Me ollaan uusperhe, mulla on lapsia, miehellä ei. Käydään molemmat myös viikonloppuisin töissä, joten ne ajat kun lapset on isänsä luona, ei todellakaan ole meidän kahdenkeskistä aikaa. Se on aikalailla kortilla.
Miten teidän suhteissa, riittääkö yhteiseksi ajaksi se koko perheen aika? Ja kuinka paljon sitä omaa aikaa pitäisi saada?
Tuntuu että se on aika jaksottaista. Välillä voidaan olla enemmän kaksin, sitten taas toinen saa paljon omaa aikaa toisen jäädessä kotiin. Pitää vaan sitten jaksaa odottaa sitä omaa "vuoroa" omaan aikaan.
Lastenhoitoa on vaikea järjestää, ärsyttää ne parisuhde neuvot "viekää lapset mummolaan" kun ei ole paikkaa mihin viedä.
Riidelläänkö teillä omasta/yhteisestä ajasta? Meillä on toistaiseksi mennyt hyvin, lähinnä ahdistaa vaan se ajatus kun aikaa ylipäänsä on liian vähän ja pitää suunnitella pitkälle tulevaisuuteen. Ei voi elää ex tempore elämää juuri ollenkaan.
Miten teidän suhteissa, riittääkö yhteiseksi ajaksi se koko perheen aika? Ja kuinka paljon sitä omaa aikaa pitäisi saada?
Tuntuu että se on aika jaksottaista. Välillä voidaan olla enemmän kaksin, sitten taas toinen saa paljon omaa aikaa toisen jäädessä kotiin. Pitää vaan sitten jaksaa odottaa sitä omaa "vuoroa" omaan aikaan.
Lastenhoitoa on vaikea järjestää, ärsyttää ne parisuhde neuvot "viekää lapset mummolaan" kun ei ole paikkaa mihin viedä.
Riidelläänkö teillä omasta/yhteisestä ajasta? Meillä on toistaiseksi mennyt hyvin, lähinnä ahdistaa vaan se ajatus kun aikaa ylipäänsä on liian vähän ja pitää suunnitella pitkälle tulevaisuuteen. Ei voi elää ex tempore elämää juuri ollenkaan.
Vastaukset 4
Vanhimmat
lapsia omaavan henkilön elämä, pitää suunnitella asiat, jotta ne sujuisivat.
Aina aikaa löytyy, listaa vain hommat mihin nyt menee aikaa ja funtsi, voisko jotain hommaa tehosta tai karsia.
Tein elämäni virheen mennessäni naimisiin vaimoni kanssa jolla on kaksi teini ikäistä lasta edellisen edellisen edellisestä suhteestaan.
Ongelmat poikien kanssa alkoi heti. Tai itse pärjäsin kyllä heidän kanssaan mutta ilman kuria kasvaneet pojat aiheuttivat äidilleen suunnatonta vaikeutta varastelullaan, ilkivallalla, viinan juonnilla, tupakoimalla...yms yms yms ja poliisit oli jo kohta tuttuja kun viikottain kävivät kylässä.
Hermot oli pinnassa sekä itsellä että vaimolla. Mutta teki pojat mitä vaan ei vaimoni heitä rankaissut millään tavalla. Kun on antanut pikkusormen he ovat vieneet koko käden. Meidän liittoon se vaikutti suuresti. Vapaa aikaa yhdessä ei ole ja jos olikin niin jo silloinkin pojat keksi millon mitäkin että saivat pilattua olomme.
Vaimo yritti keväällä lääkkeiden voimin itsemurhaakin poikiensa ongelmien takia mutta tuuri oli matkassa ja tulin aikaisemmin töistä kotiin saaden tokkuraisen vaimoni sairaalaan ja psykiatriselle.
Pitkät itsemurha kirjeet oli pöydälle kirjoitettuna.
Tuntui vaan että kaikki heidän tekonsa sysättiin aina vaan minun niskoille ja olin hyvä välikäsi joille valittaa.
Yhteisen vapaa ajan puute, lomautus, vaimon sukulaisten jatkuva painostus ja oma vaimolta tarttunut masennus aikaansai sen että en enään jaksanut tuota elämää ja muutin edelliselle paikkakunnalle ja pääsin edelliseen firmaan takaisin töihin.
Emme eroa. Kai. Mutta sanoin vaimolle että katsomme elämää vasta sitten uudestaan kun lapset ovat lähteneet ja peruskoulun suorittaneet.
Jos hän enään sitä haluaa. Rakastan häntä silti yhtälailla kun ensi kertaa tavatessamme.
Mutta yhteiselämän liian kova oleminen aiheutti jo itsenikin niin vakavaan tilaan että olin muutaman kerran tekemässä itselleni samoin kun vaimoni keväällä.
Kaverien ja lähisukulaisten voimin jaksoin ja jaksan sekä jatkan elämää ilman turhaa stressiä enään.
Näitä juttuja sanotaan kait aikuistumiseksi ;)
Ex tempore -elämä on oma valinta siinä missä perhekeskeinen elämäkin.. Parisuhteen ja mahdollisten lapsien myötä tulee aina myös vastuu eikä sitä pidä unohtaa edes alkuhuuman kourissa :)
Uusioperheessä on enemmän asioita, joita pitää miettiä ja järjestää. Ei siinä aikuinen voi enää käyttäytyä kuin parikymppinen hurmioitunut nuorikko rakkauden kourissa, vaikka kuinka mieli tekisi :D Ilo pitää osata repiä pienistäkin asioista, niistä pienistä arjen hetkistä eli täytyy osata nähdä metsä puiltansa tai ainakin oppia siihen jos yhteinen tulevaisuus on aikomuksena.
Omasta ajasta kannattaa puhua puolison kanssa, koska sitä pitää kummallakin olla tarpeen mukaan ja sitä tarvetta tulee tietyssä määrin myös kunnioittaa. Ihan älyttömyyksiin asti ei kuitenkaan kannata revetä. Suhteessa on toisekseen aina kaksi ihmistä eli yksin ei voi asioita muuttaa eikä tehdä vaan ne täytyy toimittaa yhdessä.. Kannattaa myös ottaa huomioon, jotta meitä on ylipäätänsä ihmisinäkin erilaisia luonteita, toiset tarvitsevat enemmän omaa aikaa kuin toiset.. Eli monta monessa!
Että ei varmastikaan ainakaan aika tule pitkäksi näitä asioita sumpliessa x)
Oma aika on tosiaan kortilla, meillä pari kouluikäistä poikalasta. Käytännössä ollaan tosi paljon kotona, ja harrastukset ovat muovautuneet sellaisiksi, että niitä voi tehdä kotosalla ja ne voi tarvittaessa keskeyttää välittömästi. Läsnäololla on valtava merkitys. Harvakseltaan sitten voipi käydä salilla tai muuta sellaista. Suuria tulostavoitteita on turha asettaa, tärkeintä on että pysyy sekä kroppa että nuppi siedettävässä kunnossa. :-)
Ei meillä oikeastaan enää käytetä koko termiä "oma aika", ei siihen kellään tunnu olevan varaa. Pärjäillään siitä huolimatta.