Olemme olleet avoliitossa puolisoni kanssa kohta viisi vuotta. Tällainen ongelma miellä on ollut jo jonkin aikaa: tuntuu että minun tuntemuksilleni, iloille ja suruille, ei ole tilaa meidän suhteeessamme. Elämme jatkuvasti hänen väsymystään, työpäivänsä huonoutta, hänen päänsärkyään, ihmissuhteitaan ja ongelmiaan. Kirjoitan tänne koska en tiedä mitä tekisin ja mittani alkaa täyttymään.
Puolisoni on aika tunneherkkä ja reagoi aika kovasti kaikenlaisiin tilanteisiin. Tuntuu että hän kokee arkielämänkin normaalit sattumukset ja tilanteet hyvinkin suurina asioina. Esimerkkinä vaikka tällainen: Kaadan lasin maitoa pöydälle. Minun reaktioni: Haetaan rätti, pyyhitään ja kaadetaan uusi maito tilalle, se siitä”. Hänen reaktionsa: ”Ei h******ti, mitä oikein ajattelit, kamalaa kun noin pääsi käymään, nyt äkkiä se rätti tänne, kamalaa!.” jne jne jne. Toinen esimerkki: jos olemme pyöräretkellä ja pyörä hajoaa, minä mietin vaihtoehtoja ja koitan valita niistä parhaimman, hän saattaa saada hallitsemattoman raivokohtauksen.
Näistä meidän luonne-eroistamme johtuen arkielämämme on sitä, että me ikäänkuin elämme hänen tuntemuksiaan päivästä toiseen. Joka päivä tai joka toinen päivä hänelle sattuu töissä jotakin hirveää tai joku on kohdellut häntä todella huonosti. Samoin jos lounasravintolan ruoka on ollut huonoa tai siinä on ollut jokin vika, tai kotimatkalla on sattunut jotain, vaikka autoilija ei päästänyt häntä suojatien yli. Tai jos hevostallilla hevonen ei olekaan totellut häntä. Nämä kaikki voivat olla ihan tavallisia arkielämän asioita joita normaaleilla ihmisillä on päivät täynnä, mutta hän vain kokee ne todella raskaasti. Ja joudumme puimaan näitä tilanteita kotona. Minun sattumuksilleni tai tuntemuksilleni ei ole tilaa; enhän minä voi alkaa selittämään oman ”normaalin ja tavallisen” työpäiväni kulkua jos toisella on asiat niin huonosti...se kuulostaa hänen vähättelemiseltään, ja siitä olen jo saanut pari kertaa kuulla kun olen omista asioistani yrittänyt puhua. Minä en myöskään saa olla välinpitämätön, vaan jos hänellä on joku huonosti, minullakaan ei saa olla hauskaa. Joku voisi sanoa tämän kaiken niin, että ”kaikki pitää pyöriä hänen ympärillään”. Minusta on tullut aika hyvä esittämään kiinnostunutta. Ehkä sitä joskus oikeasti olenkin, mutta kun joka päivälle on jotain lohdutettavaa ja aina kaikki huonosti, nämä tuntemukset kokevat inflaatiota. Ja mistä minun sitten pitäisi erottaa se tilanne kun asiat ovat ihan oikeasti huonosti...
Tiedän, että minun pitäisi tästä puhua hänen kanssaan. Olen ajatellut, että otan asian puheeksi kun tulee hetki jolloin hänenkin asiat ovat hyvin. Ongelma on nyt vain se, että kun hänellä on asiat aina niin huonosti, tilaisuutta ei tule. Lisäksi tunnen itseni ilkimykseksi kun lisään hänen ”entistäkin tuskaansa” ikävillä asioilla.
Mikä neuvoksi?
Puolisoni on aika tunneherkkä ja reagoi aika kovasti kaikenlaisiin tilanteisiin. Tuntuu että hän kokee arkielämänkin normaalit sattumukset ja tilanteet hyvinkin suurina asioina. Esimerkkinä vaikka tällainen: Kaadan lasin maitoa pöydälle. Minun reaktioni: Haetaan rätti, pyyhitään ja kaadetaan uusi maito tilalle, se siitä”. Hänen reaktionsa: ”Ei h******ti, mitä oikein ajattelit, kamalaa kun noin pääsi käymään, nyt äkkiä se rätti tänne, kamalaa!.” jne jne jne. Toinen esimerkki: jos olemme pyöräretkellä ja pyörä hajoaa, minä mietin vaihtoehtoja ja koitan valita niistä parhaimman, hän saattaa saada hallitsemattoman raivokohtauksen.
