Käännetäänpä tämä uskottomuusasia ylösalaisin ja tarkastellaan sitä toiselta kantilta.
Moni eronnut sanoo, ettei enää koskaan parisuhdetta. Niistä taas, jotka sinnittelevät ensimmäisessä tai ties monennessako liitossaan hyvin monet ovat tyytymättömiä ja kaipaavat vapautta ja itsenäistä elämää ilman puolisoa. Koska perhe- ja/tai parisuhdepaketin hajottaminen on työläs, kipeä ja rohkeutta vaativa urakka jäädään "kitumaan" niille sijoilleen sillä erotuksella entiseen, että haetaan elämään täydennystä ja tyydytystä parisuhteen ulkopuolelta eli uskottomuus astuu kuvaan.
Ei mietitä tällä kertaa miksi ollaan uskottomia ja rikotaan puolisolle annetut lupaukset. Mietitäänkin sitä, miksi parisuhde ei tee onnelliseksi, mikä parisuhteen kestämisestä tekee niin vaikeaa, että sieltä pitää paeta?
Itse erosin vähän päälle kolmikymppisenä pitkästä suhteesta, koska tuntui, että siinä suhteessa hautauduin elävältä, jäin maailman ulkopuolelle kumppanin kanssa, jota ei mielestäni kiinnostanut yhtään mikään. Meillä ei ollut muuta yhteistä kuin velka ja lapset (mikä toki sekin on paljon), mutta siihen se jäi. Kun ei ollut mitään keskusteltavaa, ei mitään yhteistä tekemistä, lopulta koko ihminen tuntui vieraalta ja yhdentekevältä. Siinä vaiheessa kun romantiikan ja rakastumisen tilalle olisi pitänyt syntyä ystävyys ja yhteenkuuluvuuden tunne minulle syntyikin halu päästä miehestäni irti. Tunsin oloni avioliitossani yksinäiseksi ja halusin mahdollisuuden parempaan suhteeseen, kirjaimellisesti PARIsuhteeseen. Olin nuori ja melkoisen pettynyt avioliittooni ja tavallaan hätääntynytkin sen vuoksi, etten ehkä koskaan saisi kokea mielestäni oikeanlaista parisuhdetta. Nämä ajatukset mielessäni, monien tuloksettomiksi jääneiden keskustelujen ja yritysten jälkeen olin jo mielessäni eronnut. En halunnut enää miestäni enkä myöskään rakastanut häntä, kumpi oli syy ja kumpi seuraus, en tiedä. Koska jo olin puoliksi mennyt, ajatukseni eivät enää olleet mieheni luona, siksi kai sitten ihastuinkin toiseen, aloitin lyhyeksi jääneen sivusuhteen, erosin lopullisesti ja siitä lähtien sitten olenkin paria seurustelua lukuunottamatta elänyt ilman parisuhdetta.
Minulle ei jäänyt "traumaa" parisuhteesta ja avioliitosta sinänsä, mutta tunne siitä, että olen kiinni jossakussa, jossa en halua olla, tuntuu edelleen ahdistavalta ja sitä en halua enää koskaan kokea. Erityisesti ei myöskään rohkaise se tosiasia, etten tiedä kuin ehkä kaksi paria, joiden suhde vaikuttaa aidosti onnelliselta ja onnistuneelta.
Väistämättä olen tullut ajatelleeksi, että onko ihminen ylipäätään luotu elämään parisuhteessa? Vai onko sen merkitys sittenkin siinä, että parisuhteessa ihminen kasvaa ja oppii... oppii mitä? Kestämään, sietämään ja antamaan anteeksi? Eikö sittenkin olisi helpompi olla onnellisesti yksin kuin onnettomasti kaksin...
Moni eronnut sanoo, ettei enää koskaan parisuhdetta. Niistä taas, jotka sinnittelevät ensimmäisessä tai ties monennessako liitossaan hyvin monet ovat tyytymättömiä ja kaipaavat vapautta ja itsenäistä elämää ilman puolisoa. Koska perhe- ja/tai parisuhdepaketin hajottaminen on työläs, kipeä ja rohkeutta vaativa urakka jäädään "kitumaan" niille sijoilleen sillä erotuksella entiseen, että haetaan elämään täydennystä ja tyydytystä parisuhteen ulkopuolelta eli uskottomuus astuu kuvaan.
