Palstaa lukiessa huomaa, kuinka ihmiset lähestyvät asiaa yleensä sen kautta mitä vikaa muissa on. Olen itse parikymppinen miniä ja ajattelin lähestyä anoppi-miniä suhdetta itseni kautta.
Tavallaan tulen ihan hyvin toimeen anoppini kanssa. Emme riitele. Osallistun keskusteluun, mutta silti minusta tuntuu välillä, että olen ei toivottu.
Olen tässä muutaman päivän aikana miettinyt tätä, että miksi näin. Tulin siihen johtopäätökseen,että suurinpana syynä on oma epävarmuuteni itsestäni, tarve tulla hyväksytyksi anopin puolelta, pelko siitä, että anoppi katselee jokaista virhettäni suurennuslasin kanssa ja ajattelee, että en ole tarpeeksi hyvä hänen pojalleen. Uskoisin, että joko tietoisesti tai tiedostomatta tarinat, joita näkee mm. elokuvissa miniä-anoppisuhteista saattavat lisätä pelkoa. Uskoisin, että monella muullakin nuorella miniällä saattaa olla näin.
En sitten tiedä mitä anopin pitäisi tehdä, jotta tuntisin itseni enemmän hyväksytyksi. Kun en itsekkään tiedä mitä tehdä parantaakseni itse suhdetta. Ehkä voisi keskustella enemmän tai pyytää anoppi joskus lounaalle kanssani, mutta en uskalla. :)
Kun miettii mitä minä olen tehnyt parantaakseni suhdetta anoppiin, on lista aika lyhyt. Olen yrittänyt keskustella hänen kanssan enemmän. Mutta, kun en tiedä mistä puhua. Joten ehkä anoppikaan ei tiedä mistä puhua minun kanssani.
Ehkä otan jotkut asiat loukkaavina, vaikka anoppi ei niitä siten tarkoita. Siksi keksinkin itselleni apukeinon, jos anoppi sanoo, jotakin sellaista, joka saa minut tuntemaan itseni ei toivotuksi. Mietin ensiksi, mitä minä ajattelisin jos omat vanhempani sanoisivat miehelleni noin. Esimerkiksi jos anoppi kyselisi yksikössä eikä monikossa kuulumisia, niin miettisin mitä itse ajattelisin jos omat vanhempani tekisi niin. Todennäköisesti syynä olisi se, että he ovat monia vuosia kyselleet yksikössä. ;)
Varmasti osa tarinoista kauhu anopeista on tosia, mutta myös tämä palsta, jossa voi esiintyä anonyyminä saa ihmiset joskus liioittelemaan. Myös se, että asioihin vastataan hyvin aggressiivisesti, johtuu varmasti siitä samasta syystä. Ja myös siitä, että asiaa ei tunneta tarkemmin ja se otetaan liian henkilökohtaisesti. Siksipä yritin nyt avata omaa näkemystä itseni kautta, että ehkä vika on vain minussa eikä anopissa.
Kuitenkin meidän miniöiden tulisi muistaa, vaikka anoppi olisi kauhea, on hän kasvattanut ihanan pojan. Joten anopissakin on oltava silloin jotain hyvää. Samoin anopeiden tulisi muistaa, että poika kenet on itse kasvattanut, vaikka miniä on kamala, on miniässäkin oltava jotain hyvää, jos poika hänen kanssaan on. Taitaa myös se olla ongelma, että ei tutustuta ihmisiin paremmin vaan vedetään johtopäätöksiä. Joskushan ihmiset voivat olla varautuneita vieraiden seurassa ja siksi vaikuttaa esim. töykeiltä.
Tavallaan tulen ihan hyvin toimeen anoppini kanssa. Emme riitele. Osallistun keskusteluun, mutta silti minusta tuntuu välillä, että olen ei toivottu.
