Tästä käytiin jo keskustelua mutta en ehtinyt mukaan työ ja perhekiireiden tähden. Nyt kuitenkin näyttäisin taulukkoa asiasta. Tulee tässä:
http://www.stat.fi/til/perh/2007/perh_2007_2008-05-30_kuv_003.html
Eli kun katsotaan asiaa niin yksinhuoltaja äitejä on selkeesti eniten 40-49-vuotiaissa. Perheitä on kolmekymppisenä selkeesti eniten. Nelikymppisissä on perheitä vähemmän ja yksinhuoltajia enemmän.
Eli tarkoittaako pariskunnan nuori ikä sitä että eroavat helpommin? Omasta kokemuksesta ja ystävieni kokemuksesta voin sanoa että meillä parikymppisillä menee perhe-elämässä oikeen hyvin.
Jaksetaan vielä valvoa öitä vauvojemme kanssa ilman että seuraavana päivänä oltaisiin aivan kuolleita. Ollaan vielä ihastuneita toisiimme ja erosta ei tarvitse edes puhua. Monet ystävät ovat olleet jo yli 10 vuotta yhdessä. Siis aivan teinistä lähtien. Varmasti aiomme pysyä yhdessä ainakin niin kauan kuin lapset ovat pieniä.
Pystymmme tarjoamaan lapsille ruokaa, vaatteita, aikaa, voimavarojamme ja ymmärrystä aika paljon. Kuuntelen samoja bändejä vanhemman lapseni kanssa. Lasten ei tarvitse pelätä että kuolisimme tai sairastuisimme ihan pian. Isovanhemmat ovat nuoria ja heiltä löytyy vielä voimia lastelapsiin tutustumiseen.
Sitten kun mieheni on 42 ja minä 44-vuotias niin meidän muksut ovat aikuisia. Jos eroamme kyllästymistämme tai mieheni tai minä haluaa nuoremman, niin ei se enää kosketa lapsia niin kauheasti. Mulla on varmasti helpompaa löytää uusi mies yksin jos mieheni päättää vaihtaa nuorempaan kun olen yksinäinen. Kun ollaan jo väsyneitä ei tarvitse enää valvoa öitä lasten kanssa.
Naapurin nelikymppiset vanhemmat erosivat. isukki löysi nuoremman naisen. tosi kamalaa lapsille. käy sääliksi.
asia ei ole musta valkoinen. kyllä on hyviä puolia nuorissa ja vanhoissa vanhemmissa.
http://www.stat.fi/til/perh/2007/perh_2007_2008-05-30_kuv_003.html
Eli kun katsotaan asiaa niin yksinhuoltaja äitejä on selkeesti eniten 40-49-vuotiaissa. Perheitä on kolmekymppisenä selkeesti eniten. Nelikymppisissä on perheitä vähemmän ja yksinhuoltajia enemmän.
Eli tarkoittaako pariskunnan nuori ikä sitä että eroavat helpommin? Omasta kokemuksesta ja ystävieni kokemuksesta voin sanoa että meillä parikymppisillä menee perhe-elämässä oikeen hyvin.
Jaksetaan vielä valvoa öitä vauvojemme kanssa ilman että seuraavana päivänä oltaisiin aivan kuolleita. Ollaan vielä ihastuneita toisiimme ja erosta ei tarvitse edes puhua. Monet ystävät ovat olleet jo yli 10 vuotta yhdessä. Siis aivan teinistä lähtien. Varmasti aiomme pysyä yhdessä ainakin niin kauan kuin lapset ovat pieniä.
Pystymmme tarjoamaan lapsille ruokaa, vaatteita, aikaa, voimavarojamme ja ymmärrystä aika paljon. Kuuntelen samoja bändejä vanhemman lapseni kanssa. Lasten ei tarvitse pelätä että kuolisimme tai sairastuisimme ihan pian. Isovanhemmat ovat nuoria ja heiltä löytyy vielä voimia lastelapsiin tutustumiseen.
Sitten kun mieheni on 42 ja minä 44-vuotias niin meidän muksut ovat aikuisia. Jos eroamme kyllästymistämme tai mieheni tai minä haluaa nuoremman, niin ei se enää kosketa lapsia niin kauheasti. Mulla on varmasti helpompaa löytää uusi mies yksin jos mieheni päättää vaihtaa nuorempaan kun olen yksinäinen. Kun ollaan jo väsyneitä ei tarvitse enää valvoa öitä lasten kanssa.
