Olen halunnut oman lapsen niin kauan kuin muistan - ihan teini-iästä asti.
Nyt ollaan miehen kanssa jo kuutisen vuotta seurusteltu vakavasti, puolet ajasta asuttu saman katon alla ja kaikki pyhät vietetty yhdessä jo useampi vuosi..
Ongelma on, että mies ei halua vieläkään lapsia!
Ei voi enää edes nuoruuteen vedota, niin ihmetyttää onkohan koskaan omasta mielestään valmis.
Olen yrittänyt keskustella asiasta jo pidemmän aikaa, mutta hän ei halua puhua. Ei vain halua lapsia vielä.. Argh.
Onko jollain muulla ollut samanlaista liikkeellä? Mihin ratkaisuun olette päätyneet ja miten?
Minulta alkaa keinot loppumaan.
Vauvakuume on mahdoton!
Nyt ollaan miehen kanssa jo kuutisen vuotta seurusteltu vakavasti, puolet ajasta asuttu saman katon alla ja kaikki pyhät vietetty yhdessä jo useampi vuosi..
Ongelma on, että mies ei halua vieläkään lapsia!
Ei voi enää edes nuoruuteen vedota, niin ihmetyttää onkohan koskaan omasta mielestään valmis.
Olen yrittänyt keskustella asiasta jo pidemmän aikaa, mutta hän ei halua puhua. Ei vain halua lapsia vielä.. Argh.
Onko jollain muulla ollut samanlaista liikkeellä? Mihin ratkaisuun olette päätyneet ja miten?
Minulta alkaa keinot loppumaan.
Vauvakuume on mahdoton!
Vastaukset 21
Vanhimmat
Seurustelin 7 vuotta miehen kanssa , joka ei halunnut lapsia. Tai souti ja huopasi. Lopulta irrottauduin suhteesta. Tarinallani on onnellinen loppu. Tapasin nykyisen mieheni , joka halusi naimisiin ,ei asustelemaan , perheen kanssani eli arvomaailmamme oli samankaltainen.
Nyt meillä on kaksi lasta aika peräkkäin kun olen jo 41v. Ainut mikä harmittaa olisi pitänyt tajuta aikaisemmin.
Tietysti olisi voinut olla niin , etten olisi koskaan tavannut puolisoa tai saanut lapsia , mutta minusta tärkeintä on ottaa vastuu omista valinnoista ja sitä kautta elämän hallintaa.
Naisella kuitenkin tuo biologinen ikä tulee vastaan , joten on hyvä pohtia asia huolellisesti.
Vain sinä itse voit tietää , miten sydämesi sanoo.
Ehkä pitäisi täälläkin päässä katsoa tosiasioita silmiin ja miettiä asioita ihan kunnolla.
Täytynee keskustella miehen kanssa ihan järein ottein ja näyttää kuinka tosissani olen ja kuinka tärkeä tämä asia on.
Ihan kuin hän kuvittelisi, että unohtaisin asian, jos hän vastaa "nyt ei ole sopiva hetki, puhutaan myöhemmin".. Koskaan ei ole "sopiva hetki"!
Kiitos, loppuvirkkeistäsi tuli hyvä mieli. :)
Mukavaa että sinulla asiat kääntyivät hyvin.
lapsia, on oikea järjestys! Ihmettelen, miksi sinä olisit valmis tekemään lapsia pelkkään seurustelusuhteeseen? Eikö sinun pitäisi olla enemmän huolestunut siitä, että mies ei ole vieläkään kosinut sinua näin pitkän seurustelun jälkeen, kuin siitä, että hän ei ole halukas ryhtymään au-isäksi?
"Miehesi" ei ilmeisesti ole aviotuvaa tyyppiä, siksi hän ei halua lapsiakaan. Minusta se on hyvin ymmärrettävää.
ettei ole jo poikue jossain!
Naimisiinmeno ei ole kummallekaan tärkeää.
Viihdytään näin ja suhde toimii näin, ei tarvita avioliittoa virallistamaan sitä.
Ei elämän tarvitse mennä niinkuin kirjoissa.
Yhtälailla olisimme perhe avoparina kuin avioparinakin.
Lapsia haluan pitkän, vakaan seurustelusuhteen pohjalta, enkä koe sitä mitenkään uhrautuvaksi.
Ymmärrän myös pointtisi mennä niinkuin on perinteeksi muodostunut, mutta minulle se ei ole välttämätöntä.
Eipä ole minullekaan naimisiinmeno tärkeää. Ollaan oltu yhdessä 9 vuotta ja nyt vasta esikoinen tulossa. Sitouduttu ollaan toisiimme ilman amentakin.
