
Jokainen valitkoon miten parhaalta tuntuu mutta ei kannata olla sitten marttyyri ja sanoa että niin olen minäkin kestänyt ilman valitusta. Eli ei ole ollutkaan niin tyytyväinen mutta ehkä pitänyt kahden ihmisen, kenties useammankin, elämää normeissa vaikka olisi ollut itsellekin mieluisampia vaihtoehtoja.
Kuinka moni vanhempi nainen ensimmäisessä liitossaan vielä vanhanakin haaveilee ihanasta miehestä, rakkaudesta, jota ei kaverin kanssa koneut koko elämänsä aikana. Surullista.
mikäpä siinä. Ihmisten väliset suhteet on oikeastaan yhtä henkilökohtaisia kuin suhde Jumalaan. Kukaan ei voi elää toisen puolesta tai sanoa, että tee näin - näin on oikein. Yleensä elämässä harvassa asiassa kysymys on oikeasta tai väärästä. Useimmiten kysymys on erilaisuudesta.
Kirjoituksesi paljastaa vain oman itsekkyytesi. Seksi ja romantiikka? Niin metsä vastaa kun sinne huudetaan. Valitettavan moni osaa vasta eron jälkeen mennä itseensä, ja miettiä että monesti vikaa saattoi olla yhtä paljon(tai enemmän) itsessä. Tämä tosin tapahtuu sinun kaltaisillasi haaveilijoilla vasta liian myöhään. No suurin osa meistä oppii elämän kantapään kautta. "Jokainen valitkoon miten parhaalta tuntuu mutta ei kannata olla sitten marttyyri ja sanoa että niin olen minäkin kestänyt ilman valitusta"
Onko sinusta sitten parempi valittaa nuorempana lähteäkö vaiko eikö?
Sitä paitsi ymmärsit ajatukseni aivan väärin, niinkuin kaltaisesi itseään ajatteleva peruspeelo yleensä ihmisten suhteen tekeekin. En toki ketään kehottanut elämään epätyydyttävässä suhteessa. Ainoastaan pohtimaan suhdetta ulkopuolelta oman navan. Ja tekemään töitä suhteen eteen. Jatka sinä haaveilua. Se on minun mielestäni surullista.
toistemme ajatuksista. Mutta kuten joku mainitsi, asia on laaja eikä siitä jaksa tarpeeksi kirjoittaa, ilmeisesti en myöskään hallitse ajatusteni esiintuomista riittävästi. En todellakaan ole omaan napaani tuijottaja mutta se nyt on sivuseikka.
Olen tuttavapiirissä havainnut useitakin liittoja, jotka on väkisin kavereina pidetty pystyssä kunnes on tullut se stoppi. Lapset ovat lähteneet opiskelemaan ja mies on kadonnut elämään omaa elämäänsä. Nainen on jäänyt ihmettelemään katkerana mikä sille tuli, niinjaniin monen vuoden jälkeen kehtasikin lähteä.Katkeruus on jäänyt pysyväksi tunteeksi ja karkoittaa yhteiset ystävät. Siitäkin nainen saattaa saada vettä myllyynsä, ystävät eivät kestä eronnutta naista. No nämä ihmiset ovat tietenkin niitä, jotka eivät osanneet katsoa napansa ulkopuolelta....
Itse vaihdoin toveruussuhteen rakkaussuhteeseen vuosikausia sitten ja olen edelleen rakastunut, seksi sujuu ja pientä romantiikkaa on lähes päivittäin puolin ja toisin. Otamme toisemme huomioon, se on ihanaa ja palkitsevaa. Ehkä olen itsekäs haaveilija tai joku muu.. ainakin minun kannatti vaihtaa.
Anteeksi jos jotenkin loukkasin sinua, se ei suinkaan ollut tarkoitukseni, olen kai vaan tosiaan niin kehno kirjoittaja.