Naapurin nelikymppiset vanhemmat erosivat. isukki löysi nuoremman naisen. tosi kamalaa lapsille. käy sääliksi.
asia ei ole musta valkoinen. kyllä on hyviä puolia nuorissa ja vanhoissa vanhemmissa.
Vastaukset 36
Vanhimmat
ei näy lainkaan sitä, ollaankoon edelleen saman kumppanin kanssa ja onko kyse samasta perheestä.
Nykyaikana tilanne taitaa vaihdella ikäkausittain. Välillä ollaan yksin, sitten kaksin, kunnes se kolmas ilmaantuu. Sitten palataan taas pienempään yksikköön ja seuraavassa vaiheessa voi kehkeytyä jo 7 hengen yksikkö.
Semmosta se on, kierrätys.
naisia on eniten yksin nelikymppisenä lasten kanssa. Olen mielestäni onnekas kun lapseni ovat aikuisia tällöin. En ole menettänyt vapauttani koska teininä sain juhlia ja nyt parikymppisenä olen nauttinut perhe-elämästä.
Lisäksi koska mulla on mies voimme välillä juhlia kun toinen on lasten kanssa. Jos siis jaksaa kiinnostaa... Ei todellakaan usein. Meilläkin on uusio perhe ja vanhempi lapsenbi ei ole mieheni mutta molemmat pitävät nykyistä miestä isänään ja saavat isän mallin häneltä ja mallin hyvästä parisuhteesta. Oli helppoa löytää uusi hyvä mies nuorena yksinhuoltajana.
valinnut oikein, olet tosi fiksu. Miksei kaikki mitenkään tajua valita laillasi...ihmettelen...
ei voi aina tietää... En nyt puhunut tosta vaan iästä milloin aloittaa perheen perustaminen. Mun mielestä lasten on hyvä tulla silloin kun vanhemmat ovat rakastuneita. Onnellisessa perheessä on hyvä olla.
kenellekin käy ja toimii.
Perheen ydin on kahden aikuisen välinen suhde.
Ihmiselle, jota lisääntyminen ei innosta, nämä pohdinnat ovat täysin teoreettisia. Kunhan totesin, ettei tilastosta voi lukea mitään siitä kahden aikuisen välisen suhteen kestämisestä.
ja siksi sanonkin että kumpikin parempi. Mutta ei voi suorilta käsin tuomita nuoria vanhempia. Meillä on asiat monella tapaa oikein hyvin. Se on asia aivan erikseen jos joku ei lapsia halua. Hyvä hänelle niin.
koetit perustella tilastolla kovastikin sitä, että mukulat kannattaa tehdä nuorena, jottei päätyisi eroon.
Niinhän ko. tilastoa ei voi lukea.
vanhemmat vanhemmat suorilta käsin ja yhden tapauksen perusteella? Josta sinäkään et loppujen lopuksi tiedä yhtään mitään, vaikka olisivat kuinka läheisiä.
taitaa olla vain ihmiselle tyypillinen omien valintojen perusteleminen itselleen oikeaksi.
Olen aidosti onnellinen tilanteeseeni. Halusin lapsia mutta en halua niitä enää vanhana ja väsyneenä.
Voin päätyä eroon vanhana mutta se ei enää haittaa kun lapset ovat kasvaneet. Nyt meillä ei ole syytä erota kun rakkaus vielä kukoistaa ja on seksiä ja romantiikkaa ym. Ja lisäksi on niitä voimia vaikka vauva valvottaa.
vaan hyvin usean tapauksen joita näkyy ympärillä. Mun mielestä on parempi olla jopa yksinhuoltajakin nuorena kuin vanhana. On vielä toivoa ja voimia.
sinäkin ole jo toisella kierroksella?
Näin on. Oli helppo löytää uusi hyvä mies nuorena yksinhuoltajana. Ollaan tosi rakastuneita edelleen ja lapsilla on hyvä parisuhdemalli ja vanhempikin lapsi pitää miestäni isänään. Ovat tosi läheisiä. Mä nyt menin naimisiin ekan kerran kun olin 20-vuotias. Se oli liian aikaisin koska valitsin huonostiu miehen. Toka mies oli sitten kokemusta viisaampana valittu vaikka nuori olin yhä. Eka mieheni oli lisäksi mua selkeesti vanhempi ja silti paljon epäkypsempi kuin nykyinen.
