toisinaan jopa pakkomielteenomaisesti tavoittelemaan jotain, mikä voi olla monesti myös saavuttamatonta? Jotkut tavoittelevat sitä ikuista nuoruutta, toiset täydellisyyttä itsessään, omassa elämässään ja ihmissuhteissaan. Onko se vain sitä, ettei tiedosta omaa rajallisuuttaan, eikä halua hyväksyä sitä ja näinollen ei omaa selkeää realiteettitajua elämän suhteen?
Mikä ajaa ihmisen ...
persona-non-grata
20588
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 8 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Putkiajattelu, mikä ajan myötä muuttuu pakkomielteeksi.
Samankaltaisesti mitä heillä, jotka pelaavat rahansa ja varansa eri peleissä.
Tosin jo kirjoititkin aloituksessa saman eri sanoin.
miten jokin tietty ajatus voi vallata ihmisen mielen, halliten hänen elämäänsä. Heitetään ns. aivot osittain narikkaan:). Siitä irti pääseminen on vaikeaa, muttei kuitenkaan mahdotonta.
se, ettei hyväksy rajallisuuttaan, luulen. Mutta myös se, että kohtuullisuutta ei pidetä ihanteellisena nykyään. Jos puhutaan ajattelusta yleisluontoisemmin, niin extreme-sitä-ja-tätä on tavoiteltavaa, jos kuuntelee mitä ympärillämme toistetaan. Äärimmäisyys on nostettu hyveeksi.
Sitten toinen puoli asiasta,joka tuli mieleen on se, että toisaalta kyllä tietty tavoitteleminen on hyvääkin ja tervettä. Se kertoo elinvoimaisuudesta. Monilla on ongelmana se, etteivät he usko omaan potentiaaliinsa.
ikuisen nuoruuden pakkomielteenomaista tavoittelua ... silloin on minusta suljettu mielestä pois oma kuolevaisuus ja sen olemassaoloa ei ole sisäistetty, vaikka se jokaisella väistämättä edessä jonain päivänä on.
Extreme-kokemukset eivät mielestäni välttämättä ole niinkään ihmismielissä tavoiteltavia juttuja, niitä vain tarvitaan, koska mieli etsii tyhjyyden tunteen täyttämiseksi yhä aggressiivisempia ja kokemuksellisimpia tapoja täyttää sitä. Vaikutus on silti monesti sama, kuin alkoholilla:). Miksi sitten ihmiset tuntevat tyhjyyden tunnetta elämässään, eikä mikään oikein tunnu missään?
liian laiska ollakseni perfektionisti tai monomaanikko
jotta se on kaikissa tapauksissa pelko. Pelko siitä että ei ole ole tarpeeksi sitä tai tätä jonkun muun mielestä.
Ei se ole tiedostettu pelko, vaan sisäistetty alitajuinen pelko. Vaikkapa sitten se yliminä, joka heristelee sormeaan...
esim. siinä tapauksessa, että joku tavoittelee pakkomielteenomaisesti vaikkapa saavuttamatonta ihmissuhdetta?
En ajatellut tuota pakkomiellettä. Ajattelin enemmän sellaista loputonta turhaa taistelua väistämätöntä vastaan (vanheneminen, kuoleminen, rapistuminen) ja ylimalkaan pakonomaista pyrkimistä aina johonkin eteen- tai ylöspäin.
Pakkomielteet kuuluvat varmaan eri kategoriaan. Ne voi varmaan laskea psyykkisiksi häiriöiksi, vaikka olisivat noinkin rajattuja ja arkipäiväisiä - yhteen kohteeseen sidottuja.
kuitenkin ihmisen biologiaan? Vai onko se enemmänkin ulkoaohjautuva asia?
Joku - olitko se sinä? - puhui kehitystehtävästä. Tietysti elämä täyttyy pyrkimisestä. Ja elämähän ON taistelua tutkainta vastaan :-)
Paljon se on kuitenkin kulttuurista. Koko yhteiskunta ja koko ajattelu tuntuisi olevan viritetty kilpailun ja muutoksen periaatteelle.
Minä näen sen pelon yhteiskuntana. Kuuntelin joku aika sitten haastattelua, jonka ytimen olen unohtanut, mutta mieleeni jäi lausunto, jonka mukaan liike-elämässä liikettä ylläpitävät voimat ja työpaikkojen voimakkaimmat tunteet ovat pelko ja häpeä. Työntekemisen energia ohjautuu noiden tunteiden välttämisen múkaisesti.
Siis motivaatio ei ole ilo ja onnistuminen, vaan pelon ja häpeän välttäminen.
Kiinnostava toinen haastattelu kertoi huutokaupasta. Miksi huutokaupoissa maksetaan tavarasta enemmän, kuin se maksaisi kaupassa? Selitys ei ollut kilpaileminen, että tahdotaan voittaa toinen huutaja, vaan pelko: häviämisen pelko.