Ei mietitä tällä kertaa miksi ollaan uskottomia ja rikotaan puolisolle annetut lupaukset. Mietitäänkin sitä, miksi parisuhde ei tee onnelliseksi, mikä parisuhteen kestämisestä tekee niin vaikeaa, että sieltä pitää paeta?
Itse erosin vähän päälle kolmikymppisenä pitkästä suhteesta, koska tuntui, että siinä suhteessa hautauduin elävältä, jäin maailman ulkopuolelle kumppanin kanssa, jota ei mielestäni kiinnostanut yhtään mikään. Meillä ei ollut muuta yhteistä kuin velka ja lapset (mikä toki sekin on paljon), mutta siihen se jäi. Kun ei ollut mitään keskusteltavaa, ei mitään yhteistä tekemistä, lopulta koko ihminen tuntui vieraalta ja yhdentekevältä. Siinä vaiheessa kun romantiikan ja rakastumisen tilalle olisi pitänyt syntyä ystävyys ja yhteenkuuluvuuden tunne minulle syntyikin halu päästä miehestäni irti. Tunsin oloni avioliitossani yksinäiseksi ja halusin mahdollisuuden parempaan suhteeseen, kirjaimellisesti PARIsuhteeseen. Olin nuori ja melkoisen pettynyt avioliittooni ja tavallaan hätääntynytkin sen vuoksi, etten ehkä koskaan saisi kokea mielestäni oikeanlaista parisuhdetta. Nämä ajatukset mielessäni, monien tuloksettomiksi jääneiden keskustelujen ja yritysten jälkeen olin jo mielessäni eronnut. En halunnut enää miestäni enkä myöskään rakastanut häntä, kumpi oli syy ja kumpi seuraus, en tiedä. Koska jo olin puoliksi mennyt, ajatukseni eivät enää olleet mieheni luona, siksi kai sitten ihastuinkin toiseen, aloitin lyhyeksi jääneen sivusuhteen, erosin lopullisesti ja siitä lähtien sitten olenkin paria seurustelua lukuunottamatta elänyt ilman parisuhdetta.
Minulle ei jäänyt "traumaa" parisuhteesta ja avioliitosta sinänsä, mutta tunne siitä, että olen kiinni jossakussa, jossa en halua olla, tuntuu edelleen ahdistavalta ja sitä en halua enää koskaan kokea. Erityisesti ei myöskään rohkaise se tosiasia, etten tiedä kuin ehkä kaksi paria, joiden suhde vaikuttaa aidosti onnelliselta ja onnistuneelta.
Väistämättä olen tullut ajatelleeksi, että onko ihminen ylipäätään luotu elämään parisuhteessa? Vai onko sen merkitys sittenkin siinä, että parisuhteessa ihminen kasvaa ja oppii... oppii mitä? Kestämään, sietämään ja antamaan anteeksi? Eikö sittenkin olisi helpompi olla onnellisesti yksin kuin onnettomasti kaksin...
Vastaukset 9
Vanhimmat
Selitykset on monet pettämiselle.
Se vastaus siihen sisäiseen tyhjyyteen ei löydy sieltä jalkojen välistä.
Miksi sinä olet tällä palstalla? Miksi sinun parisuhteesi ei toimi?
Erosin kuusi vuotta sitten 15 vuotisesta liitostani jossa elin vähän samoin kuin sinäkin kerroit eläneesi. Yhteistä oli hirmuinen velka ja lapset.
Yhteistä ex-miehen kanssa edelleenkin ne lapset ja onneksi ei enään velkaa kummallakaan.
Nyt olen elänyt uutta suhdetta kolme vuotta ja se kolme vuotta yksineloa oli kyllä tarpeellinen mutta yhteen pitempään sitä ei olisi voinutkaan jatkua.
Olisin varmasti kiintynyt siihen ihanaan yksinoloon jo niin etten enään olisi ollut halukas tekemään työtä parisuhteen eteen.
Yksinelo on ainakin tunnepuolella niin paljon helpompaa.
Ei kiintymystä kehenkään joka voisi sanoillaan tai teoillaan loukata. Saat päättää omista tekemisistäsi etkä ole tilivelvollinen toiselle tekemisistäsi.
Ensimmäinen vuosi uudessa suhteessa olikin sitä huumaa parhaimmillaan. Onneksi olimme molemmat paljon vapaalla ja saimme tuon vuoden aikana tosiaan tutustua toisiimme.