007
tollasille jutuille. Keskustelen täällä mua kiinnostavista asioista asiallisten ihmisten kanssa. Jos joku on sellanen mitä en jaksa en aio enää hänelle mitään kirjoittaa. Poistuisitko mun palsta elämästäni.... ;) Ei jaksa ei kiinnosta. Mä tulen jopa ex mieheni kanssa hyvin toimeen joka on sentään pahemman luokan rikollinen en ala täällä tappelemaan myöskään kenenkään kanssa. Enkä puskaile.
Miten oma eukon virka hoituu?
Toisten kriiseissä nutturana?
Saippuan seuraaminen?
Koirana haukkumiseen?
Sinäkin hehkutuksestasi huolimatta olet jo toisella kierroksella, kuten tavallaan minäkin ja lähes kaikki kaverini.
Parikymppisinä oltiin olevinamme niin helvetin aikuisia, vaikka oikeasti olitiin vain pikkuvanhoja nulikoita. Joku ehti tehdä lapsia, toiset eivät.
Minusta tuo linkittämäsi tilasto vain kertoo tosiasiaa siitä, että että ihmiset ylensä menevät naimisiin pitkähkön avoliiton jälkeen ja tekevät lapsia vähän yli 30:nä. Suurin eropiikki on tilastojen mukaan lasten ollessa pieniä ja hätäisimpien erottua tilastokäyrä jatkaa tasaista linjaansa, kunnes lopulta voidaan todeta, että lähes puolet ovat eronneet vähintäänkin kerran ennen kuin kuolo korjaa.
Ps. Jos et usko, niin muista tämä parin vuosikymmen päästä ja katso, kuinka moni niistä nyt onnellisista parikymppisitä on vielä onnellisesti yhdessä.
Just toi mitä sanoin parin vuosikymmenen päästä ovat eronneet. Silloin meillä mukulat ovat aikuisia. Entä sitten jos erotaan sillon? Oli helppoa löytää uusi hyvä mies nuorena yh äippänä mut miten kävis nelikymppisenä? Onko sillon enää vapaita hyviä miehiä edes?
Olen hyvin onnekas mielestäni kun vanhana ja väsyneenä kun ei enää jaksa niin on jo asunto maksettu ja lapset kasvatettu. Lisäksi toivon olevani nuori mummi koska silloin jaksan vielä touhuta lastenlasten kanssa kuten vanhempanikin.
Miten ollaan huonompia vanhempia kuin jotkut 40v vanhemmat? Meillä on voimia, aikaa ja rahaa. Me ymmärrämme ehkä paremmin lapsiamme. Ei ole niin suuri sukupolvien kuilu välissä.
Esimerkiksi kun pihan lapset villiintyvät niin minä olen vanhemmista se joka kutsutaan paikalle. Jostain syystä nuoremmilla vanhemmilla on parempi auktoriteetti lapsiin. Mulla ei ole vaikeuksia saada koko laumaa tottelemaan. Monilla vanhemmilla ihmisillä taas on vaikeuksia kun sen ainokaisensa vanhana pialle hemmottelevat.
Lisäksi lapset ovat olleet onni myös mulle. Kamut jotka eivät ole tehneet lapsia ovat bilettäneet vielä parikymppisinä aivan liikaa. Kuten mä tein vielä lukioaikana. Sitten kun on ollut lapsi olen lukenut kotona ja ollut rauhallinen. Olen saanut hyvän koulutuksen hyvin arvosanopin ja mulla on hyvä työ ja omistusasunto ym mitä en voi sanoa mun kamuista joilla ei ole lapsia.
Lisäksi mun eka mies oli tokaa melkeen kymmenen vuotta vanhempi. Silti hänestä ei ollut isäksi. Nykyinen mieheni on nuoruudestaan huolimatta todella hyvä isä molemmille lapsille. Älykäs ja rauhallinen ja se oikea isä myös lapsipuolelleen. Arvaa kumpaa lapseni isänä pitää ja rakastaa? Täälläkin näkee esimerkkejä fiksuista nuorista miehistä ja tyhmistä vanhemmista mieheistä. Ei se ikä kerro kaikkea. Meidän muksut ja kamujenkin ovat hyvin kasvatettuja, fiksuja ja mikä tärkeintä onnellisia.
Tarkoitukseni ei ole sanoa, etteikö parikymppinen voisi olla yhtä hyvä vanhempi kuin nelikymppinenkin. Molemmissa on puolensa. Parikymppisenä jaksaa varmaan fyysisesti paremmin. Vanhempana taas on usein (en tarkoita sinua) seesteisemmät elämäntavat ja taloudelliset resurssit ovat paremmat.
