Vanhempani asuvat toisella puolella Suomea. Välimatkaa n, 900 km. Minulla on 12 v tytär, vanhempieni ensimmäinen lapsenlapsi.
Tyttären ollessa pieni, kävimme mummolassa joka vuosi. Olin silloin opiskelija ja matkat olivat edullisia. Äitini kävi vain pari kertaa luonamme.
Meni muutama vuosi, ettemme käyneet vanhemmillani lainkaan. Nyt uuden siippani myötä olemme parina vuonna ajaneet tuon 12 t ja olleet kyläilemässä viikon verran. Nytkin hiihtolomalla.
vanhempani kä'vivät viimeksi meillä 3 v sitten. Pyysimme nyt käydessämme joka päivä, että tulisivat kesällä meille kylään. Mutta ei: isälläni oli jos jotakin menoa ja äitini oli sitä mieltä, että hänen pitää olla "valmiudessa" eli odottamassa jos veljeni lapsineen sattuisi heille tulemaan. isäni on eläkkeellä mutta äitini edelleen työelämässä, kuitenkin kesän lomalla. Todellisia esteitä ei pitäisi olla, mutta ei ilmeisesti halua käydä meillä.
Toinen veljistäni käy vanhempieni luona joskus jopa viikoittain. Toisen veljeni luona 400 km:n päässä kyllä myös käydään ainakin pari kertaa vuodessa ja lisäksi jos apua tarvitaan.
Meille ei tulla edes pyytämällä. Ja apua emme ole edes pyytäneet heidän suunnaltaan milloinkaan.
Olen aika kypsä: tyttäreni suhde isovanhempiin on riippuvainen ainoastaan meidän käynneistämme heille. Eivät koskaan ota tyttärentyttäreensä yhteyttä oma-aloitteisesti. minusta on alkanut tuntua, että meidän elämällämme tai olemisellamme ei ole vanhemmilleni enää mitään merkitystä.
Jos kerran halua yhteydenpitoon ei heidän suunnaltaan ole, miksi meidän pitäsi sitä ylläpitää? tytär ei halua yksin mennä mummolaan, vaikka hänelle kyllä mahdollisuus suotaisiin (lentäen). Hän huomasi myös tällä käynnillä, että mummo ei ollut hänestä kiinnostunut, vaan vain veljeni tyttärestä.
olen jo alkanut asennoitua siihen, että elämme omaa elämämme täällä ja jätämme heidät omaan arvoonsa. Turha myöskään heidän odottaa, että huolehtisimme heistä heidän vanhuudenpäivillään. Kun kerran veljeni ovat tärkeämpiä, olkoon huoltovelvollisuus heillä.
Jos tyttäreni haluaa yhteyttä pitää, hieno juttu, mutta hänen pettymyksestä päätellen, suhde isovanhempiin on jo vahingoittunut (äitini siis ei juuri huomioinut tytärtäni siellä käydessämme, vaikka tyttäreni kovasti vierailua odottikin).
Niin makaa kuin petaa
Tyttären ollessa pieni, kävimme mummolassa joka vuosi. Olin silloin opiskelija ja matkat olivat edullisia. Äitini kävi vain pari kertaa luonamme.
Meni muutama vuosi, ettemme käyneet vanhemmillani lainkaan. Nyt uuden siippani myötä olemme parina vuonna ajaneet tuon 12 t ja olleet kyläilemässä viikon verran. Nytkin hiihtolomalla.
vanhempani kä'vivät viimeksi meillä 3 v sitten. Pyysimme nyt käydessämme joka päivä, että tulisivat kesällä meille kylään. Mutta ei: isälläni oli jos jotakin menoa ja äitini oli sitä mieltä, että hänen pitää olla "valmiudessa" eli odottamassa jos veljeni lapsineen sattuisi heille tulemaan. isäni on eläkkeellä mutta äitini edelleen työelämässä, kuitenkin kesän lomalla. Todellisia esteitä ei pitäisi olla, mutta ei ilmeisesti halua käydä meillä.
Toinen veljistäni käy vanhempieni luona joskus jopa viikoittain. Toisen veljeni luona 400 km:n päässä kyllä myös käydään ainakin pari kertaa vuodessa ja lisäksi jos apua tarvitaan.