En oikein usko, että tuo noin yksioikoista on. Palstalle ei viitsi kovin pitkiä historioita kirjoitella, mutta veikkaanpa, että kyllä monet aiheesta kirjoittajat kyllä sitä kaveruutta ja kumppanuuttakin arvostavat. Ovat ehkä jo läpikäyneet pidemmän ja monivaiheisemman tien liitossaan kuin arvaatkaan. Silloin kun siitä "kaveruudesta" puhutaan, on se jo sen sortin henkistä ja fyysistä etääntymistä, rakkauden kuolemista ym. ettei enää tuota tyydytystä millään tasolla, vaan oma sisäinen paha olo on jo kasvanut sellaiseksi, että alkaa miettiä erilaisia ratkaisuja.
Sellaisen, joka sivusta sanoo, että tee ratkaisu äläkä vain valita, ei ilmeisesti itse ole tarvinnut läpikäydä moisia asioita. Tai sitten hän on niin itsekäs ihminen, joka ei ymmärrä sellaisia, jotka ihan oikeasti myös haluavat pohtia ratkaisujensa vaikutuksia myös esimerkiksi lapsiin.
Niin minäkin ennen lasten olemassaoloa ajattelin, etten ikinä voisi olla naimisissa "vain lasten takia", mutta ei se niin vain ole helppoa tuottaa lapsilleen tuskaa, vaan ennemmin itse kärsii.
Kun suhteesta puuttuu kaveruus, intohimo, rakkaus ja toisen kunnioitus täydellisesti, niin voisi sanoa että eipä tunnu juuri miltään.
"Täydellistä suhdetta ei olekaan, vaan se vaatii molempien täydellisen osallistumisen ja sopeutumisen"
Nimenomaan tästä syystä monet ihmiset (yllekirjoittanut mukaanluettuna) eroavat; kun se toinen ihminen ei osallistu eikä sopeudu, eikä myöskään anna tilaa, niin jossain vaiheessa hommalle on laitettava piste. Tuskin meistä eronneista kukaan ajattelee (okei, no ehkä pieni vähemmistö) että ruoho olisi vihreämpää aidan takana. Itse olen mieluummin yksin koko loppuelämäni kuin exän kanssa, nyt voin vihdoin hengittää ja olla oma itseni.
Ajatukseni ovat sekaisin, tiedän, että minun pitäisi osata päättää, tehdä oikea ratkaisu. Kuka osaisi siinä auttaa, kun häilyn eri vaihtoehtojen välillä. Tällainen päättämättömyys on todella kuluttavaa, kunpa voisin päästää irti haaveistani ja ryhtyä rakentamaan elämää tältä pohjalta mitä on tällä hetkellä: kiltti mies "kaverina", yhteiset lapset. Ei seksuaalista kiinnostusta, pienet ympyrät. Osaisinko siihen tyytyä ja ehkä ajan mittaan löytää vielä hänen kanssaan yhteisen liekin ja rakkauden? Tämän hetkinen elämäni on turvallista, lintukoto elämää, silti haluaisin vielä opiskella, kehittyä, kokea. Onkohan tämä jokin ohimenevä, kasvamiseen liittyvä elämänvaihe, jota voin hymyillen muistella joskus. Vai olenko jonkun ajan kuluttua turhautunut ja katkeroitunut, kun en uskaltanut tehdä eroratkaisua? Tiedän, että ajatuksia ja vastauksia on puolin ja toisin. Tätä on jatkunut vuosia, mutta viimeiset puoli vuotta olen todella tuskaillut asian kanssa, mies tietää ajatukseni ja haluaa tosissaan yrittää miellyttää...Pidän hänestä ja arvostan isänä ja luotettavana toverina.
Sinulla "kokenut" on varmasti hyviä ja varmoja vinkkejä annettavanasi, ilmeisesti viestisi on, että lopeta haihattelut ja ole onnellinen siitä mitä sinulla on!