En muuten usko, etteikö nelikymppinen yh löytäisi uutta elämänkumppania siinä kuin parikymppinenkin. Nelikymppiset miehet tuskin kaihtavat yh:ta sen enempää kuin parikymppiset, päinvastoin. Kas kun niillä nelikymppisillä miehilläkin on ylensä itsellään lapsia, joten tilanne on tuttu entuudestaan.
Lasten ja heidän vanhempiensa välillä on aina ja tulee olemaan sukupolvien välinen kuilu ja hyvä niin. Minä kun uskon enemmän vanhempien auktoriteettiin kuin kaverivanhemmuuteen. Eikä sillä, etteikö iäkkäämmät vanhemmat voisi olla lepsuja kasvattajia siinä missä nuoremmatkin.
Summa summarum, ihmiset ovat erilaisia ja jokainen tekee tavallaan. Mutta teet niin tai näin, niin parisuhdetta ja perheen yhtenäisyyttä vaanii monet sudenkuopat, jos niihin on langetakseen.
Paitsi että olen erittäin tyytyväinen siihen että olen lepovaiheessa elämässäni nelikymppisenä. Sen verran säälittää kun näkee noita nelikymppisiä yksinhuoltajia. Tutultani kuoli mies puoli vuotta sitten. Jäi 3 lapsen kanssa yksin. On todella poikki, eikä kuvittelisikaan ottavansa uutta miestä siihen ruljanssiin.
Toki avioiliitosta täytyy pitää huolta tässäkin iässä mut kuvittelisin että se on helpompaa nyt kun jaksetaan vaikka valvotaan paljon ja on seksiä tarpeeksi ym. Voisin kuvitella että olisi nelikymppisenä vaikeempaa enää jaksaa järkätä yhteisiäkin hetkiä. Sitten ei olisi enää niitä innokkaita ja pirteitä isovanhempiakaan välttämättä.
Mutta jokainen tekee tavallaan ja joillekin sopii toinen toisille taas erilainen elämäntapa. Et voi kuitenkaan missään tapauksessa sanoa et alle kolmekymppisten ei pitäis perustaa perhettä. Munkin lapset jäis tekemättä jos pitäis kolmekymppisenä alkaa niitä pakertaa. Miltä se kroppakin sen jälkeen näyttäis? ;)
Provosoiva otsikkoni oli lähinnä vitsi. Mutta tuosta linkittmästäsi tilastosta vielä. Naiset kun tekevät lapsensa ylensä 20- ja 40-ikävuoden välillä, niin on tilastollinen tosiasia, että eniten yksihuoltajia on 40:ssä. Lapsi kun ylensä asuu vanhemmillaan sen 20 vuotta.
Tietty ymmärrän ton tilastosta, mut kyllä se myös kertoo sitä mitä sanoin. Jostain syytä niitä eroja tulee just sillon nelikymppisenä ja on sillon hyvä et lapset on kasvatettu. Eroja tulee eniten just kun vanhana ja väsyneenä pariskunta niitä lapsia vielä tekee. Lisäks lapsen vammaisuus on iso riski ym.
Ykisinhuoltaja on alle 18-vuotiaan äiti. Ei alle 20-vuotiaan. Tiedän nykyään paljon äitejä jotka sen lapsen ovat tehneet vielä nelikymppisenä tai kolmenkympin lopussa. Sitten on se leskeksi tulemisen riskikin todennäköisempää kun mieskin on vanhempi.
niin olen aina suunnitellut..mutta mies 6vuotta vanhempi liki jo kolkyt ei tahdo"vielä":/.. En tiedä,viitsinkö tuhlata elämääni hänen kanssaan tästä syystä.. Olen 99%samaamieltä että lapset pitää tehdä nuorena,kun on energiaa ja jaksamista.. Itse olen nähnyt asia läheltä,kun äitini synnitti 20-v mut,siskon,ja elämä oli todella hyvää, ja 40-v veljet,nyt aivan poikki,suhde rakoilee,veljet voi huonosti:((..
Tota mäkin nään ympärilläni. En mistään hinnasta enää tee lapsia nelikymppisenä enkä edes kolmekymppisenä. Ei kannata enää sitten. Sit lepäilen.
ota selvää haluaako miehesi ikinä lapsia. Muuten olet vanhana katkera kun huomaat ettei lapsia tule ja miehesi on pitänyt valheella sut itsellään.
sitä luulee olevansa niin aikuinen, kypsä ja vastuuntuntoinen ja valmis tekemään vaikka mitä päätöksiä ja kantamaan vastuuta niistä.