Mutta kaikille ei tule sitä lapsihaavetta koskaan, vaikka haluaisikin jakaa loppuelämän sinun kanssasi. Siis vain sinun. Teidän pitää keskustella vähän lisää..
Omalla kohdallani oltiin siis molemmat 8 vuotta yhdessä ilman lapsikuumeilua. Ei mielestäni yhtään 'epänormaalia'.
perhe. Silloin perhe olette vain sinä ja lapsesi. Vain avioliitossa olevat ovat perhe. Avoliitossa olevat muodostavat kylläkin laskennallisen ruokakunnan, mutta ei perhettä.
Avoliitossa oleva voi vain hävitä. Slloin jää ilman yksinhuoltajaetuja kuten korotettua lapsilisää ja asumistukea. Joutuu maksamaan isot päivähoitomaksut, mutta mies ei kuitenkaan ole elatusvelvollinen sinuun nähden. Lapsen elatuksenkin kanssa voi olla vähän niin ja näin. Avoliittolaiset unohtavat yleensä sopia siitä.
avoliitto ja asioliitto ei takaa kummallekkaan yhtään sen enempää ennen kuin erotessa! Päinvastoin lapsen huolto on sovittu ja elatuskin jos näin on katsottu parhaaksi toisin kuin avioliitoissa (joiden osapuolet täällä rutisee kun mies ei osallistu jne..). Toki avioliitossa on elatusvelvollisuus, mutta jos mies ei ruokaa sulle osta niin haluan nähdä kuinka sen joku pakottaa!
Wikipedian määre perheestä: Perhe on kahden tai useamman henkilön muodostama yhteisö, jossa usein vähintään kahden yksilön välillä on pitkäaikainen kiintymyssuhde.
Kelalla taas siviilisäädystä huolimatta kaikki on ruokakuntia..
Ja evankelisluterilainen kirkomrittelee asiaa näin; Toisessa päässä ovat avoliitot, joissa pariskunta on tietoisesti päättänyt yhteisestä elämästä ja he ovat luvanneet olla toisilleen uskollisia. He ovat sitoutuneet parisuhteeseen ja lapsiin ja haluavat elää yhdessä koko elämänsä ajan. Tällainen sitoutunut avoliitto perustuu avioliiton lailla yhteiseen sopimukseen ja pariskunnan keskinäiseen rakkauteen. Avoliitto on myös julkinen suhde, vaikka sitä ei olekaan solmittu virallisesti kirkossa tai maistraatissa. Kirkko suosittelee virallisen avioliiton solmimista, koska parisuhde tarvitsee kaiken mahdollisen julkisen ja yhteiskunnallisen tuen. Kirkko toivoo, että sitoutuneessa avoliitossa eläviä kohdeltaisiin lainsäädännössä samalla tavalla kuin avioliiton solmineita.
Miksi muuten avoliitossa pitäisikään saada yksinhuoltajan etuuksia koska vanhempiahan on kaksi kuten avioliitossa? Kun sitten ero tulee niin ko edut saa kuten kaikki muutkin yksinhuoltajat. Ja kaikki on paljon helpompa akun vain on eri osoite..
Hoitomaksu määräytyy myös ruokakunnan tulojen mukana olitpa sitten avo tai aviolitossa. Ontuu noi sun perustelut aika rajusti...
mitä evlut kirkko asiasta ajattelee. Avioliitto on yhteiskunnallinen instituutio, jota yhteiskunnan tulisi tukea voimakkaasti esim tuntuvin veronalennuksin.
Avoliiton ja avioliiton ero tulee nykuyisin pääasiassa esiin, kun toinen kuolee tai tulee avioero. Leskeneläkettä ei avoleski saa. Minusta avioliitosta pitäisi olla hyötyä jo molempien puolisoiden eläsessä.
Lakimme ei tunne mitään avoliittoa, eikä niissä yleensä tehdä minkäänlaista sopimusta, ei edes lapsen elatuksesta, vaikka au-lapsesta yleensä tehdään elatussopimus.
kyllä avioliitto on ensisijaisesti uskonnollinen traditio alunperin. Ja itseasiassa edelleenkin suurimmaksi osaksi sillä vain murto-osa liitoista solmitaan maistraatissa jolloin se on lähinnä juridinen liitto.
Olet ihanan epäjohdonmukainen jutussasi sikäli, että yhteiskunnan etu olisi avioliitto ja kuitenkin kaikki edut joita avioliittoon liität on yhteiskunnalle menoeriä!