Olen tässä muutaman päivän aikana miettinyt tätä, että miksi näin. Tulin siihen johtopäätökseen,että suurinpana syynä on oma epävarmuuteni itsestäni, tarve tulla hyväksytyksi anopin puolelta, pelko siitä, että anoppi katselee jokaista virhettäni suurennuslasin kanssa ja ajattelee, että en ole tarpeeksi hyvä hänen pojalleen. Uskoisin, että joko tietoisesti tai tiedostomatta tarinat, joita näkee mm. elokuvissa miniä-anoppisuhteista saattavat lisätä pelkoa. Uskoisin, että monella muullakin nuorella miniällä saattaa olla näin.
En sitten tiedä mitä anopin pitäisi tehdä, jotta tuntisin itseni enemmän hyväksytyksi. Kun en itsekkään tiedä mitä tehdä parantaakseni itse suhdetta. Ehkä voisi keskustella enemmän tai pyytää anoppi joskus lounaalle kanssani, mutta en uskalla. :)
Kun miettii mitä minä olen tehnyt parantaakseni suhdetta anoppiin, on lista aika lyhyt. Olen yrittänyt keskustella hänen kanssan enemmän. Mutta, kun en tiedä mistä puhua. Joten ehkä anoppikaan ei tiedä mistä puhua minun kanssani.
Ehkä otan jotkut asiat loukkaavina, vaikka anoppi ei niitä siten tarkoita. Siksi keksinkin itselleni apukeinon, jos anoppi sanoo, jotakin sellaista, joka saa minut tuntemaan itseni ei toivotuksi. Mietin ensiksi, mitä minä ajattelisin jos omat vanhempani sanoisivat miehelleni noin. Esimerkiksi jos anoppi kyselisi yksikössä eikä monikossa kuulumisia, niin miettisin mitä itse ajattelisin jos omat vanhempani tekisi niin. Todennäköisesti syynä olisi se, että he ovat monia vuosia kyselleet yksikössä. ;)
Varmasti osa tarinoista kauhu anopeista on tosia, mutta myös tämä palsta, jossa voi esiintyä anonyyminä saa ihmiset joskus liioittelemaan. Myös se, että asioihin vastataan hyvin aggressiivisesti, johtuu varmasti siitä samasta syystä. Ja myös siitä, että asiaa ei tunneta tarkemmin ja se otetaan liian henkilökohtaisesti. Siksipä yritin nyt avata omaa näkemystä itseni kautta, että ehkä vika on vain minussa eikä anopissa.
Kuitenkin meidän miniöiden tulisi muistaa, vaikka anoppi olisi kauhea, on hän kasvattanut ihanan pojan. Joten anopissakin on oltava silloin jotain hyvää. Samoin anopeiden tulisi muistaa, että poika kenet on itse kasvattanut, vaikka miniä on kamala, on miniässäkin oltava jotain hyvää, jos poika hänen kanssaan on. Taitaa myös se olla ongelma, että ei tutustuta ihmisiin paremmin vaan vedetään johtopäätöksiä. Joskushan ihmiset voivat olla varautuneita vieraiden seurassa ja siksi vaikuttaa esim. töykeiltä.
Vastaukset 33
Vanhimmat
edes mies itse ei pidä äidistään =P tosin eipä tuo äiti ole juuri poikansa kasvatukseen edes osallistunut, tyrannian alla ovat molemmat niin appiukko kuin mieheni kasvaneet. Se on valitettavaa mutta totta. Jopa mieheni on tätä mieltä.
Itse en kauheasti pitänyt anopista alusta pitäenkään johtuen siitä ettei hänen kanssaan voinut keskustella koska ei saanut suunvuoroa. Inho häntä kohtaan vuosien saatossa on lisääntynyt kun todellakin on oppinut tuntemaan lisää häntä. Hän kun on omasta mielestään aina oikeassa. Ehkä se on ärsyttävintä kaikessa kun hän ei osaa olla koskaan hiljaa ei edes yhtä minuuttia, meillä vieraillessa appiukkokin joutui jo sanomaan kerran että "ole jo hiljaa, että muutkin saa puhua".
Tuolla alempana sä juuri valitit kuinka ilkeästi
aloittajalle vastataan ..!!