Nyt kun kolmekymppiä lähenee, huomaa ettei olisi vieläkään valmis.
Mä koin parikymppisenä itseni paljon kypsemmäksi, mitä nyt.
Olen aina ollut sitä mieltä, et lapset kannattaa tehdä nuorina. Itsekin olin nuori, en nyt kuitenkaan ihan parikymppinen vaan muutaman vuoden vanhempi. Tiedän silti, et jos olisin jäänyt odottamaan "sopivaa ikää" lasten teolle, niin olisi lapset jääneet tekemättä vallan. Koska jos mulla nyt ei olisi jo lapsia, niin en koe että vieläkään olisin valmis äidiksi. Ja uskon, että olisin sitä lapsettomuutta tullut katumaan myöhemmin.
Kun katselet tätäkin palstaa niin moni papparainen on jopa seonnut ja sitten on nuorempia ja järkevämpiä miehiä. Mulla on kokemusta itsestäni vanhemmasta ja nuoremmasta miehestä ja nuorempi on paljon kypsempi ja vastuuntuntoisempi. Ikä merkkaa kuitenkin yleensä sen että on voimia.
kahden pienen kanssa silti vaikka olin nuori. Ei mulla silloin yhtään enempää voimia ollut, kuin nytkään.
Että jopa ekan ja tokan välillä on ero. Ekan kans en ollut ollenkaan väsynyt vaikka valvoin öitä. Tokan kans olen väsyneempi mut voisin kuvitella et 20 vuoden päästä olisin vieläkin väsyneempi. Ja näänkin sen nelikymppisistä äideistä.
en mäkään ollut vielä väsynyt. Tokan kanssa sit jo olin. Siitä varmaan kertoo mm. se, etten muista nuoremman lapsen vauva-ajasta yhtään mitään. Sen koko ensimmäinen elinvuosi on mulle ihan pimennossa. Sen ekan vuoden aikana tapahtui paljon kaikkea, mm. mun ja lasten isän ero. Se oli silloin vasta 9kk vanha. Eikä vanhempikaan lapsi ollut vielä edes kahta vuotta silloin. Se väsyttää henkisesti, jos tapahtuu liian nopeesti liian paljon. En mä ainakaan pysty käsittelemään asioita silloin.
Tuota nyt voi tulkita miten vaan mutta totuus on se ettei se yhdessäpysyminen ikää katso, eikä etukäteen voi sanoa miten tulevaisuudessa menee. Kukaan ei ole ennustaja oikeasti eikä kannata etukäteen hehkutella noin kovasti. Pitäis sun tietää kun kerran eka kerta jo karahti kiville, ja olet toisella kierroksella. Jos toinen mies ei ole adoptoinut sinun lastasi, niin sinä olet yyhoo sille lapselle eikä tuo uusperhekuvio sitä asiaa muuta sen kummemmin, joten saatat hyvinkin olla tuossa tilastossa mukana. Niin ja olithan sä yyhoo sen aikaa kunnes löysit uuden miehen.
Tuosta ei käy ilmi kuinka jotkut ovat voineet olla jo 15 vuotta yhdessä ja tekevät lapsia vasta kolmekymppisenä, ja eroavat nelikymppisenä oltuaan 25v yhdessä. Se on pitkä aika mutta silti toinen on yyhoo.
Mullakin meni parikymppisenä perhe-elämässä oikein hyvin, kolmekymppisenä ei sitten enää mennytkään ja tiet erosi 13 vuoden yhteiselon jälkeen. Uusiosählinkeihin en ole sittemmin suostunut vaan olen ennemmin yyhoo yksinäni.
Itse tuohon ikäjuttuun sanoisin nuorena itekkin lapseni tehneenä, että mun mielestä lapset kannattaisi tehdä parikymppisenä. Kolmekymppisenä porukka on jo aika itsekästä ja sitä vanhemmat alkavat oleen väsyneitä. Lapsen ja vanhempien yhdessäoloaikakin on pienempi, kun vanhemmat ovat jo vanhuksia kun lapsi on 10v. Olen katsellut meille tuli vauva -ohjelmaa, ja kyllä siitä huomaa kuinka (myös varhais) keski-ikäiset yllättyy vauvan tuomasta työn määrästä ja väsyy jo parissa viikossa. Ongelmia alkaa kerääntyyn kun mikään ei ollutkaan niin helppoa kuin kuvitteli, ja oma seuraelämä tms kärsii. Ne on ihan sekaisin yhdestäkin mukulasta. Oikein sääliksi käy niitä kun ite tietää, että elämä ei palaa samaksi kuin ennen ennenkuin lapset muuttaa kotoa pois, ja se on vaan hyväksyttävä ja siihen sopeuduttava.
