Klassisen musiikin konsertissa käyminen on vähän sama kuin kävisi museossa. Siellä esiteltävät esineet näyttävät joka kerta samalta. Esittelyssä pyrittään mahdollisimman suureen totuudenmukaisuuteen, jottei museossa kävijä saisi väärää kuvaa historiasta. Ja kun on kerran nähnyt jotakin, se näyttää samalta myös seuraavalla kerralla.
Konserteissa pyrkimykset ovat samansuuntaisia. Joukko ihmisiä kerääntyy palvomaan säveltäjää, jonka tuotoksen soittajat nöyrästi esittelevät kuulijoille. Heidän oletetaan pysyvät täysin ääneti tänä pyhänä hetkenä ja ottavan vastaan kaiken, mitä heille tarjotaan.
Soiton oletetaan olevan autenttista. Säveltäjän tahtoa on kunnioitetta, sillä eihän kukaan voi tuntea kappaletta paremmin kuin säveltäjä itse. Nuottikuvaan on siis suhtauduttava kuin Raamattuun. Toisin sanoen säveltäjät on kohotettu jalustalle, palvottavaksi.
Soittajat uskaltavat ottaa yhä vähemmän omia vapauksia ja heidän taitoaan mitataan yksinomaan oikeiden äänien määrällä. Puhtaimmin soittavat pääsevät suurimmille lavoille.
Kun tulkinnat kappaleista alkavat näin kuulostaa samasta puusta veistetyiltä ilman vääriä ääniä, alkavat konserttikävijätkin rutinoitua tiettyyn tasoon ja tapaan, joilla kappaleet soitetaan. Sen sijaan, että ihmiset tulisivat kuuntelemaan esiintyjiä he tulevat kuuntelemaan kappaleita, taideteoksia. Ainoana erona museossa käymiseen on siis musiikin erikoislaatuinen suhde aikaan ja paikkaan.
Kun klassisen musiikin konsertit museoituvat, häviää soittotaidon perinteestä kaikki elämä ja luovuus: se kuolee, häviää pois elävämmän ja uudistumiskykyisemmän perinteen tieltä. Toisin sanoen pyrkimys objektiivisuuten ja autenttisuuteen uhkaa tappaa ennen niin hyvin voivan klassisen musiikkin perinteen.
Musiikissa on kyse soivasta taideteoksesta, joka lähtee säveltäjästä ja kulkee esiintyjän kautta yleisölle (toisinaan roolit voivat olla päällekkäisiä). Mielestäni erityisesti esiintyjän asema ja tehtävä tällä janalla on kavennettu liian pieneksi, jotta minkäänlaista uudistumista voisi tapahtua. Hänen roolinsa on nykyään erittäin paljon pienempi klassisiin säveltäjiin verrattuna. Oikeastaan tässä tilanteessa voisi olla totuudenmukaisempaa vaihaa "esittäjä"-termi "esittelijään".
Olkaa hyvä ja provosoitukaa.
Konserteissa pyrkimykset ovat samansuuntaisia. Joukko ihmisiä kerääntyy palvomaan säveltäjää, jonka tuotoksen soittajat nöyrästi esittelevät kuulijoille. Heidän oletetaan pysyvät täysin ääneti tänä pyhänä hetkenä ja ottavan vastaan kaiken, mitä heille tarjotaan.
Soiton oletetaan olevan autenttista. Säveltäjän tahtoa on kunnioitetta, sillä eihän kukaan voi tuntea kappaletta paremmin kuin säveltäjä itse. Nuottikuvaan on siis suhtauduttava kuin Raamattuun. Toisin sanoen säveltäjät on kohotettu jalustalle, palvottavaksi.
Soittajat uskaltavat ottaa yhä vähemmän omia vapauksia ja heidän taitoaan mitataan yksinomaan oikeiden äänien määrällä. Puhtaimmin soittavat pääsevät suurimmille lavoille.
Kun tulkinnat kappaleista alkavat näin kuulostaa samasta puusta veistetyiltä ilman vääriä ääniä, alkavat konserttikävijätkin rutinoitua tiettyyn tasoon ja tapaan, joilla kappaleet soitetaan. Sen sijaan, että ihmiset tulisivat kuuntelemaan esiintyjiä he tulevat kuuntelemaan kappaleita, taideteoksia. Ainoana erona museossa käymiseen on siis musiikin erikoislaatuinen suhde aikaan ja paikkaan.
