Murehdin poikani kylmäkiskoista suhtautumista minuun. Hän on muuttanut kotoa 3 vuotta sitten, käy kiireen kanssa, ei jää juttelemaan. Emme ehdi mitään jutella, emme mitenkään päästä "yhteyteen". Hän tuntuu suorastaan pelkäävän sitä.
Olemme eläneet kaksin, pojan isä kuoli jo varhain. Itse olen pikemminkin murehtiva kuin ilotteleva, tunnollinen ja pojalle omistautunut.
Elämässäni on muut asiat hyvin mutta tämä tekee olemisesta raskasta. En halua valvoa hänen elämäänsä mutta kylläkin olla osa sitä.
Pitäisikö vain olla välittämättä nämä aikuistumisen alkuvuodet (poika täyttää 21), hankkia "oma elämä" ja viilettää maailmalla?
Miesystäväni kanssa poikani ei myöskään halua olla tekemisissä. Hän kokee että häntä ei arvosteta,haluaa olla aina erimieltä ja pitää selvän "hajuraon" meihin päin. Tapasin ystäväni kun poika oli 15-vuotias mutta emme asu yhdessä.
Poikani on vahvatahtoinen oinas, sosiaalinen ja toimelias. Hänellä on tällä hetkellä eri arvot elämässä kuin minulla. Tuntuu että luonnollista kosketuspintaa on vähän ja että vika on minussa -
en osaa vetää oikeasta narusta vaan hän tuntee minun vain arvostelevan itseään.
Olemme eläneet kaksin, pojan isä kuoli jo varhain. Itse olen pikemminkin murehtiva kuin ilotteleva, tunnollinen ja pojalle omistautunut.
Elämässäni on muut asiat hyvin mutta tämä tekee olemisesta raskasta. En halua valvoa hänen elämäänsä mutta kylläkin olla osa sitä.
Pitäisikö vain olla välittämättä nämä aikuistumisen alkuvuodet (poika täyttää 21), hankkia "oma elämä" ja viilettää maailmalla?
Miesystäväni kanssa poikani ei myöskään halua olla tekemisissä. Hän kokee että häntä ei arvosteta,haluaa olla aina erimieltä ja pitää selvän "hajuraon" meihin päin. Tapasin ystäväni kun poika oli 15-vuotias mutta emme asu yhdessä.
Poikani on vahvatahtoinen oinas, sosiaalinen ja toimelias. Hänellä on tällä hetkellä eri arvot elämässä kuin minulla. Tuntuu että luonnollista kosketuspintaa on vähän ja että vika on minussa -
en osaa vetää oikeasta narusta vaan hän tuntee minun vain arvostelevan itseään.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Kirjoituksesi perusteella, tai se miten kuvailit itseäsi "murehtija", pojalle "omistautunut", olet ehkä ihmisenä ns energiasyöppö, joka helposti karkottaa ihmiset ympäriltään sanattomilla vaatimuksillaan ja marttyyrin kruunun liiallisella kiillottamisella. Eli mene myös itseesi. Ja anna pojan olla nyt rauhassa, hän lähestyy sinua, jos haluaa.
Anna ajan kulua,tuo kuuluu itsenäistymiseen ja on vaan terve piirre. Epänormaalimpaa olisi jos poikasi nyhjäisi vain luonasi eikä hänellä olisi omia mielipiteitä ja käsityksiä asioista jne. ja tekisi kuten sinä haluat. Vanhempana kannattaa olla tukena ja lähellä jos apua tarvitsee,mutta on tervettä antaa kokeilla omia siipiään....
Kyllä se siitä. Se nyt on vielä hiukan "teini" ja sen täytyy olla "kova jätkä" ja se tahtoo mennä ja tulla omia menojaan.
Sitten kun se perustaa oman perheen niin taas on mummot arvossaan ;)
Muistan kun itse lähdin kotoa maailmalle, en pitänyt varmaankaan 5 vuoteen juuri mitään yhteyttä kotiin ja vanhempiin. Halusin irrottautua lapsuudenkodistani kunnolla. Minulla oli surullinen ankea lapsuus ja isäni oli/on arvosteleva ihminen. Nyt kun olen aikuistunut ymmärrän paremmin vanhempiani ja haluan olla heidän kanssaan enemmän tekemisissä. Edelleenkään en pidä isäni arvostelusta, joten jätän hänelle paljon asioita sen takia kertomatta.