Meille ei tulla edes pyytämällä. Ja apua emme ole edes pyytäneet heidän suunnaltaan milloinkaan.
Olen aika kypsä: tyttäreni suhde isovanhempiin on riippuvainen ainoastaan meidän käynneistämme heille. Eivät koskaan ota tyttärentyttäreensä yhteyttä oma-aloitteisesti. minusta on alkanut tuntua, että meidän elämällämme tai olemisellamme ei ole vanhemmilleni enää mitään merkitystä.
Jos kerran halua yhteydenpitoon ei heidän suunnaltaan ole, miksi meidän pitäsi sitä ylläpitää? tytär ei halua yksin mennä mummolaan, vaikka hänelle kyllä mahdollisuus suotaisiin (lentäen). Hän huomasi myös tällä käynnillä, että mummo ei ollut hänestä kiinnostunut, vaan vain veljeni tyttärestä.
olen jo alkanut asennoitua siihen, että elämme omaa elämämme täällä ja jätämme heidät omaan arvoonsa. Turha myöskään heidän odottaa, että huolehtisimme heistä heidän vanhuudenpäivillään. Kun kerran veljeni ovat tärkeämpiä, olkoon huoltovelvollisuus heillä.
Jos tyttäreni haluaa yhteyttä pitää, hieno juttu, mutta hänen pettymyksestä päätellen, suhde isovanhempiin on jo vahingoittunut (äitini siis ei juuri huomioinut tytärtäni siellä käydessämme, vaikka tyttäreni kovasti vierailua odottikin).
Niin makaa kuin petaa
Vastaukset 13
Vanhimmat
kanssasi että saa maata kuten aikanaan petasi, siis minun äitini. Ei puhettakaan että olisi kyläilemään tullut vaikka kuinka pyydettiin ja kerjättiin aikanaan. Kuulinkin nyt jälkeenpäin äitini ystävältä miten tämä aina minua on haukkunut kaikille jotka ovat jaksaneet kuunnella ja valittaa sitten kun ei siellä käydä häntä katsomassa. Lapsenlapsiinsa ei pitänyt koskaan mitään yhteyttä, silloin näki kun siellä käytiin muttei niistä niin erikoisen kiinnostunut koskaan ollut. Ilmeisestikin inhoaa minua ja sitäkautta lapsiani, no eivät hänen kanssaan ole tekemisissä sitten kun eivät häntä edes tunne. Auto hänellä ollut koko ikänsä mutta joka paikkaan muuanne pääsi käymään, meille ei koskaan. Marttyyrinä nyt itkee kaikille miten hänet on "hylätty". Kyllä se hylkääminen tapahtui sieltä äitini puolelta, turhaa marttyyriyttä tuollainen ja syyllistämistä taas.... Koettaa saada minut näyttämään huonolta muiden silmissä, onneksi kaikki eivät tätä usko vaan näkevät jo monet hänen lävitseen millainen ihminen tämä oikeasti on. Itse olen halunnut aina äitiini uskoa mutta pitää kai pikku hiljaa tämäkin pää jo alkaa käsittä että vika on siellä äidissäni, ei minussa ja lapsissani.
sama kokemus..
vuosia anelin äitiäni kyläilemään, itkin ja petyin joka kerta. Yksi nöyryytys.
Veljeni oli äitini kaikki, sairaalloinen silmäterä. Veljeni tekemiset syynissä ja palvonnan kohteena. Tyttären tekemisest eivät koskaan kiinnostaneet ja eivätkä tule kiinnostamaan. Joskus on vain parempi todeta todellisuus, niinkuin se on. Eivät nämä poikiinsa tykästyneet äidit miksikään muutu ja tyttärensä kilpailijoina kokevat. Eivät tule käymään, eivät ota yhteyttä. Irvileukaisena ei voi koko ajan käskeä, rakasta minuakin, jookooo?
Niin makaa kuin petaa, ei tule omaa äitiänikään ikävä, näin luulen, ajan jättäessä. Ketä minä ikävöisin? Ihmistä, joka tahtoi minua nöyryyttää monin eri tavoin? Tuskin. Rakastavat äidit taitavat elää ihan eri planeetoilla. Tai eri sukupolvissa sitten.