Kun klassisen musiikin konsertit museoituvat, häviää soittotaidon perinteestä kaikki elämä ja luovuus: se kuolee, häviää pois elävämmän ja uudistumiskykyisemmän perinteen tieltä. Toisin sanoen pyrkimys objektiivisuuten ja autenttisuuteen uhkaa tappaa ennen niin hyvin voivan klassisen musiikkin perinteen.
Musiikissa on kyse soivasta taideteoksesta, joka lähtee säveltäjästä ja kulkee esiintyjän kautta yleisölle (toisinaan roolit voivat olla päällekkäisiä). Mielestäni erityisesti esiintyjän asema ja tehtävä tällä janalla on kavennettu liian pieneksi, jotta minkäänlaista uudistumista voisi tapahtua. Hänen roolinsa on nykyään erittäin paljon pienempi klassisiin säveltäjiin verrattuna. Oikeastaan tässä tilanteessa voisi olla totuudenmukaisempaa vaihaa "esittäjä"-termi "esittelijään".
Olkaa hyvä ja provosoitukaa.
Vastaukset 12
Vanhimmat
että nykyään kumarretaan niitä esittäjii liikaa ja unohetaan, kuka musan on säveltänt
ja kylhä niistä esityksist saa erilaisii... ei se oo sama assii et olis tairenäyttelys jos ei voi muokata leo da vinzin maalaust
ni varmaan huomaa miten hommeli on
Jazzin improvisaatioperinne elää vieläkin, vaikka paras ja kanonisoiduin jazz-musiikki on sävelletty ja esitetty 50-80 vuotta sitten.
ole tarpeeksi sääntöjä. eihän yhteiskuntakaan toimisi ilman sääntöjä.
lahjakkuudesta?
;)
Jazziakin on monenlaista, siellä on sääntönsä, tai riippuu jazzista kuten klasaristakin, kuinka laadukkasta kamasta on kyse. Mutten avaudu enempää, ja toivon ettei kukaan aloita taas jotakin vertailua.
Minusta jazz (varsinkin free jazz) on loistokasta musiikkia, 1920-luvun ja 1930-luvun klassikot ja viiskytluku.
Uusia tuulia salissa:
http://www.youtube.com/watch?v=d_LV6dWcFaw&NR=1
sitäpaitsi alun perin suuri osa sävellyksistä tehtiin harrastajille eikä virtuooseille.
mutta vika on nykyihmisissäkin. ei enää itse soiteta musiikkia, vaan odotetaan, että joku tekee senkin meidän puolestamme. sen sijaan, että juhlissa otettais viulut esille, laitetaan vaan popitus pauhaamaan kiuttimista..
ja Suomesta puuttuu sitäpaitsi soittamisen mahdollisuuksia. mitäs kun musiikkiopisto on käyty ja ikää on 40v. Missäs orkesterissa sitten voi soittaa? En tiedä kun Helsinginkadun sinfonian, ja sinne ei kaikki halukkaat mahdu..
eli: ilmankos klassinen musiikki kuihtuu kun se on tehty niin vaikeaksi..
tarkoitin siis: klasisen musiikin harrastaminen on tehty vaikeaksi :D
Lauttasaaren orkesteri on verraton harrastajaorkesteri ja Ahti Valtonen tekee heidän johtajana hienoa työtä suurella sydämellä. Soittajia siellä löytyy teineistä eläkeläisiin.Töölön seurakunnassakin toimi ainakin jossain kohtaa pari vuotta sitten harrastajien kamariorkesteri. Nämä esimerkit olivat pääkaupungista ja uskon, että pääkaupungiseudulta ja muualtakin maasta etsivä löytää klassisen yhteissoiton harrastusmahdollisuuksia. Ei kun vaan toimeksi ja etsimään...
"Heidän oletetaan pysyvät täysin ääneti tänä pyhänä hetkenä ja ottavan vastaan kaiken, mitä heille tarjotaan."
Koska Beethoven oli itse kuuro, hän kosti sen ihmisille sen vaatimalla yleisöltään harrasta haudanhiljaisuutta.