Näistä meidän luonne-eroistamme johtuen arkielämämme on sitä, että me ikäänkuin elämme hänen tuntemuksiaan päivästä toiseen. Joka päivä tai joka toinen päivä hänelle sattuu töissä jotakin hirveää tai joku on kohdellut häntä todella huonosti. Samoin jos lounasravintolan ruoka on ollut huonoa tai siinä on ollut jokin vika, tai kotimatkalla on sattunut jotain, vaikka autoilija ei päästänyt häntä suojatien yli. Tai jos hevostallilla hevonen ei olekaan totellut häntä. Nämä kaikki voivat olla ihan tavallisia arkielämän asioita joita normaaleilla ihmisillä on päivät täynnä, mutta hän vain kokee ne todella raskaasti. Ja joudumme puimaan näitä tilanteita kotona. Minun sattumuksilleni tai tuntemuksilleni ei ole tilaa; enhän minä voi alkaa selittämään oman ”normaalin ja tavallisen” työpäiväni kulkua jos toisella on asiat niin huonosti...se kuulostaa hänen vähättelemiseltään, ja siitä olen jo saanut pari kertaa kuulla kun olen omista asioistani yrittänyt puhua. Minä en myöskään saa olla välinpitämätön, vaan jos hänellä on joku huonosti, minullakaan ei saa olla hauskaa. Joku voisi sanoa tämän kaiken niin, että ”kaikki pitää pyöriä hänen ympärillään”. Minusta on tullut aika hyvä esittämään kiinnostunutta. Ehkä sitä joskus oikeasti olenkin, mutta kun joka päivälle on jotain lohdutettavaa ja aina kaikki huonosti, nämä tuntemukset kokevat inflaatiota. Ja mistä minun sitten pitäisi erottaa se tilanne kun asiat ovat ihan oikeasti huonosti...
Tiedän, että minun pitäisi tästä puhua hänen kanssaan. Olen ajatellut, että otan asian puheeksi kun tulee hetki jolloin hänenkin asiat ovat hyvin. Ongelma on nyt vain se, että kun hänellä on asiat aina niin huonosti, tilaisuutta ei tule. Lisäksi tunnen itseni ilkimykseksi kun lisään hänen ”entistäkin tuskaansa” ikävillä asioilla.
Mikä neuvoksi?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ei sitä tilaisuutta tule, jos sitä jää odottelemaan. Sanot joku ilta, että nyt jutellaan hetki tässä vieretysten. Ja kerrot, miltä sinusta tuntuu (älä syyttele). Tiedän kokemuksesta, että on rasittavaa olla koko ajan varpaillaan ja kuulostella toisen tunnelmia. Isäni on herkkohermoinen.
Valitsinkin itselleni suht rauhallisen ihmisen kumppaniksi, koska turhaa raivoamista en voi sietää. Jos asiat eivät teillä parane, niin ainahan voi hankkia kumppanin, jonka kanssa arki sujuu.
emäntäni on vähän samanlainen, ei kyllä läheskään noin paha, mutta suhteellisen pienistä asioista tulee melko tunteikas hätä- tai pettymysreaktio, johtunee osin hänen nuoresta iästäänkin. Itse olen hyvin rauhallinen ja järkiperäinen kuten sinä.
Meillä on saatu aikaan edistystä ihan sillä, että olen puhunut asiasta aina tilanteen tullen. Olen rauhoitellut ja selittänyt että ei tässä nyt mitään hätää ole, kaikki korjaantuu ja turha noin kovasti on pulttia ottaa. Hyvässä hengessä tietysti ja sellaisilla sanoilla jotka toimivat toisen tuntien. Nykyään on paljon rauhallisempaa.
En tiedä, onko sinun tilanne näin yksinkertaisesti hoidettavissa, mutta kyllä se on puheeksi otettava jos haluaa edes johonkin suuntaan edistyä.
Niin...yksi tilanteen vaikeus piilee siinä, että tuollainen hätä- tai paniikkireaktio tulee ihan arkipäiväisistä, minulle (ja väittäisin että myös normaaleille järkeville ihmisille) normaaleista tilanteista jotka eivät yleensä aiheuta minussa tai muissa minkäänlaista reaktiota. Eli olemme siis lähes joka hetki jonkun tunteen äärilaidassa. Henk koht en ole, mutta tuntuu että olen pakotettu olemaan.
Olen myös monesti rauhoitellut ja kertonut että ei tässä mitään hätää; viimeksi hajosi pesukone ja rauhoittelin sitten tilanteessa että ei tässä mitään hätää, ostetaan tilalle uusi jne. Mutta ongelma on myös se, että minun lohdutteluni ja rauhoitteluni hän ymmärtää hänen ja hänen ongelmiensa vähättelyksi; hän on nimittäin kiihtyneessä tilassa hyvin ärsyyntymisherkkä myös. Mielelläni sanoisin ne sanat jotka häneen toimisivat, mutten vielä ole saanut selville mitkä ne olisivat.
Puolisosi kannattaisi käydä varmaan juttelemassa jonkun psykologin kanssa, kun tuollainen olematon stressin sietokyky ei kuulosta ollenkaan normaalilta. Varmaan aika raskasta, kun pienetkin asiat tuntuvat hurjilta vastoinkäymisiltä. :(
Perehdypä persoonallisuushäiriöihin, lue vaikka netistä tai kirjoista, niin pari asiaa saattaa avautua.
Työni puolesta kuulostaa häiriintyneeltä ja olen myös itse kokeillut seurustelua persoonallisuushäiriöisen kanssa: samalla tavalla elettiin hänen tunnemyrskyjensä armoilla ja kaikki oli kamalan dramaattista koko ajan. Tuntuu tutulta.
Ja kun luet, muista, että niitä ei voi parantaa edes rakkaus.