Olet ilmeisesti ensimmäinen, joka tosiaan uskaltaa tunnustaa ymmärtäneensä viestini tarkoituksen. Enpä minäkään mikään profeetta ole, enkä toisia ala neuvomaan. Mutta itse uskon, että sisimmässään jokainen tietää, kannattaako jatkaa, vai ei. Ja kyllähän ne "kriisit" sekoittavat ajatuksia. Mutta silti. Eri asia on, uskaltaako ratkaisua tehdä kumpaankaan suuntaan. Joka tapauksessa se energia, joka kuluu nyt miettimiseen ja jahkailuun, pitäisi käyttää joko suhteen hoitoon, tai oman uuden elämän rakentamiseen. Kuuntele sinäkin sydäntäsi, äläkä usko tämän palstan ikuiseen "eroa, jos puolisosi vähänkin kyllästyttää"-mentaliteettiin. Niin vaikeata, kuin se onkin.
olen kuullut enemmän katkeroituneita vuodatuksia siitä, ettei aikanaan osannut irrottautua ja lähteä toteuttamaan sitä, mitä halusi. Hyvä kaverisuhde toimii eronneenakin. Miksi väen vängällä pitäisi asua saman katon alla, kun kaikista käytännön asioista huolehtii. Näin Saksassa joskus talkshown, jossa katolilainen pappi ja hänen valittunsa kertoivat omasta tiestään: he olivat käyneet kovan, vuosia kestäneen taistelun, että pääsivät naimisiin, mutta huomasivat pian, että yhteiselo ei sujunutkaan saman katon alla. Suhteesta katosi "se jokin", joka piti parin elinvoimaa yllä. Niinpä he päättivät muuttaa erilleen. He jatkoivat yhteiseloaan asuen molemmat omassa asunnossaan. Loppu hyvin, kaikki hyvin.
Se taas johtuu varmaan siitä, että ne jotka on eronneet ja myöhemmin huomaavat sen virheeksi, eivät asiasta paljon huutele. Monesti tuntuu, että nämä eronneet täällä huutelevat unohtaen kuitenkin kertoa eron kaikki huonot puolet. Sitä paitsi pelkkä kaveruussuhde on monesti mahdoton, koska vähintään toinen osapuoli kuitenkin yleensä rakastaa toista ja helposti erotessa syntyy viha-rakkaus-riitoja. Omia eronneita tuttavia kun miettii, ei heissä paljon eron jälkeisiä kavereita löydy. Sitä paitsi yleensä eronneet parit löytyvät nuorena seurustelun aloittavista pareista. Tällöin ei ole olemassa vertailupohjaa ja monesti hyväkin suhde voi tuntua "ei miltään". Edelleen en todellakaan väitä kaveruussuhteen olevan riittävä syy suhteen jatkamiselle. Vaan mielestäni ideaalitilanne juuri on se, että puoliso todellakin on se paras kaveri. Jolle ainoana voi luottaa kaikkein salaisimmatkin asiansa. Tämän luottamuksen kautta toimiikin sitten kaikki muukin parisuhteessa, myös seksi.
on niitä, jotka itkevät ratkaisujaan jälkikäteen. Sehän on yksi ihmisluonnon ominaisuus, eikä kyse ole niinkään siitä, minkälaisen ratkaisun on tehnyt ja mitä se on koskenut. Pitäisin sitä kyllä pikemminkin kyvyttömyytenä elää tässä hetkessä ja nähdä tilaisuutensa kaikkine hyvine puolineen.
Itse kävin läpi todella kipeän eron, olin itsemurhan partaalla, itsekunnioitus tipotiessään ja kaikki touhotus tuntui hölmöläisen hommalta. Kun olin päässyt kaiken yli huomasin, että suurin osa siitä, mihin olin haaveeni ja yhteiselon perustanut, oli pelkkää illuusiota. Hyvä vain, että putosin maan pinnalle. Nyt tuntuu todella hyvältä ja on toisenlaiset näkymät...