Nyt arjen pikkuhiljaa hiivittyä suhteeseemme olemme todenneet että nyt kannattaa kiinnittää huomiota todellakin siihen mitä teimme itse "väärin" edllisissä suhteissamme. Kyllähän eroista olisi kai tarkoitus jotakin oppia?
Mieheni erosi myös kuusi vuotta sitten omasta avioliitostaan.
Yhteensä meillä on viisi lasta.
Arki on nyt kuitenkin kovin erilaista mitä se oli entisissä liitoissa joissa lapset olivat pieniä ja oma sekä puolison kanssa yhteinen aika vähäistä. Arki söi sen romantiikan ja velat ja se että ei edes jaksanut yrittää.
Nyt tuntuu että tämä on parisuhde. Meillä on kaksi kotia joita emme edes yritä nyt yhdistää.
Mies on kuitenkin luonani enemmän kuin ex oli koskaan. Omat isot lapseni kulkevat jo omia teitään suurimmilta osin.
Entinen suhteeni ei ollut parisuhde mutta se oli perhe. Olin äiti (en nainen).
Tämäkin parisuhde vaaaaatiiii niin paljon työtä että siinä vaativatkin laskutoimitukset tuntuu helpoilta ja voltinhyppelyt on lastenleikkiä. On niin helppo toistaa omia vanhoja juttujaan vaikka on jo kerran todennut että sillä tavoin ei hyvää seuraa.
Anteeksiantaminen itselle ja taas uusi yritys.
Puhuminen puhuminen kaikista mieltä askarruttavista asioista ja jatkuvien kompromissien tekemistä.
Eroni exästä oli kipeä ja ehkä sen myötä olen kuitenkin oppinut iloitsemaan ja nauttimaan niistä asioista mitä en entisessä elämässäni edes huomannut.
Tiedostamalla sen että menettämisen mahdollisuus tavalla tai toisella on koko ajan läsnä ja hyväksymällä että näin vaan on uskaltaa ehkä antaa itsestään enemmän ja ottaa vastaan kun kerran rakkautta annetaan.
Et voi kun luottaa.
Ei jaksa enään vaivata päätään pikkuasioilla.
Toisen läsnäolo on jo niin hienoa.
Luulen olevani parisuhteessa paljon rikkaampi kuin yksineläjänä sillä itsensä peilaaminen toisesta opettaa koko ajan uusia juttuja omasta itsestäni. Niin rankkaa kun se onkin tämä on löytöretkeilyä parhaimillaan.
Sitäpaitsi uskon että ihminen kuin ihminen sairastuu ilman läheisyyttä.
Halaus toimii paremmin kuin burana.
Yksinäisyys opettaa - jos opettaa arvostamaan toista. Mutta myöskään yksinäisyyden tuskissa ei pitäisi aloittaa suhdetta jos se kumppani on vain yksinäisyyden poistaja. En tarkoita kirjoittajaa vaan yleensä. 3 vuotta yksinoloa on erittäin hyvä, tänä päivänä ei moni "puhdista" pöytää ennen uutta suhdetta eikä ajattele ja läpikäy miksi meni pieleen aikaisemmassa.
kykenevät kaksi henkisesti kasvukykyistä ihmistä.Nämä ihmiset ovat löytäneet itsensä ja kasvaneet itsenäisiksi yksilöiksi eivätkä yritä löytää elämäänsä sisältöä vain puolisonsa kautta. He pystyvät yhdessä hyödyntämään toinen toistansa.
Maailmassa kaikki muu kehittyy niin nopeasti että ihmisen henkinen kehitys ei ole pysynyt vauhdissa mukana.Vapaa-aikaa on paljon ja elämä on helppoa.Kiusauksia on ihan liikaa ja aivojamme aktivoidaan joka suunnalta.Eikä vähiten juuri seksuaalisesti!
Olen mielestäni henkisesti kasvukykyinen ihminen, mutten lainkaan ole varma onko kasvuni suunta parisuhde ja siinä taisteleminen ;-) Mutta sen kyllä allekirjoitan, että kaksi itsenäistä yksilöä muodostanee parhaan parisuhdeyksikön. Se vaan, että mulla se itsenäisyys on tainnut mennä jo tietyn rajan yli ja itsenäisyydestä luopuminen on se ensimmäinen iso työ, joka pitäisi hoitaa ennen pariutumista. Työtä, työtä, työtä, kuten joku sanoi.... Ihan varmasti näin. Silti en ole täysin vakuuttunut, että sopivan ihmisen kanssa suhteen pitäisi olla työleiri.