Haukuinko aloittajaa? En. Viestini ei ollut kohdistettu mitenkään henkilökohtaisesti aloittajalle jossa haukkuisin häntä lapselliseksi tai nirppanokaksi yms. mitä tuolla muille yleensä porukka tuntuu tekevän.
miks sä taas kerroit ton stoorisi joka on ihan tuos alhaalla? opettele vähän positiivisuutta!!!
tuntuu että tällä palstalla pitäisi kaikkien opetella sitä positiivisuutta.
Lisäksi tuntuu ettei kukaan saisi sanoa mitään negatiivista. Ihmisillä kun ne kemiat ei aina voi kohdata vaikka kuinka yrittäisi ajatella positiivisesti.
kun tätä palstaa lukee, täällä ei kukaan sanokkaan muuta kuin negaa, pelkkää tappelua, anopin ja miniän haukkua vuoronperään.
Siinä on kyllä positiivisuus kaukana.
Siinäkin on monia tapoja hoitaa homma vaikka kemiat ei kohtaakkaan.
Vaikka olet noin nuori, osasit kirjoittaa hirveen mukavasti ja positiivisesti. Kunpa olisi
enemmän sunlaisia ihmisiä jotka osaa ajatella ja huomioida muitakin eikä vain itseäään.
Oikein outoa lukea näin positiivinen juttu näiden
haukkumisten joukosta.
Kiitos sulle.
hyvä asenne. kevättä.
Ei mitenkään hyvä yritys.
toisinkin päin.Anoppina itse joskus mietin,miten miniäni ottaa minun kommenttini.Olen tottunut jotenkin vaan enemmän asioimaan omien lasteni kautta,eikä se ole kuitenkaan tarkoitettu töykeydeksi miniälle.Tiedän,että oma lapsi helpommin kehtaa antaa kieltävän vastauksen kuin miniä,jos joku asia esim.ei heille sovi.Tässä olen yrittänyt itseäni kasvattaa ja opetella kommunikoimaan enemmän suoraan miniänkin kanssa,ettei hänelle tulisi tunnetta,etten välittäisi hänen tunteistaan tai mielipiteistään.
tällainenkin kirjoitus, sä olet hieno poikkeus
näiden rutkupöksyjen joukossa :)
kirjoitus.
"Kuitenkin meidän miniöiden tulisi muistaa, vaikka anoppi olisi kauhea, on hän kasvattanut ihanan pojan..Samoin anopeiden tulisi muistaa, että poika kenet on itse kasvattanut.."
Tuota noin..Ihmiset tosiaan kuvittelevat KASVATTAVANSA lapsensa. Kyllä ne ihan itse kasvavat ja saavat vaikutteita jopa muualtakin kuin vain äidiltään. Kaikki aviomiehet eivät sitä paitsi pidemmän päälle ole edes ihania, kun heidän kanssaan vuosia elelee. Sinulla on vasta elämä niin alussa miehesi kanssa, että kaikki on ruusuista vielä. Usko pois, parikymmentä vuotta avioliittoa, useampi lapsi, työkiireet ja narsistinen tyrannianoppi ovat sellainen elämänkoulu, että kuvitelmat vaihtuvat elämän realiteeteiksi.
Sinulla on oma elämäsi ja meillä muilla omamme. Ihan oikeasti on olemassa luonnehäiriöisiä anoppeja, joiden seurassa kasvaneet lapset ovat jokseenkin tervejärkisenä selviytyneet aikuiseen ikään. Näiden luonnevikaisten anoppien miniöiden on turha syyllistää itseään anopin vioista. Anoppi-miniä suhteen ongelmissa voi ihan yksistään olla syynä vain anopin persoonallisuushäiriö.