Nää menee vähän ohi aiheesta... irtoajatuksia ilman selkeää maalia.
pettämistä -häpeää? Sitä, että pettyy itse itseensä tai vastaavasti tuntee, että on pettänyt muiden odotukset itsestään? Voisiko juuri häviämisen pelko olla este laajemmalle yhteisöllisyydelle tai ylipäänsä maailmanrauhalle? Siis osasyynä.
Olisko se just häviämisen pelko? Mutta pelko kumminkin.
Menee niin syvälle, että tieto loppuu. Kaikki sosiaalinen pelko on jotenkin odotusten pettämisen pettämisen pelkoa, luulen. Tai tuntemattoman pelkoa. En minä sitä osaa erotella.
Pelko on suurempi voima kuin ilo, kaikilla elämän tasoilla. En edes yritä todistaa tätä. Se vain on mun näkemys asiasta.
huono itsetunto,josta kehketyy halu olla kaikkia parempi jollain saralla.
Minä olen tavoitellut asioita, joita en oikeasti koskaan uskonut saavani, mutta sain kuitenkin. Toisaalta se tavoittelukin voi olla positiivista. Joitain asioita on mukava tavoitella, vaikkei uskoisikaan niiden toteutuvan. Niin kuin joskus lapsena, kun keksi jonkun muka hauskan leikin, niin se valmistelu ja sen suunnittelu ja unelmointi siitä oli mielettömän kivaa, mutta ei se leikki sitten enää tuntunutkaan miltään.
Sitä paitsi mistä ne omat rajat tietää... No, täällä miesten logiikassa ei kyllä suurimmalla osalla kirjoittajista ole ainakaan itsetunto-ongelmia, mutta ainakin minut on kasvatettu olemaan ajattelematta liikoja itsestäni, joten ei niitä rajoja löydä kuin kokeilemalla.
ole huonoja asioita, jos ne tavoitteet ovat asetettu omien resurssien mukaan ja niitä toteutetaan terveellä tavalla. Otetaan esimerkki vaikkapa ihmisestä, jonka ainoa päämäärä on elämässä saada akateeminen ammatti, asianajajan työ. Ainoastaan sen tavoittelu täyttää elämän ja kaikki muu jää. Kuitenkaan hän ei ole ollut realisti tavoittelemansa asian suhteen ja tavoite jää saavuttamatta. Hänen elämänsä sortuu ja hän tuntee itsensä epäonnistujaksi ja luuseriksi. Jokaisen pitäisi ymmärtää myöskin se, ettei kaikista voi tulla niitä suurimpia ja kauneimpia, rikkaimpia ja älykkäimpiä. Kaikista ei ole ns. "menestyjiksi".
Mun suurin haaveeni oli ammatillinen ja tavoittelin sitä todennäköisyyttä vastaan kuitenkin... Kävin aika pohjalla, kun en saanut mitä halusin, mutta nyt olen jo ihan sinut asian kanssa. Siitä huolimatta, että tiedän nyt, että olisin saavuttanut sen, jos olisin uskonut itseeni. Jos en olisi edes yrittänyt, niin ajattelisin aina, että mitä jos... Parempi saada varmuus, kuin jäädä pohtimaan, että olisiko se onnistunut sittenkin.
B ja mieluummin vielä enemmänkin suunniteltaessa tulevaisuutta ammatillisessakin mielessä. Jokaisella ei kuitenkaan samoja älyllisiä resursseja koskaan käytettävissään. Toisaalta taas pelkällä älylläkään ei vielä kovinkaan pitkälle pötkitä, vaan tarvitaan myös muita ominaisuuksia.
että se jäi älystä kiinni, vaan enemmänkin itsekurista. Mun mielestä ei kyllä minkään alan pääsykokeet vaadi kovinkaan paljoa älyä, vaan itsekuria ja kovaa työtä. Kyllä se suunnitelma b löytyy ihan itsestään, ei sitä kotiin voi jäädä loppuelämäkseen itkemäänkään.
mahdollisuus päästä esim.lääkäriksi?Jos ei kertta älystä kiinni.
Kuten juuri itsekin sanoin, niin minulla ei riittänyt itsekuri lukea pääsykoekirjoja montaa kuukautta kahdeksaa tuntia päivässä, minkä se käytännössä vaatii. Mutta mun mielestä se ei vaadi mitään muuta, pääsykokeissa on kuitenkin kyse vain ulkoaoppimisesta ja/tai tuurista. (mulla henk.koht enemmän jälkimmäisestä kuin ensimmäisestä) Tulisiko tyhmästä sitten HYVÄ lääkäri, on kokonaan toinen juttu...
Mä tunnen yliopistolta ihmisiä, jotka on ihan mielettömän älykkäitä ja ihmisiä jotka on ihan mielettömän tyhmiä ja sitten kaikkea siltä väliltä. Ja mä tunnen älykkäitä ihmisiä, jotka ei edes suorittaneet peruskoulua loppuun ja taas professoreita, jotka oman alansa ulkopuolella on täysiä idiootteja.
Mun mielestä koulumenestyksellä ja älykkyydellä ei ole kauheasti tekemistä toistensa kanssa...