Seksi on varmastikin aina pyörittänyt maailmaa, mutta juuri nykyelämän helppouden takia se pyörittää maailmaa entistäkin kovempaa. Onhan se vahva vietti, ja vaikka maailmassa on paljon muitakin hienoja asioita, niin ei kuitenkaan yhtäkään muuta, joka saisi ihmisten päät sekaisin yhtä tehokkaasti. Juuri sen takia esim. tällä palstalla käy kiivas kuhina.
Itse en toivoisi niinkään löytäväni täydellistä ihmistä vaan täydellisen suhteen (siis siinä määrin kuin mikään suhde voi olla täydellinen). Nimenomaan haluaisin kumppaniksi miehen, joka on jo enimmät häslinkinsä läpikäynyt ja joka ymmärtää, että yksi toimiva ja hyvin hoidettu parisuhde on sata kertaa parempi kuin monta päällekkäistä tai peräkkäistä puolihuolimattomasti hoidettua. Kun pariskunnan molemmat osapuolet kokevat, että kiusaustilanteessa (sillä niitähän riittää) isomman tyydytyksen tuo päätös pysyä uskollisena omalle, rakastetulle kumppanilleen, kuin sekoilla hetken vieraan kanssa. Jälkimmäinen vaihtoehto ei voi olla jollain tasolla pilaamatta suhdetta vaikka petetty osapuoli ei koskaan saisi tietääkään.
Kyse on kai arvostuksesta, vakaasta tahdosta olla hyvä puolisolleen, jonka itse itselleen on valinnut. Monelle se tuntuu olevan kovin vaikeaa. Sen ymmärrän, että rakastumisen tunne häviää ennen pitkää, mutta jotain vähintään yhtä hyvää pitäisi tulla tilalle. Ellei tule alkaa alamäki.
Jotain olen vuosien varrella miehistä oppinut, enkä vähiten tästä viimeisestä ex-seurustelukumppanistani, varatusta miehestä siis. Kaksoiselämä tuntuu sujuvan ällistyttävän hienosti. Sekään ei haitannut mitään, että käry kävi, suhdetta minuun hänellä ei ollut tarkoitustakaan lopettaa. Ihana mies muuten.
Olisipa hienoa löytää sellainen ihana mies, joka ei pysty valehtelemaan sujuvasti. SITTEN voisin olla valmis opettelemaan taas parisuhteessa elämistä ja henkistä kasvamista ;-D
Olipa hyvä kirjoitus. Noin se menee vaikkei ole puolusteltavissa. Kun on keskusteltu moneen otteeseen ja sillä ei ole vaikutusta ja ei ole uskallusta irrottautua - haetaan se irrottaja.
olen juuri samanlaisessa elämäntilanteessa. Kylmässä ja kuolleessa liitossa. Ainut syy miksi emme vielä ole eronneet on lapset. Mutta olen miettinyt onko tämä hyvä asia edes lasten kannalta, antaa heille parisuhteen ja avioliiton malli, jossa vanhemmat ovat hyvin viileän etäisiä toisilleen. Olisiko lastenkin kannalta parempi erota? Lapseni ovat murrosikäisiä, nuorin murrosiän kynnyksellä. Olen pelännyt ja niin kaiketi miehenikin, että ero sekottaisi lasten elämän, arjen ja pahimmassa tapauksessa psyyken. Ja kaikki vaikeutuisi vain entisestään. Murrosiän kapinointia, kouluvaikeuksia etc on ihan riittämiin jo nykyiselläänkin. Onko kenelläkään kertoa kokemuksia miten murrosikäiset lapset suhtautuvat erossa ja millaisia ongelmia voi saada vastaansa?
toimivat täsmälleen niin hyvin kuin parien viestintä-, vuorovaikutus- ja ihmissuhdetaidot - yhdessä ja erikseen.
Parisuhde ei tee ketään onnelliseksi (pelkästään). Jokaisen onni on omassa taskussa. Suhde ei vain ole kovin toimiva, jos tuntee olevansa siinä yksin ja/tai toisen läsnäolo ahdistaa.