saada kitkettyä joiltain anopeilta epärealistiset kuvitelmat jostain täydellisestä miniästä jota monesti tälläinen ikävä kiusanhenki-anoppi pojalleen odottaa...sitten kun se tavis,kunnollinen miniä ei täytäkään tämän äidin odotuksia(=senhän täytyy täyttää)niin alkaa purnaaminen...Pettymys kohdistetaan sitten pojan valittuun ja ollaan kehittämässä mitä vain miniän pään menoksi...Oikeasti jotkut itsekkäät anopit uskovat,että suvun on päätyttävä heihin,heillä on joku valta tulla poikansa elämään ja sanoa STOP! Ei näin eletä,ei näin lisäännytä :) Tältä vaan tuntuu:)
on olemassa myös ihania,normaalielämää ymmärtäviä anoppeja,ruusuja heille:)
"Kaikki aviomiehet eivät sitä paitsi pidemmän päälle ole edes ihania, kun heidän kanssaan vuosia elelee. Sinulla on vasta elämä niin alussa miehesi kanssa, että kaikki on ruusuista vielä. Usko pois, parikymmentä vuotta avioliittoa, useampi lapsi, työkiireet ja narsistinen tyrannianoppi ovat sellainen elämänkoulu, että kuvitelmat vaihtuvat elämän realiteeteiksi."
On se vaan niin ihanaa kun ihmiset kannustavat toisiaan ja ovat iloisia toisen onnen vuoksi. Mahtaa sinulla nyt olla hyvä mieli kun sait anopin lisäksi haukuttua ja lytistettyä toisen avio-onnenkin alimpaan rapaojaan. olisit vielä kertonut tähän että lapsiakaan ei kannata edes laittaa koska synnytys on aivan hirveää ja lapsistakaan loppujen lopuksi ole muuta kuin huolta ja murhetta.
Hiukan edes älliä ja positiivisuutta kehiin olkoonpa itse elämälleen kuinka katkera tahansa.
Sinulle Ap oikein ihanaa kevättä ja kaikkea hyvää, oli kiva lukea kerrankin positiivinen ja empaattinen teksti.
surkio sinä olet.
Taidat puhua vain itsestäsi, koska et voi sanella mitä toinen on, kun et häntä tunne.
Omassa kirjoituksessasi on negatiivisuutta ja lyttäät toisen elämää ja mielipiteitä vääristelemällä ja suurentelemalla asioita ja laittamalla ajatuksia ja sanoja toisen suuhun!
Arvatenkin toisten ajatukset pitää jonkun aina teilata. Tekstisi ei ole positiivinen eikä empaattinen vaikka sitä tapaa niin kovasti ylistätkin.
Elämän realiteettien näkeminen ja hyväksyminen ei ole yhtä kuin katkeruus. Avioliiton ensimmäisten ja viimeisten vuosien väliin mahtuu kaikenlaista elämää. Ensivuodet ovat vielä ruusuisia kuvitelmia, mutta elämä opettaa kyllä. Vaikka ruusuiset kuvitelmat haihtuvat ei sekään tarkoita, että avion loppuaika olisi huonolaatuista. Se on vain erilaista. Turha uskotella tuoreille aviopareille avio-onnen automaattisesta autuudesta.
Toteamus anopin persoonallisuushäiriökäyttäytymisestä ei ole anopin haukkumista. Se on vain yksinkertainen totuus. Asiat voi jokainen tulkita mielessään kuinka haluaa. Joskus ne saattavat vääristyä asiasta ihan toiseksi oman henkilökohtaisen elämänhistorian vaikutuksesta.
Mutta eipä tuo mitään, jokaisella on oikeus mielipiteisiinsä..
miten itse nyt juuri käyttäydyt aivan samalla tavalla kuin nämä paljon parjatut anopit?
Kerrot ap:lle elämän totuuksia sillä verukkeella että olet vähän enemmän elämää kokenut ja tiedät elämän realiteetit.
Vähän kuin vähättelet hänen mielipidettään (siitä että anopissa pitää olla jotain hyvää koska on kasvattanut niin ihanan miehen) verukkeella että "sinulla on vain ruusuiset kuvitelmat kun et tiedä totuutta".
Näinhän nämä persoonallisuushäiriöstä kärsivät ihmiset juuri tekevät, korostavat omaa tietämystään ja vähättelevät toisen mielipidettä joko nuoruuteen tai kokemattomuuteen vedoten.
Olen itse ollut lähes tasan 27 vuotta avioliitossa, en ole anoppi vaikka toivonkin kovasti että "ihan oman tyttären" saisin tämän poikajoukon jatkeeksi. Jonain päivänä jos miniän SAAN, toivon että olisi juuri ap:n kaltainen, positiivinen ja valoisa ihminen joka ei ensimmäisenä hae joka asiasta jotain pahaa. Toivon myöskin että osaisin itse olla se hyvä anoppi joka saa miniän tuntemaan itsensä tervetulleeksi sukuun ja tietää oman paikkansa (saatavilla mutta ei aina läsnä).