En tiedä erotaanko joskus. Mutta mua ei se ero niin kauheesti haittaa sitten kun lapset on aikuisia. Nyt on hyvä et meillä on voimia valvoa ja myös pitää huolta toisistamme. Voisin kuvitella et nelikymppisenä en enää jaksais miehestäni huolehtia kun jo lapset veis kaikki voimat. Nyt kun ollaan rakastuneita ja voimia riittää niin lapset saavat hyvän kuvan parisuhteesta. Nuorena kun puurtaa ammatin, työn ja lapset niin nelikymppisenä saa lepäillä. Oli sitten uusi mies kainalossa tai sama vanha tai ihan sinkkuelämää elämässä.
Ajatusmaailmasi on lisäksi melko suppea ja kehittymätön ikäiseksesi.
ajatusmaailma. Uskallat haukkua ihmisiä vaan puskista ettei vaan sua vois haukkua. Mä en ole ikärasisti. Just selitin kuinka ei saa olla ikärasisti senkään suhteen milloin on valmis perheen perustamaan. Toiset nuorena ja toiset vanhana. Sulla ei toi luetunymmärtäminenkään enää oikeen toimi. Mulla ei ole sulle enää asiaa joten jätän tyhmät kommenttisi omaan arvoonsa. Jätä säki mut rauhaan.
Ei kai se ikää katso milloin ne lapset olisi hyvä tehdä. Kun joskus lapsia tulee "vahingossakin" (eikä aina niin vanhemmuuteen kypsille ihmisille, ikään katsomatta) ja joillekin se lapsensaanti toiveista huolimatta on hankalaa tai mahdotonta (nuorempana tai vanhempana). Harvempi sitä kalenterista ruksaa päivän tulevaisuuteen, että tuossa se lapsi saa syntyä, ja silloin olen valmis vanhemmaksi. Ja minulla on oltava lapsentekoon ryhtyessä ammatti ja työ ja se oikea koko loppuikääni asti elävä kumppani rinnalla. Eihän vanhemmaksi todellisuudessa ole valmis ikinä, ei edes silloin kun niitä lapsia jo on. Eikä tulevasta voi koskaan tietää ihan varmasti. Hyväkin parisuhde voi mennä pilalle tai sitten ei.
Parisuhteista sen verran, että luulen joillakin ihmisillä olevan parisuhteesta jotenkin vääristynyt kuva. Parisuhdehan muuttuu siinä missä ihmisetkin. Ei se ole sitä alkuhuumaa alusta loppuun. Moni ei sitten halua "jämähtää" siihen seesteisempään vaiheeseen vaan halutaan kokea uudelleen se kaikki ihastumisesta lähtien. Toki jos parisuhteessa on oikeita ongelmia niin eihän siinä kenenkään tarvitse olla ja elää. Mutta pitäisi hyväksyä myös ne muutokset mitä elämäntilanteisiin ja -vaiheisiin liittyy.
Miun mielestä ongelmia aiheuttaa myös tuollaisiin taulukoihin sokeasti uskominen. Onko se sitten järkevää että pari-kolmikymppiset paniikissa juoksee parisuhdetta etsimässä että saa sen lapsen tekaistua "oikeaan aikaan"? Lapsen kasvattaminen vaatii vähän muutakin kuin sen keskivertovanhemman iän. Itsekin toki olen sitä mieltä ettei sitä lapsentekoa kannata viivyttää kovin vanhaksi juuri sen vuoksi, että nuorena jaksaa valvoa ja touhuta lasten kanssa. Ja sitten sekin, että jos tottuu elämään kaksin monta vuotta ja siihen sitten putkahtaa vauva, niin onko se sopeutuminen hankalampaa vanhemmalla iällä... Mene ja tiedä, ei siihen oikeaa kaavaa ole. Mutta periaatteessa olen sitä mieltä ettei nämä asiat kyllä ikää katso. On se muutoin ihmisestä itsestään kiinni kuinka kypsä on parisuhteeseen tai vanhemmuuteen.