Nuorten pitää antaa tehdä myös virheitä. Et voi niille mitään. Aikuisen ihmisen pitää itsellä selvitä omista virheistään. Nuoret tarvitsevat tilaa itsenäistymisvaiheessa. Silloin ihminen miettii kuka on ja mitä elämältä haluaa. Lapsuudenkodin tapoja ei ehkä haluta siirtää omaan aikuisuuteen, siksi otetaan etäisyyttä omiin vanhempiin jotka ehkä yrittävät "pakottaa" lasta jatkamaan samaan tyyliin asioiden hoitoa kuin kotona on opetettu. Vanhemmat eivät aina ymmärrä, että maailma ja tavat muuttuvat ja nuoret sen mukana.
Anna ajan kulua ja hanki tosiaan oma elämä. Uskoisin, että poikasi tulevaisuudessa vielä muistaa sinuakin. Takertumalla saatat ajaa hänet vain kauemmas itsestäsi. Jos oma vanhempi takertuu, se tuntuu hirvittävän pahalta ja ahdistavalta.
Kysyin äskettäin kotoa pois muuttaneelta pojaltani, että mikä asema meillä vanhempina ja minulla äitinä etenkin on hänen tämän hetkisessä elämässään.
Vastaus oli, että meidän tehtävämme on olla taustalla valmiina olemaan tukena ja apuna, mikäli apua ja tukea tarvitaan.
Olet varmaan kuule ihan hyvä äiti. Suhteenne on kiinteä, jo siksikin, että isä kuoli pojan ollessa pieni. Hajurako tässä kohtaa pojan elämää kuulunee asiaan. Ole paikalla, pysy kuulolla. Poika tekee itsenäisyyttään ja uskoo itseensä, liika läheisyys kanssasi palauttaisi hänet ehkä liikaa "lapsuustilan" äitisidonnaisuuksiin. Olet sanonut ihan hyvin, eikä sitä varmaan tarvitse toistaa. Näiltä palstoilta esim. hyvin huomaa, miten omien tai puolison vanhempien mielipiteetkin ovat jo määräyksiä tai moitteita nuoren ihmisen mielessä! Aikuiseksi kasvaminen on pitkä tie, ja monesti ei ihan kivutonkaan. Aikuisen äidiksi kasvaminen on sille tielle jatkoa - ihan kuin synnyttäisi uudestaan, kun se oma kotona ollut taapero onkin omia teitään kulkeva nuori mies tai nainen. Ehkä voi ajatella jopa luottamuksen osoitukseksi sen, ettei poikasi koko ajan pyri sinussa roikkumaan - hän luottaa siihen että pysyt turvapaikkana hädän tullen, ja että osaat itse kannatella itseäsi etkä tarvitse lapsesi "hoivaamista" niinkuin jotkut sitovat äidit.
Joskus on tietty huolia, kun ei tiedä meneekö lapsella sitten huonosti kuitenkin. Mutta jos lapsi on aikuinen, niin ei voi kuin odottaa, antaa ymmärtää että täällä ollaan jos tarvitaan.
Sinäkin kasvat! Ihan uusi kokemus eikö, miltä tuntuu kun sylistä lentääkin joku elävä pois. Juhlalliselta, hartaalta, suurelta ja - hylätyltäkin. Mutta sinulle taas ihan uusi etappi. Onnea! Terveisin täältä äiti, jonka lapset 31v, 28v, 22v, ja 18v.
onnistunut kasvatustyössäsi hyvin. Poikasi pärjää maailmalla itsenäisesti vailla riippuvuutta sinuun, todella hienoa!
Sinun on hyväksyttävä se että pojallasi on oma elämä ja myös oikeus siihen.
Ajan kanssa kun vuodet vierivät uskon että tulet läheisemmäksi hänen kanssaan.