Ap:lle toivon kaikkea hyvää ja pidä tuo asenne, sillä uskon kyllä että anoppisi TODELLAKIN sinusta tykkää, kukapa ei tykkäisi:):)
tänne laskit jos kaikki saa pitää oman mielipiteensä ..??
Olisit antanut hänenkin pitää oman mielipiteensä!
Sorkkimatta sitä.
Hohhoijaa :)
Olen tässä muutaman päivän aikana miettinyt tätä, että miksi näin. Tulin siihen johtopäätökseen,että suurinpana syynä on oma epävarmuuteni itsestäni, tarve tulla hyväksytyksi anopin puolelta, pelko siitä, että anoppi katselee jokaista virhettäni suurennuslasin kanssa ja ajattelee, että en ole tarpeeksi hyvä hänen pojalleen.
Anna-Mari
Tuo kiteyttämäsi muutama lause on niin totta. Niin myös minäkin toivon että olisin haluttu miniä. Tarpeeksi hyvä hänen pojalleen.
Mie olen tässä lukenu jonkin aikaa anoppi ja appi palstaa. Tullut siihen tulokseen et on niin vaikea keskustella asiallisesti. Mistä saattaisi johtua että AINA ei kohtaa ihmiskemiat anopin kanssa ja toisin päin. Kun lähtö asetelmat on (miniä ei siedä anoppia ja toisin päin). Kaipaisin myös Appien puheen vuoroja. Vai onko se niin ettei yksikään mies lue palstaa??
Yhden ainoan rakentavan keskustelun olen lukenut.
-40-50v lasten ojentamisesta
Kirjoittanut: mielipiteitä? 13.2.2009 klo 14.40
Sitä lukiessa tajusin, että asenteet ja mallit mitä on opittu. Kumpuavat sodan jälkeiseen sukupolveen. Tekee ihan pahaa kun kuuntelen äitini (lapseni mummon) keskustelevan keskenään. Voi sitä katkeruuden määrää...Siksipä olen nyt aikonut ottaa. Anoppini kanssa puheeksi sodan jälkeisen elämän. Iso-mummini oli lapsuudessani niin IHANA mummi. Joten toivoisin lapseni saavan kokea samoja turvallisuuden ja lämmön tunteita. Niitä ihania öitä mummolassa. Miksikö minä sitten kyselisin anopilta.Siitä yksin kertaisesta syystä että ukkini ei saanut sotajuttuja puhua.Mummini taasen ei ole paljon puhunut.Nämä asiat taitavat olla arkaa aluetta,mistä ei voi puhua.Haluaisin niin ymmärtää mummiani,äitiäni ja anoppia.
Olin parikymppinen tavatessani ensi kertaa silloin viisikymppisen anoppini. Nyt tästä on kulunut aikaa jo lähes kolmekymmentä vuotta. Anoppi on ihminen, jota kaikista tuntemistani ihmisistä eniten inhoan ja halveksin. Siksi, koska meistä ei ole tullut ystäviä eivätkä minun kolme ihanaa lastani ole jostain syystä mielestäni hänelle kelvanneet.
Nyt kun olen jo vanha ihminen itsekin ja jos katselen asiaa puolueettomasti, huomaan muutamia asioita, jotka olisi ehkä alussa pitänyt ymmärtää, mutta enhän minä nuorena ihmisenä kaikkea voinut käsittää.
Anoppinini selvästi jopa pelkäsi minua, nuorta tyttöä. Pakkoliikkeet nykivät kasvoilla, eikä mitään juttua saatu aikaan, vaikka kuinka yritin. Itselläni on aina ollut ihana lämminsydäminen, sosiaalinen äiti ja vielä ihanampi mamma, jotka ovat ilman pyyntöä aina auttaneet minua, soitelleet ja pitäneet huolta niin minusta ja lapsistanikin. Olen myös lapsesta asti tullut hyvin toimeen vanhempien ihmisten kanssa ja jopa kunnioitankin heitä.