Mikä elatussopimus mielestäsi on jos se ei koske lapsen elatusta?
uskonnollinen traditio, vaan yhteiskunnallinen instituutio. Mielestäni ne, jotka eivät solmi avioliittoa, vaan elävät "susparina" eivät ole kunnon kansalaisia. Yhteiskunnan etu on aina vakaa perhe-elämä ja velvollisuuksiensa täyttäminen eikä indivualistinen sooloilu.
Vaikka Suomessa uskonnollisilla yhdyskunnilla on avioliittoon vihkimisoikeus, ei kyseessä ole alunperin mikään uskonnollinen traditio. Lait koskevat uskonnollisen yhdyskunnan vihkimää avioliittoa aivan samalla tavalla kuin siviilivihkimyksellä alkavaa avioliittoa.
Avoliittolaiset unohtavat tehdä elatussopimuksen, kun asuvat yhdessä, vaikka au-lapsesta se yleensä aina tehdään.
Avioliitossa taas on lakisääteinen elatusvlvollisuus, joka koskee myös aviopuolisoa eikä vain yhteisiä lapsia.
alunperin avioliitto on nimenomana uskonnollisen yhteisön jäsenten traditio ei yhteiskunnan. Tai sitten mulle on opetettu jotain todella metsään..
Se, että nyt sinä miellät sen yhteiskunnalliseksi instituutioksi johtuu vain siitä että se on valtaväestön tapa. Jos olisi toisinpäin niin entäs sitten?
Yhteiskunnan etu on kyllä mieluummin vakaa kuin epävakaa perhe-elämä, mutta on huippuunsa vietyä naivismia vetää avioliiton ja vakaan perhe-elämän väliin yhtäkuinmerkit! Jokainen tietää että avioliitto ei ole tae mistäään ei vakaudesta, elatuksesta, lasten edusta saati huollosta. Lopulta yksilö ratkaisee aina kuten toimii ja miksi tekee niin.
Onko kansalaisvelvollisuus mennä naimisiin? Täytyy musitaa laittaa lapsen vihkoon kun se oli opettajalta unohtunut, puhui vaan äänestyksistä, työnteosta yms..
Avioliiton jalustalle nostaminen kertoo korkeintaan yksilön epävarmuudesta suhteessaan ja olemisessaan suhteessa ympäristöönsä. Avioliitolla haetaan yhteisön hyväksyntää parisuhteelle ja perheelle. Silti avioliitto ei ole kuin jonkun mielikuva jostakin joka joko toteutuu tai sitten ei. Puolessa tapauksista ei!
Ja lueppa ihan nyt vaikka tätäkin palstaa kuinka avioliitossa se elatusvelvollisuus tuppaa unohtumaan ja se lasten etukin on hieman hukassa..
Au-lapis on muuten avioliiton ulkopuolella siis avoliitossa tai ilman mitään liittoa syntynyt lapsi! Itseasiassa olisi aika koomista alkaa avoliitossa tehdä rahallista huoltosopimusta koska eihän sitä tehdä avioliitossakaan. Kummankin hajotessa se on hyvin yksinkertainen asia tehdä jos on..
jos asian tahdot selvittää niin ainoa tapahan on se miehen kanssa puhuminen. Tilanne pitää vaan saada siihen pisteeseen, että "ei nyt" tms ei riitä vastaukseksi vaan jotain aikaa tai sitten ainakin se että ei tahdo jos ei tahdo...
Joskushan ollaan siinä tilanteessa että parisuhde toimii ihan hyvin, mutta odotukset siltä suhteelta on aivan erilaiset. Siinä joko joustetaan tai erotaan tai kituutetaan edelleen. Vaikea sanoa mikä on oikea ratkaisu kukin kun tuntee itsensä ja sitä kumppaniakin hieman enemmän kuin täällä kirjoittavat.
Seurustelimme mieheni kanssa 7-vuotta ennen kuin menimme naimisiin viime kesänä. Itse halusin lapsia viimeset pari vuotta, mutta mies ei vielä halunnut. Mieheni kuitenkin tiesi haluavansa jossain vaiheesssa lapsia ja koska rakastimme toisiamme, menimme naimisiin. Kuinkas kävikään, miehelle tuli itselleen yllättäen vauvakuume heti häitten jälkeen ja nyt olen viimeisilläni raskaana. Sen kyllä sanon, etten itsekään nyt ymmärrä miksi jotkut haluavat lapsia avoliittoon, koska vaikka kuinka joskus aiemmin tolkutin avoliitossa itselleni, että eihän sillä ole väliä onko avo/avioliitossa, niin kyllä nyt voin sanoa, että kyllä sillä on todella paljon väliä! Nyt olemme mielestäni enemmän "yksikkö" ja jaamme aivan kaiken ja olemme enemmän sitoutuneita perheeseemme kuin avoliitossa (vaikka eihän se itse arkielämä muutu miksikään kuin mennään naimisiin). Miten ihmiset uskaltavat/haluavat tehdä lapsia ihmisen kanssa, joka ei halua sitoutua edes menemällä naimisiin?