Noraaliahan on että hän nyt menee maailmalla ja kasvaa siellä itsenäisesti mikä on todella tervettä. Olet tehnyt sen minkä normaalin äidin kuuluu tehdä kasvatustyössään. Jonain päivänä hän perustaa perheen ja silloin yleensä äidit alkavat kuulua enemmän taas elämään isovanhemman roolissa.
Valitettavasti kaikkien äiti poika suhteet eivät ole noin terveitä. On miehiä jotka eivät kykene elämään itsenäiseti tai perustamaan perhettä kun ovat sairaassa riippuvuusssuhteessa äitiinsä.
Siinä on yleensä äidin riippuvuus lapseen ja päinvastoin hyvin vahvana.
Tällaiset äidit hoitavat jopa keski-ikäistensä poikien asioita ja nämä pojat eivät kykene huolehtimaan omista asioistaan.
Onnittelut sinulle!
Tuossa iässä ei niin haluta äidin ja sukulaisten seurassa viettää aikaa.
Anna tilaa äläkä syyllistä.Muistele vaikka omaa nuoruutta ja äiti suhdettasi.
Kun poika on saanut mennä ja itsenäistyä kunnolla voi tulla uusin mielin tapaamaan enemmän ja tekee sen hyvillä mielin jos et syyllistä etkä roiku.
Sano, että aina on tervetullut,mutta että ymmärrät jos haluaa nyt mennä, että se kuuluu elämään. Ala tehdä itse jotain positiivista ja ajattele kasvatit pojan joka ei jää liepeisiisi roikkumaan , sehän oli tarkoituskin..
Parasta että annat pojan olla aivan rauhassa ja hankit tosiaan oman elämän itsellesi. Ne välit paranee jos paranee ja sinä saatat saada ne vaan pahemmin rikki yrittämällä jotain. Ne erilaiset arvot elämässä kuuluu jokaiselle ja tekee meistä myös yksilöitä, se täytyy hyväksyä. Tiedän kokemuksesta koska oma äitini ei osannut tehdä muuta vastaavassa tilanteessa kuin yrittää alistaa ja vieläpä toisten avulla. Se homma meni täysin pieleen. Mielestäni sinun kannattaa vain elää omaa elämää ja aika näyttää mihin asiat kääntyy.
Tallaisena 40-vuotiaana naisena minulla menee äitini luona kyläillessä, jo varttitunnin jälkeen hermot huonoon kuntoon. En vain kestä hänen ihme juttujaan. Arvomailmat ja ajatukset ovat aivan toista. Myös kaikki lapsuuden kummajaiset ja kammotukset tulevat lapsuudenkodissa herkästi pintaan. Aivan puistatus käy ja äkkiä pois. Monista asioista oltiin lapsuudessani samaa mieltä koska minut oli niin opetettu ajattalemaan, mutta oman näköalan myötä tietyt asiat ovat saaneet toiset nimet. Mitä jos yrittäisit olla jotenkin vähemmän tyrkky tai omahyväinen, tai jotain muuta kuin mitä normaalisti tuppaat olemaan.
tekemistä pojan luonteen kanssa.
Unohda tuollaiset "poikani on vahvatahtoinen oinas" ja ala sen sijaan pitää häntä yksilöllisenä ihmisenä eikä minään astrologisena taruolentona.
Tuollaisia poikia on valtava määrä jotka tekevät ihan samalla tavalla, eivätkä he ole oinaita tai mitään muutakaan taruolentoja. Koita päästä käsiksi tähän reaalimaailmaan ja unohda tuollaiset höpinät! Ehkä sen jälkeen poikasikin päänuppi alkaa sinulle avautua.
on asian ydin.Lapsista voi olla vaikea luopua,mutta meidän pitää antaa heille oma elämä.Minunkin yksi poika viilettää maailmalla,aina välillä laittelen sähköpostia,että onhan kaikki hyvin.Mutta tilanne voi taas muutaman vuoden päästä muuttua ihan itsestään.Kun tulee lapsenlapsia,välit on lähentyneet kummasti,kun lasten elämäkin tasoittuu perhe-elämäksi.