Anoppi ei ole koskaan soittanut minulle ja kysynyt, mitä kuuluu esim. vastasyntyneelle vauvalleni tai juuri koulun aloittaneelle koululaiselle. Lasten synttäreille ei tultu, vaan keksittiin kaikenlaisia tekosyitä. Miten se flunssa aina silloin sitten iskikään. Asutaan muuten samassa pikkukaupungissa, joten pitkä matka ei este.
Olen itsevarma, hyvin koulutettu ja varakkaasta perheestä. Loukkaannuin kai, kun minunkaltaiseni fiksu ihminen ei sitten kelvannutkaan "vain" työläistaustaiselle koulujakäymättömälle anopille.
Anopilla ei ole muita ystäviä kuin hänen kaksi tytärtään ja yksi jo vuoteenomana oleva sairas sisko. Nyt tarkemmin ajateltuani huomaan, että anopilla on ollut varmaan aina jonkinasteisia mielenterveysongelmia, hän on selvästi aina pelännyt ihmisiä. Hän ei tule meidän juhliin, koska siellä on minun "hienoja" sukulaisiani.
Hän koki, että yritin olla jotenkin hienompaa. Lapsillani oli aina pienenä hienot minun äitini ostamat vaatteet päällä. Äitini vain osti, en minä pyytänyt. Hän vei omasta aloitteestaan lapsiani ulkomaan matkoille usein. Lapseni olivat ja ovat yhä kauniita ja älykkäitä, hyvin koulussa menestyneitä. Anoppi vertasi usein lapsiani tyttäriensä lapsiin. Miehenikin mielstä anoppi oli jostain syystä kateellinen lapsilleni näiden serkkujen puolesta.
Nyt olen päättänyt, etten ole enää missään tekemisissä anopin kanssa. Kutsuimme loppuvuodesta anopin ja apen tyttären 15-vuotissynttäreille. Samana aamuna tuli miehen kännykkään soitto, etteivät tule. Päätin, ettei tarvitse enää koskaan tulla, kun emme taaskaan kelvanneet heille. Toivottavasti ovat jo poistuneet tästä maailmasta, kun tytär pääsee ylioppilaaksi.
Anoppi ja appi vierailevat ja ovat aina vierailleet ihan riesaksi asti tyttärensä perheessä. Käyvät ainakin kerran viikossa, ilman kutsumatta ja tekevät tupatarkastuksen.Tämän perheen lapsia anoppi aina vertasi minun lapsiini, kun olivat pieniä. Ne lapset olivat kaikessa paljon taitavampia. Nyt ovat lapset jo aikuisia. Minun poikani on pian valmis maisteri, nämä lapset taas eivät ole kouluja käyneet.
Koskaan en ole anopille pahaa sanaa sanonut. Usein miten, olisiko silloin alussa heti pitänyt sanoa suorat sanat. Tarkoitan aikaa, jolloin esikoiseni syntyi, eikä hän ollut riittävän kiinnostunut meidän perheestä.
Itse näen että teissä molemmissa on ollut vikaa. Anopissa se että hän on hyljännyt lapsen lapsensa sinun takia. Sinussa on ollut se vika että sinusta paistaa valitettavasti se läpi että arvostat akateemisia ihmisiä enemmän kuin niitä kouluttamattomia. Se ei tee ihmisestä fiksua jos hän on käynyt maisteriksi.
Itse seurustelin miehen kanssa jonka äiti piti minua vähäpätöisempänä koska olin vain merkonomi, hän ei sitä koskaan suoraan sanonut, mutta valitettavasti se paistoi läpi kun katseli hieman ympärilleen ja vertasi sitä mitä hänen poikansa päästi suustaan. Hän oli minulle kylmä niin kauan kunnes ilmoitimme eronneemme, silloin hänestä tuli paljon ystävällisempi.
Onko sinun lapsesi siis tämän halveksimasi ja inhoamasi anopin lapsenlapsia?