Pidän meitä perheenä, vaikka emme ole avioliitossa. Sanovat muut mitä sanovat. Ei minua myöskään pelota (siis täh?) tehdä lapsia avoliittoon. Minua ei pelota, eikä miestäni pelota = sama mielipide asiasta. Ihanaa, kun ei tarvitse painostaa.. :)
Koska olemme perustamassa perhettä 9 vuoden yhdessäolon jälkeen, olemme jo tässä vaiheessa vakuuttuneita yhdessäolostamme (ainakin ja vähintään yhtä vakuuttuneita kuin amenenkin luvanneet). Siksi emme edes ajattele mahdollisia huoltajuuksia ja siitä seuranneita rahasotkuja.
Ovatko vuoden yhdessä olleet ja samassa ajassa jo naimisiin menneet ja perheen perustaneet jotenkin enemmän tosissaan ja vakuuttuneempia perheenä kuin 'hitaammat ja varmasti harkinneet' avoparit?
Emme pidä hääjuhlista (vieraana tosin ihanaa olla) sekä pitäisimme joka tapauksessa omat sukunimemme.
En ymmärrä, miten joku ei voi ymmärtää, että naimisiinmeno ei ole kaikille niin tärkeää. Sinulle ehkä, ja minulle se on ihan ok!
pitää sisällään sen, että ollaan ihan yhtä uskollisia toiselle, kun avioliitossakin oltaisiin. Meillä kävi niin, että meidän piti mennä naimisiin viimestään, kun tulen raskaaksi. Eka raskaus epäonnistui juuri silloin, kun mies innostui naimisiin menosta (itse olen halunnut vuosia naimisiin). Miehellä ei enää riittänytkään virtaa mennä naimisiin, kun lapsen hankinta ei onnistunut muutenkaan "tosta vaan". Olin todella surullinen, kun luulin, että olemme naimisissa kun lapsemme syntyy (vanhanaikaisella ajattelutavallani olin niin halunnut ja tunsin oloni syntiseksi avoliitossa). Nyt lapsemme on yksivuotias ja avoliitossa elelemme edelleen. Olen ollut surullinen ja vihainen miehelleni siitä, että lupasi ja halusi naimisiin ja sitten perui koko homman. Nyt olen kuitenkin alkanut ajatella, että olisiko siitä naimisiinmenosta todella nauttinut, jos toiselta meni innostus koko asiaan. Sanon miestäni mieheksi, oli hän avo -tai aviomieheni ja yhtä vahva meidän liittomme on, olimme naimisissa tai emme. Mies sanoi, että naimisiin olisi voitu mennä, mutta hän haluaa sen päivän olevan aivan erityinen ja mennä silloin, kun kumpikin olemme voimissamme. Tarkemmin kun ajattelen asiaa, halusin itse naimisiin siksi tietysti, että rakastan miestäni, mutta myös siksi, että on tapana mennä naimisiin ennenkuin lapsi syntyy siis tarkoitan perinteitä noudattaen. Tärkeintähän se rakkaus on!!!! Jokaisen parin oma asia.
meillä ei vielä lapsia ole mutta tekeillä on koko ajan.. miesystäväni on sanonu ett äsiinä kohtaa kun teen plussan raskaus testistä niin sillon aletaan joko järjestelmään häitä tai kävellää maistraattiin.. nykyään hiukan pelottaa tuo raskaus testin tekeminen koska en ihan vielä olisi valmis naimisiin.. mies vain haluaa kunnioittaa perinteitä ja mennä naimisiin (vaikka sitten jo lapsi sisälläni kasvaisikin)
noin just naimisiin, kun mies tahto eikä ite olis vielä ihan halunnut. Nyt on ollut naimisissa reilut 6v ja ihan hiljattain juuri puhui siitä, kumpa ei oltais menty naimisiin eikä ite sillon vielä halunnut, että asia taisi jäädä kaivelemaan.
Toiset vain eivät halua lapsia.
Asiassa ei oikeastaan ole muuta vaihtoehtoa,
kuin joko tyytyä miehen päätökseen, yrittää keskustella asiasta ja saada miehen pää kääntymään tai vaihtaa miestä.
Nuo ovat ne reilut vaihtoehdot.
Tiedän tapauksen, jossa nainen tahtoi lapsen.
