Vuosia on kulunut, lähes kymmenen vuotta. Miehiä on tullut ja miehiä on mennyt, tunteita ei kuitenkaan ole näkynyt. Ihastumista kylläkin mutta siihen se sitten aina jääkin. Ihania, rakastettavia ja hyviä miehiä mutta tunteita ei vain tule eikä näy, missä vika?
Yksinäisyys painaa päivä päivältä enemmän, vaikka onkin ihminen jonka kanssa on hyvä olla, sydämmen yhteys ja sielunkumppanuus kuitenkin puuttuu.
Aloin kauhukseni miettimään elämäni kaikkia suhteita, olenko oikeasti niin kylmä etten tunne mitään, etten kykene tuntemaan mitään? Olenko niin kylmä, että minun pitää kyseenalaistaa jopa rakkauteni lastani kohtaan? Jota siis teen, vaikka tekisin lapseni puolesta mitä vaan. Voiko ihminen kaivata toisen lähellä oloa niin paljon, että hänestä tulee kylmä kaikille? Niin kylmä että sulkee kaikki läheiset pois elämästään, eikä päästä ketään lähelleen?
Olen rakastanut kerran sydänjuuriani myöten, sekin aikuisiän kynnyksellä. Tämä suhde päätyi pettymykseen, petetyksi tulemiseen ja syviin haavoihin. Voiko yksi suhde vaikuttaa kaikkiin elämän suhteisiin?
Olen niin rikki tämän asian kanssa, että välillä mietin onko elämälläni enää edes tarkoitusta. Tuntuu kuin olisin jokin kummajainen, en edes ihminen. Mitä järkeä elämällä kun ei voi antaa rakkautta? Vai odotanko vielä sitä, ehkä vuoden? Ehkä kymmenen vuotta? Toivo alkaa olla jo vähissä, sitä kai yritän täältä hakea. Normaalissa elämässä ei tällaisista asioista voi puhua, ei sitten millään.
Yksinäisyys painaa päivä päivältä enemmän, vaikka onkin ihminen jonka kanssa on hyvä olla, sydämmen yhteys ja sielunkumppanuus kuitenkin puuttuu.
Aloin kauhukseni miettimään elämäni kaikkia suhteita, olenko oikeasti niin kylmä etten tunne mitään, etten kykene tuntemaan mitään? Olenko niin kylmä, että minun pitää kyseenalaistaa jopa rakkauteni lastani kohtaan? Jota siis teen, vaikka tekisin lapseni puolesta mitä vaan. Voiko ihminen kaivata toisen lähellä oloa niin paljon, että hänestä tulee kylmä kaikille? Niin kylmä että sulkee kaikki läheiset pois elämästään, eikä päästä ketään lähelleen?
Olen rakastanut kerran sydänjuuriani myöten, sekin aikuisiän kynnyksellä. Tämä suhde päätyi pettymykseen, petetyksi tulemiseen ja syviin haavoihin. Voiko yksi suhde vaikuttaa kaikkiin elämän suhteisiin?
Olen niin rikki tämän asian kanssa, että välillä mietin onko elämälläni enää edes tarkoitusta. Tuntuu kuin olisin jokin kummajainen, en edes ihminen. Mitä järkeä elämällä kun ei voi antaa rakkautta? Vai odotanko vielä sitä, ehkä vuoden? Ehkä kymmenen vuotta? Toivo alkaa olla jo vähissä, sitä kai yritän täältä hakea. Normaalissa elämässä ei tällaisista asioista voi puhua, ei sitten millään.
Vastaukset 3
Vanhimmat
pitää kommentoida että itselläni myös aikuisiässä yksi suhde jonka takia tuntuu että mikään ei enään ole hyvin. Kovin yrittänyt siitä päästä pois/eroon..mutta kokoajan vain asia on viikoitain mielessä.
En tiedä, itseä harmittaa että kun toinen, tässä tapauksessa nainen ei ollutkaan aito.. arg... huh.
Mutta pakko vain jaksaa..pakko.
Tsemppii sinulle.
seuraavia faktoja. Elämä jatkuu ja maailmassa on miljoonia vastakkaisen sukupuolen edustajia. Todennäköisyys sille, että sopiva aina löytyy on suoraan verrannollinen hommaan käytettyyn aikaan.
Viestisi kosketti minua. Olen kokenut jotain samantapaista omassa tunnemaailmassani, mutta löytänyt tien ulos. Toivottavasti tarinani auttaa sinua.
Havahduin siihen, etten ole varmaan kahteenkymmeneen vuoteen kyennyt rakastamaan, vaikka tunteita on ollut ja olen "kärsinytkin" ja kaikkea. Mutta olennaista on ollut se, että en itse ole sittenkään rakastanut. Oikeasti.
Tapasin taannoin ihmisen, joka muutti minut yhdessä illassa. Tai siis "herätti minut henkiin", löysi minusta ne unohdetut tunteet ja empatian. Yhtäkkiä minä, kylmä nainen, tunsin suurta vilpitöntä välittämistä. Tietysti johtui osaltaan siitä, että tämä ihminen kuin leimaantui minuun ja avasi sydämensä minulle niin avoimesti. Hän rikkoi jään, vaikkei tiennyt sellaista olevankaan.
Nyttemmin kun jo tunnen häntä paremmin, hänen ystävänsä sanovat, että hän on ollut niin sulkeutunut ja vaikea saavuttaa. Mutta jokin meidän välillä teki sen, että olemme erottamattomasti toistemme puolella tästä ikuisuuteen. Yritän siis kuvailen sitä tunnetta..
Kohtaamisemme on varmaan jotain sellaista "kun tapasin sielunystäväni"; tulla rakastetuksi täysin avoimena ja omana itsenään. Kuin tapaisi oman sielunsa puuttuvan puolikkaan.
No, runoilut sikseen. Haluan tällä sanoa, että se lukko, joka minussa aukesi, on antanut minulle mahdollisuuden rakastaa muitakin läheisiäni ihan uudella tavalla. Kyynisyyden verho on vedetty sivuun ja tilalla on uusi välittämisen kulttuuri.
Opettele olemaan kiinnostunut muista ihmisistä ja siitä, mitä he tuntevat. Koita nähdä asiat heidän perspektiivistään. Näin toimimalla muutkin alkavat toimia sinua kohtaan rakastavasti.
Eihän lapsikaan tarvitse pelkästään sitä, että häntä hoidetaan ja ruokitaan, vaan jotta kasvaisi välittäväksi ihmiseksi, tarvitsee sen, että hänen tunteistaan ja ajatuksistaan ollaan kiinnostuneita.
Rakkaus on toisen arvostamista ja kunnioittamista. Sekä avoimuutta tarpeiden ja toiveiden suhteen.