Puhut koko ajan "minun vauvani, minun lapseni, minun poikani" Eikö lapsilla ole isää?
Jos onkin, hän on ilmeisesti vain sivuseikka SINUN perheessäsi.
Kirjoituksestasi huokuu omahyväisyys ja itsekkyys.
En ihmettele ollenkaan miksi anoppisi ja appesi eivät halua tulla sinun kotiisi.
Olet ihan oikeassa. Kasvoin erilaisessa perheessa kuin mieheni ja meillä arvostettiin eri asioita kuin heillä. Esim. koulutusta meillä arvostettiin varmaan ihan liikaakin. Tärkeintä on, että jokainen löytää oman paikkansa elämässä ja on onnellinen, viis oppiarvoista.
Omat poikani ovat jo aikuisia ja minullakin on ollut jo muutamia miniäehdokkaita, joille kaikille olen yrittänyt olla erittäin ystävällinen. Jokainen valitsee puolison vain itselleen, ei vanhemmilleen.
Uskon, että aika moni ikäisesi miniä haluaisi olla mieluinen miniä anopilleen. Minäkin halusin. Yritin niin kovasti, että välillä siinä yrittämisessä unohtui jopa oma perusluonteeni. Olen käynyt rehellistä itsetutkistelua, valehtelinko anopilleni, mutta mielestäni en. Anoppini on vanhankansan nainen, kotiäiti ja kodin hengetär. Pidän itsekin käsitöistä ja olen kohtalainen ruuanlaittaja jne. Yhtäläisyyksiä löytyy ja välttelin korostamasta koulutustani ja työssä viihtymistäni. Yritin siis myötäillä anoppia tavatessamme, jottei tulisi riitaa. Lasten synnyttyä sain kuulla arvostelua töihin paluustani ja anopin käydessä meillä hän järjesteli paikkoja ja puuttui asioihimme, vaikka häntä suorastaan kiellettiin. Kummallista kyllä, hän arvosteli aina minua eikä poikaansa.
Meidät naiset (ainakin meidät viisikymppiset) on kasvatettu tuollaisiksi kiltiksi tytöiksi, joiden pitää sopeutua ja miellyttää. Jos itse tekisin nyt jotain toisin, en yrittäisi miellyttää anoppia yhtään missään enkä luovia omien mielipiteideni kanssa. Liika kiltteys ja myötäily ei aiheuta muuta kuin räjähdysherkkyyden kasvua. Naisillakin on oikeus itsenäiseen ajatteluun, myös suhteessa anoppiin. Jos käy niin, että anopin ja miniän sielunelämät eivät oikein käy yksiin, olisi parempi pitää viileät ja etäiset välit kuin läheiset toisen alistumisen kustannuksella.
Me olemme nyt sellaisessa tilanteessa, että mieheni ja lapseni käyvät appilassa niin usein kuin haluavat. Itse käyn, jos anoppila sattuu matkan varrelle, ehkä kerran vuodessa. Emme ole varsinaisesti riidoissa, mutta meidän kahden luonteella ei voi oikein läheisempiäkään olla.
on jotenkin vaikea ymmärtää sitä, että nykyisinkin nuoret naiset hakevat hyväksyntää anopilta. En oikein ymmärrä, mistä siinä on kyse... Olen itse juuri 30 vuotta täyttänyt ja olen ollut mieheni kanssa noin 10 vuotta. Koko tämän ajan olen tuntenut oman oloni ulkopuoliseksi mieheni perheessä. Olen kovin pohtinut, mistä se johtuu.