Minulla on aivan samanlainen tilanne menossa, ainoana erona sinun kirjoitukseesi on että minä olen mies. Periaatteessa ei ehkä pitäisi olla mitään valitettavaa, mutta tuntuu että elämä valuu hukkaan, alan olla jo masentunutkin päättämättömyydestäni. En haluaisi loukata ketään, saanko minä olla niin itsekäs että teen itseni onnelliseksi muiden kustannuksella, katkeroidunko jos en lähde, kadunko myöhemmin lähtöäni...miten voisin tietää...
Miten sitä voisi tosiaan tietää. Toiset neuvovat, että yritä, yritä ja vielä yritä saada tunteesi heräämään ja parisuhde toimimaan. Kunpa löytyisi jokin on/off nappula pääni sisältä, että paha olo väistyisi ja saisi omat ajatuksensa säädettyä niin, että pystyisi tuntemaan edes hitusen rakkautta toista kohtaan, eikä kokisi että uhraa itsensä toisten hyvän olon eteen. Jaksaisinpa edes vielä muutaman vuoden, silloin lapset olisivat jo vähän isompia...Epäilen kuitenkin, että tunne palaa aina voimakkaampana vuosi vuodelta...
Sitten jos todella joskus lähtee, niin saattaa jäädä kaivelemaan, että miksi lähdin vasta nyt, miksi uhrasin lyhyestä elämästäni niin monta vuotta onnettomana olemiseen. Ajattelen usein että elämän tarkoitus ei voi olla itsensä kiduttaminen, vaan onnellisuus ja rakkaus. Vaikeita asioita kuitenkin, kun pitäisi tehdä konkreettisia siirtoja...joskus mietin erittäin itsekkäästi, että pitäisikö ensin turvata selusta hankkiutumalla suhteeseen vai pitäisikö kaikki hyvä saada rinnakkaissuhteesta...
juuri tuollaisia mietteitä mullakin on. Olen toivonut, että mies löytäisi uuden rakkauden ja sanoisi, että lähtee, mutta niin ei tule tapahtumaan. Toisaalta on niin repivää itse hankkiutua suhteeseen ja siten päästä irti nykytilanteesta. Haluaisin tehdä asiat "oikein", mutta ratkaisun tekeminen niin, ettei ketään loukkaisi on mahdotonta. Haluaisin uskoa, että ajan mittaan asiat loksahtavat oikeille kohdilleen...
En usko että asiat loksahtavat itsestään oikeille kohdilleen, ei sen jälkeen kun tietty piste on jo ohitettu. Sinunkin tapauksesi kuulostaa tällaiselta. Sitä tapahtuu elokuvissa, mutta ei oikeassa elämässä. Mitään ei tapahdu, jos ei itse hankkiudu siihen ulkopuoliseen suhteeseen. Sillä välin....jäitä poltellen...
oikeassa. Onko sinulla ns. haku päällä? Olen haaveillut eroamisesta ystävinä, oman elämäni aloittamisesta itsenäisesti, rakastumisesta kun ja jos sellainen kohdalle osuu (rima on kyllä korkealla), ajatellut jopa eläväni ilman miestä lopunelämääni. Irtaantuminen ei todellakaan tapahdu nopeasti, vaan hiljaa kiduttamalla tällä tyylillä. Ehkä olet oikeassa, että se ei tapahdu kuin toisen suhteen kautta, mutta se sattuu toiseen niin kovasti! Ratkaisuntekemisen tuskassa kieriskelyä jatkaen....
Kerropa mistä ihmeestä voit tietää, ettei miehesi löydä uutta rakkautta? Hänellähän voi sellainen olla jo ja sen takia on sinua kohtaan välinpitämätön ja pitää vain kulissia yllä. Muista ettet ikinä voi oppia tuntemaan täysin toista ihmistä. Varsinkaan tuolla asenteella. Luulenpa, että miehesi varsin mielellään lopulta suostuisi eroon. Ota vain itseäsi niskasta kiinni ja eroa.