"Säveltäjän tahtoa on kunnioitetta, sillä eihän kukaan voi tuntea kappaletta paremmin kuin säveltäjä itse. "
Tällaisia narsistisia harhaluuloja ei Beethovenin edeltäjillä ollut. He sävelsivät hyvää musiikkia liukuhihnalta, lähettivät sen maailmaan, nuottien lopullisesta kohtalosta piittaamatta, ja sävelsivät lisää.
"Toisin sanoen säveltäjät on kohotettu jalustalle, palvottavaksi."
Jokainen tahtoo olla pikku Beethoven, taiteilja-nero, epäjumala, valeidoli, kultainen vasikka.
"Olkaa hyvä ja provosoitukaa."
Minä provosoidun Beethovenista, vaikka hän kuoli yli 180 vuotta sitten, en sinusta. Sanasi ovat helmiä. Koko klassisen musiikin porvarillinen esitysympäristö on Beethovenin vaatimuksista lähtöisin. Boulez on ainakin yhdessä asiassa ollut oikeassa: konserttisalit ja oopperatalot on hävitettävä (vaikka Boulez saa niistä leipänsä - kas, siinäpä pulma JYYRI). Taide kuuluu elämään, ei omaan tilaansa sen ulkopuolelle. Koko esteettinen taidekäsitys, joka vakiintui musiikissa Beethovenin takia, on valhetta ja petosta.
Ensimmäisenä ehdotan räjäytettäväksi Wagnerin epäjumalanpalvelusmenojen tyyssijaa Bayreuthissa. Porvarillisen satanismin aika on ohi!
Tuliko yhtään mieleen, että nuotilleen soittaminen on suhteellisen uusi ilmiö, joka periytyy lähinnä 1800 luvulta. Silloin musiikki valitettavasti standardoitui ja esityskäytäntö jäykistyi yhdeksi hyväksytyksi formaatiksi. Miksi? Syyllinen oli raha. Porvaristo oli noussut johtavaan asemaan ja halusi juhlistaa tätä kerääntymällä paikkoihin, joissa voivat esitellä teollistumisen tuomaa vaurauttaan, kuten vaunujaan, korujaan, pukujaan jne. Näitä paikkoja sanottiin oopperataloiksi tai konserttisaleiksi. Nämä paikat olivat suuria, koska porvareita oli paljon ja niiden täyttäminen äänellä vaati paljon soittajia. Menneiden aikojen pienet kokoonpanot ja joustava esityskäytäntö olisivat kuulostaneet aneemisilta näin suurissa tiloissa. Jotta takarivilläkin kuultaisiin jotain, piti kaikkien soittaa täsmälleen kapellimestarin vaatimalla tavalla, jolloin tuloksena parhaassa tapauksessa oli yhtenäinen, kaikkialle kuuluva sointikenttä. Soittajan rooli valitettavasti muodostui hyvin rajalliseksi, alisteiseksi säveltäjälle ja häntä edustavalle orkesterinjohtajalle sekä tietysti valtavan salin akustiikalle. Vain vuosisata aikaisemmin oli tyypillinen esiintymistila suhteellisen pieni, kokoonpanot pienehköjä, soittajilla oikeus ja velvollisuus improvisoida sopivassa kohdassa, eivätkä kuuntelijat olleet oppimattomia, konerasvalta haisevia nousukkaita, kuten 1800 luvulla. Mielestäni tuloksena oli myös parempaa musiikkia, kuten herrat Bach, Händel, Vivaldi, Purcell, Dowland, Marais sekä monet muut voivat koska tahansa todistaa, vaikka kuolleita ovatkin. Sinulla käsittääkseni on musiikin vapaus hukassa. Kokeile vanhaa musiikkia. Esityskäytäntö on joustava, jopa itse määriteltävissä. Kaikki tulkinnat kuulostavat vähän erilaisilta. Soittajilla on hauskaa. Romantiikka on, kuten väitit, itsensä vanki ja pahin vihollinen. Oli musiikkia ennenkin, vaikka oikeaoppinen romantikko sen ehkä kieltääkin. Jollet usko, klikkaa nimmariani ja kuuntele linkit.