Yleensä tulen hyvin toimeen ihmisten kanssa, mutta suhde appivanhempiin on kovin vaikea. Tai oikeastaan sitä ei edes ole. Tapaamme ehkä 1-2 kertaa vuodessa, muutaman tunnin kerrallaan. Koen jotenkin häiritsevänä sen, että silloinkin he vaahtovat vain omista asioistaan, tuttavistaan ja näiden (minulle ainakin ihan vieraiden) ihmisten elämästä. Esimeriksi viikko sitten he istuivat meillä ohikulkumatkallaan noin 20 minuuttia ja messusivat rikkaista mökkinaapureistaan. He eivät koskaan kysy, mitä minulle tai edes meille kuuluu. Ja he puhuvat myös yksikössä: "Me ollaan täällä Pekan luona" tai "Pekka osti talon" jne...Minua ei sisälly heidän puheeseensa. He eivät edes muista kahden sisareni nimiä (onko liikaa vaadittu?). Aikoinaan kun kyselivät opiskeluista ja muista asioista, niin huomasin, että ilmeisesti ei oikeasti kiinnosta, koska parin tunnin päästä kysyttiin samat asiat. Tuli sellainen tunne, että aivan sama, mitä kerron tai en kerro, koska siitä ei oikeasti olla kiinnostuneita.
Olen jotenkin tullut sellaiseen lopputulokseen, että meidän perheissämme on aivan erilaiset arvot - siis ihan lapsuusperheissä. Uskon, että sieltä juontavat suuret vaikeuteni ymmärtää appivanhempieni elämäntapaa ja valintoja. Tosin en koskaan sitä heille mitenkään sano tai osoittele. Sen sijaan meille kyllä tulee hienovaraisia vihjauksia tyyliin "kyllä tekin sitten kun...". Kavahdan suuresesti monia heidän "hienoina arvoina" pitämiään asioita. Lisäksi yksi ikävä puoli on se, että heillä ihminen on sitä kiinnostavampi, mitä varakkaampi hän on - ts. sellaistan kanssa keskustellaan, ollaan yhteyksissä jne. Minä taas sain heti ensimmäisellä kerralla kuulla, miten olenkaan onneton valinnut niin huonosti palkatun ammatin (vaikkakin työtilanne on erinomainen ja akateeminen ammatti kyseessä). Ei tullut oikein hyvää tunnetta siitä.Toinen mikä heidän mielenkiintonsa herättää ovat lapset ja siksi he ovatkin nyt aktivoituneet siinä mielessä, että kyselevät koko ajan sisareni vauvasta ja sisareni perheen kuulumisista. Meillä ei siis lapsia ole eikä ehkä koskaan tulekaan, sillä kärsimme lapsettomuudesta...Joskus tosin mietin, että mikäli sellainen ihme tapahtuu, että sammekin lapsen, niin muuttuuko ääni sitten kellossa. Mutta kertokaapa hyvät ihmiset, että miten sitä suhdetta sitten yhtäkkiä lähdetään kehittämään, jos ei ensimmäiseen 10 vuoteen olla kiinnostuneita, mutta sitten kun vauva ilmoittaa tulostaan, niin tilanne muuttuu...Miksi minä enää motivoituisin siinä vaiheessa ottamaan appivanhempani osaksi elämäämme, kun heitä ei ole tähänkään asti kiinnostanut meidän elämämme...?
Taustalla on usein juuri näkymättömänä se halu tulla hyväksytyksi. Anoppi taas unohtaa, että juuri tämän takia ja siksi kun on vanhempi ihminen hänen sanoillaan on enemmän painoarvoa.
Siis ei kai kukaan nykypäivän 20-vuotias tyttönen pidä jo poikakaverin äitiä anoppina?? Siis tämä koko juttu oli niin korni, että tämän täytyy olla jonku anopin kynänjälkeä...
Sitten tuo itsensä hyväksytyksi tunteminen anopin kautta...aijai...ei voi olla totta! Jos on itsetunto ihmisellä kiinni tämmösestä, se on jo aika paha ongelma.
Elokuvista jne. tulevat tiedostamattomat tarinat!? Tässä oli haettu jo tämmöstä psykologista ulottuvuutta. Kovin vaan lapsellisen naivia!
Sait hymyilemään tyhmyydelläsi :)
Katos kakskymppiset saa jo olla ja mennä ihan oikeesti avioon:)
Jotkut tulee anopinkin kans juttuun, vaikka sä et varmaan tuukkaan:)
Älä silti ala vääntämään kenenkään kirjoituksia
oman mielesi mukaiseksi. :)) :))
kipeetä kun joku tulee juttuun ... heh.
palstan parasta antia,, kun nää tyhmikset paljastaa aina oman mitättömyytensä.