Hankki sen vasten miehen tahtoa jättämällä pillerit syömättä salaa.
Lapsi syntyi, mies tottui ja hyväksyi,
muttei juurikaan ottanut osaa kotitöihin, lastenhoitoon yms.
Nainen halusi toisen lapsen, mies kieltäytyi.
Nainen teki saman tempun, kuin ensimmäisen kohdalla. Mies pysyi parisuhteessa, mutta viettää paljon aikaa poissa kotoa, eikä edelleenkään osallistu kotitöihin tai lastenhoitoon.
Kyseinen mies on rakastaa lapsiaan, mutta on myös sanonut, ettei koskaan lapsia halunnut.
Hän elettää lapsensa ja on näille hyvä kaikesta huolimatta.
Naisen ja miehen välit ovat viileät ja etäiset.
Vaikka eivät kylläkään riitele, mutta ei rakkaudestakaan enää puhuta.
Eli tälläinen tapaus.
Yritä puhua miehelle ja kerro suoraan kaikki mitä itse ajattelet ja anna aikaa hänelle.
Se on ainoa keino, jolla voit saada miehen ja lapsen onnellisesti.
Olen itse ollut samassa tilanteessa. Ollaan mieheni kanssa oltu 8-vee yhdessä. Suhteen alussa tein selväksi että minun tulevaisuuden suunnitelmiin kuuluu lapsi/lapsia, mies oli samaa mieltä. Seurusteltiin noin viitisen vuotta ja aloin puhumaan että pitäiskö ruveta vauvan teko hommiin ja mies ei enää halunnutkaan. Oli kova isku. Yritin puhua asiasta mutta tuntui ettei mikään auttanut. Samoihin aikoihin mieheni riitautui oman isänsä kanssa pahasti (eivät vieläkään ole puhe väleissä). Että sillä varmaan oli jotain tekemistä asian kanssa. No rakennettiin omaa taloa ja samoihin aikoihin selvisi että miehelläni oli suhde toiseen naiseen. En ollut valmis jättämään miestäni ja saimme suhteemme korjattua, vaikka koville otti. Talo valmistui ja elämä hymyili, ainoa mikä tuntui puuttuvan oli lapsi. No vuosi sitten menimme kihloihin ja nyt ihmetyksekseni mieheni sanoi haluavansa lapsen... En ole vielä jättänyt pillereitä pois koska en ole vielä aivan sisäistänyt koko ajatusta. Niin kauan toivoin ja nyt se olisi mahdollista. En tiedä tarkalleen mikä on mieheni mielen kääntänyt, onko se sitten se ikä kun on kolmenkympin "kriisin" ylittänyt. Mutta toivon sulle kaikkea hyvää, ikinä ei voi tulevasta tietää =)
Ainoa viestiisi eroava asia meillä on, että meillä on jo lapsi. Kohta 2v, ihana poika. :) Ongelma meillä on sama: Mies ei enää halua lapsia...
Asiasta on aikaisemmin keskusteltu ja ennen ollut sitä mieltä, että toinen tulee kunhan on talo. No, nyt on talo ollut jo vuoden ja sama aika keskustelua toisesta lapsesta. Mutta nyt onkin mieli muuttunut! Mies ei enää halua lapsia! Tunnen itseni NIIN petetyksi! Ensin luvataan ja sitten vaan muutetaan mieltään tosta noin vaan! Että ärsyttää... Mies tietää kuinka iso asia tämä minulle on. Yritän keskustella mutta ei saa asiasta edes puhua kun mies suuttuu! Välillä tuntuu siltä, että mies on "huijannut" minut yhteiseen taloon ja lainaan lupaamalla lapsen. Ehkä on ollut toista lasta vastaan jo kauemman aikaa... Tottakai itsekkin halusin yhteisen talon mutta halusin myös toisen lapsen.
Vaikea juttu... Toisaalta ajattelen, että miksi en olisi onnellinen tästä mitä nyt on ja tyytyisi siihen?! En vaan voi... Minusta puuttuu jotain jos en saa toista lasta. Toisaalta, onko oma napani tärkeämpi kuin poikani hyvinvointi, että saisi elää molempien vanhempien kanssa rakastavassa kodissa...? Totta puhuen en tiedä. Muuttuisiko elämäni kuitenkaan jos eroaisin miehestäni? Löytäisinkö kuitekaan "parempaa" miestä joka tekisi minulle lapsen? Rakastan miestäni ja haluan elää hänen kanssaan koko loppuelämäni. En ole valmis eroamaan ja rikkomaan poikani kotia. Niinpä toivon(ja välillä painostan miestä), että hän muuttaisi mieltään... Ehkä tämä tästä...