Saavuin noin viikko sitte aupair perheeseeni, joka on melko täydellinen. Tuntuu silti hirveän ahdistavalta ajatella, että vietän täällä kaksi kuukautta. TIEDÄN, se ei todellakaan ole pitkä aika; useimmat on puoli vuotta tai vuoden. Mutta silti joka päivä tuntuu tosi ahistavalta. En aio jättää keskenkään tätä. Ois kuitenki mukava kuulla jotain vinkkejä, miten tää muuttuis kivaks, ettei koko kaksi kuukautta menisi hammasta purren. Ei sitten vittuilijoille!
Ahdistus aupair aikana
Blue_Blue_Blue
71399
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
yritä olla ajattelematta aikaa niin paljoa. alkuun se varmaan tuntuukin paljon suuremmalta jutulta, mut parin viikon päästä et enää varmastikaan laske päiviä yhtään noin paljon!
uskottele itellesi että siinä vaiheessa kun pitää lähteä kotiin et halua lähteä (se on yleensä niin), ja käske ittes sen takia nauttia ajasta.
ja mikset lähtisi vaik heti ens viikonloppuna jonnekin matkalle? vaikka ihan yksin? yleensä pieni paikan vaihdos auttaa,samoin kun antaa näkökulmaa. sellaisen jälkeen on kiva varmaan taas palata tuttuun paikkaan, jota ehkä melkein voit kutsua jo kodiksi. (: ja jos sulla ei oo vaikka kavereita kenen kanssa matkustaa, harkitse esim. www.couchsurfing.com sivustolle liittymistä (ja jos sen teet, tee itsellesi kunnon profiili niin vaikutat muille luotettavalta) ja löydä sieltä joku kiva tyyppi kenen luo mennä yöksi. ihan paras sivusto, mikä on auttanut mua ainakin paljon ja myös tosi monta ystävää.
..se, et kannattaa ajatella aikaa lyhyemmissä jaksoissa. vaikka niin, että viikko siihen, kun lähden käymään paikassa x. laske aikaa kaikkeen muuhun paitsi kotiinpaluuseen.
ja kannattaisi varmaan yrittää prosessoida sitä, mikä siellä olossa ahdistaa. sen paikantaminen antaa enemmän keinoja käyttöön.
mun pari ekaa viikkoa espanjassa vapaaehtoistyöntekijänä meni kans kyynelten pidättelemiseen, koska se sinne meno oli jotenkin vaan tosi kova shokki. mut kaikesta pääsee yli!
Ajattele loppuelämääsi jossain sohjoisessa maassa jossa kukaan ei hymyile, kaikki ovat työttömiä ja katkeria, valoa ei ole talvella, joka iikka asuu kerrostalossa ja laahustaa Siwan ja kortiston väliä, kiinnostukset on halvan purkkikaljan juonti jne.
Kaikilla on samat huonekalut ja kaupoissa samat tavarat. Autot ovat museoikäisiä ja Venäjän raja on pelottavan lähellä. Televisiossa on kaksi kanavaa jos ei typerää chattiä ja ostoskanavaa lasketa. Kuvittele että joudut olemaan tuollaisessa paikassa päivästä päivään, vuodesta toiseen....
Sen jälkeen 2kk ulkomailla tuntuu jo paljon valoisammalta!
Ihan ilman inhorealismiakin pärjää:) Mietit vaan miksi halusit ulkomaille ja mieti sitä fiilistä kun odotit innoissasi lähtöä ja ole ylpeä että lähdit edes! Kannattaa oikeasti miettiä sitä mikä harmitti suomessa ollessa,minä ainaki ajattelen ikävä-aikoina viime kesäisiä riitoja äitini kanssa, kurjaa kesätyötä ja suomen "eksoottista" kesäsäätä(=vesisade). Ja ennen kaikkea älä jämähdä paikoillesi vaan tee ihan mitä tahansa. Haikailu kävellen ulkona on jo ihmeen paljon virkistävämpää kuin sisällä sängyllä maaten. Niinkuin joku sanoikin, laske aikaa pienemmissä pätkissä, tee itsellesi etappeja. Kaksi kuukautta menee kuin hetkessä, kunhan otat kaiken mahdollisen irti:)
Kiitos kovasti asiallisista vinkeistä kaikille. Ehkä se tästä alkaa sujumaan!:)
mulla on täysin samanlainen olo.
tosin oon ollu jo kohta kuukauden, ja ehka täällä on jonkinverran ahdistukseen syytäkin, kun hommat ei mee niinku etukäteen oli sovittu.
omallatavalla perhe on ihana ja rento, mut kamalan paha-olla kokoajan.
mut mulla kans vaan vähä reilu 2kk eessä enää, niin ajattelen et päivä kerrallaan, niin kyllä tästä selviää, ja sit on niin ihana mennä kotiin.
ja oon myös piirtäny jokapvälle mitä tääl oon, niin yhden viivan joita sit rastin yli joka ilta, ja kun ne on jakanu viel sellasiin välietappeihin niin tuntuu että eihan täs oo paljo mitään.
vähän off topic kysymyksena, mut missa pain oot aupparina?
Musta tuntu samalta ekoina viikkoina. Perhe oli tosi hyvä ja työolot järkevät ja aika rennosti sain mennä. Silti ahdisti ja mietin vaan että jos tulis joku syy Suomesta lähteä kotiin, olisin ihan jätti ilonen.
En kuitenkaan kehdannut lähteä ja muutenkin päätin, että aion olla ainakin 6kk.
No, pikkuhiljaa kuitenkin kaikki meni paremmaks ja nyt rakastan olla täällä. Oon vajaan vuoden, ja vielä jäljellä muutama kuukausi.
Se ahdistus on siis normaalia, mutta älä luovuta! Ehkä se johtuu siitä, kun ihan kaikki on uutta. Uus kieli, uus perhe jota ei ensin oikein edes tunne eikä itse osaa olla rennosti "kotonaan", ei tunne lapsia ja mikä tehoaa niihin ja mistä ne pitää jne jne. Mutta jos oon vaan 2kk ja perhe on ok niin tottakai jäät, se aika menee niin nopeeta, että huhhuh. Vaikka nyt varmasti voi tuntuakin että 8vk on ikuisuus, mutta oikeesti, nopeeta se menee. Otat vaan kaiken ilon irti ja yritä tutustua uusiin ihmisiin jne. Kohta oot taas Suomessa ja siellä on asiat just niinkun ennenkin ja oot tyytyväinen ja ylpeä siihen, että oot ollu 2kk ulkomailla.
Et vaan luovuta, kaikki menee kyl lepposammin vähän ajan päästä! :)