Myös minun vanhemmilleni veljeni ja hänen perheensä on kaikki kaikessa. Veljelleni soitellaan ja kysellään koska tulevat käymään, että äitini osaa laittaa pöydän koreaksi ja tehdä veljen perheen lempiruokaa. Veljeni käykin perheineen joka viikko vähintään kerran tai kaksi vanhempien luona ja aina on ruoka valmiina. Minua ja perhettäni ei kutsuta koskaan syömään, mutta äiti kyllä muistaa aina minullekin mainita, mitä ruokaa on taas veljeni perheelle tehnyt.
Minulle ei soitella ja jos itse soitan esim. 4 päivän välein, on äitini heti kommentoimassa miks ei minusta kuulu mitään. Sanoinkin viimeksi hänelle, että voithan sinäkin soittaa minulle, mutta hän ei kuulemma viitsi häiritä, kun hänellä ei ole mitään asiaa.
Olen kuitenkin saanut sellaisen kasvatuksen, ettei minulla ole sydäntä sanoa asiasta suoraan, enkä halua pahoittaa äitini mieltä ja hiljaa vain toivonkin että äitini itse näkisi, miten epäoikeudenmukaisesti toimii. Tilanne on ajautunut siihen, että koska minulla on paha mieli tästä kokoajan, olen vähentänyt entisestään käyntejäni vanhempien luona ja se taas johtaa siihen, että ajaudumme vain enempi etäälle toisistamme.
Voi kun tunsin kirjoituksesi omakseni.
Minäkin olen kokenut tuon saman. Vain äitini pojalla on ollut merkitystä. Minä olen ollut kuin ilmaa muuten kuin silloin kun hän on tarvinnut piikaa.
Aika kummallista käytöstä. Monet väittää että kyllä kaikki äidit rakastaa lapsiaan, mutta omasta kokemuksestani voin vain surkeana todeta, että eipä ainakaan meidän perheessä.
Niin, kyllähän se kai on totta, että kaikki äidit rakastaa lapsiaan, mutta se rakkauden määrä ja osoitus vain vaihtelee lapsesta riippuen. Itse olen aina ollut ns. helppo lapsi ja kiltti tyttö, joka en edes pahimmassa murrosiässä tuottanut vanhemmille mitään huolta ja murhetta, vaan olen aina elänyt niin, ettei kenenkään tarvitsisi murehtia vuokseni. Veljeni on taas viettänyt aika rankkaa elämää ja kipuillut milloin minkäkin ongelman takia ja aina on vanhemmilta hänelle riittänyt tukea ja ymmärrystä. Toivon vain sydämestäni, että itse äitinä en koskaan syyllistyisi samaan, vaan osaisin elää ja osoittaa rakkauttani molempiin lapsiini yhtäpaljon, ettei heidän kummankaan koskaan tarvitsisi tuntea samaa kuin itse tunnen nyt. Aina sanotaan, että lapsi on aina äidille lapsi, oli hän sitten minkä ikäinen tahansa. Totta tuo, mutta kyllä se "lapsikin" tarvitsee äidin rakkautta ja hyväksyntää vaikka on sitten kuinka aikuinen tahansa.
oisko niin, että tää äitien yksipuolinen huomio poikalapsiinsa on jotenkin ihan väistämätöntä biologiaa?? sukupuolikeskeistä ohivalintaa. oma sukupuoli koetaan uhatuksi, vastakkainen on kiehtovampi tjtn. kun saapuu miniä taloon, pitää alkaa pitää kontaktia juuri poikaansa, jotta ei kokonaan toiseksi naiseksi jäisi alakynteen :D!!! tytär on vain välttämätön paha tietyn iän jälkeen, muistutus äidin omasta nuoruuden lähteen toimimattomuudesta, parempi unohtaa väistämätön haalistuminen!! tytär unohdetaan, poikaa palvotaan. joo-o, näin se varmaan menee !
Vanhempana ihmisenä suosittelen, että kasvatat lapsesi ilman haikailua isovanhemmista. Älä katkeroita hänen elämäänsä muistuttamalla, että isovanhemmat eivät ole hänestä kiinnostuneita.
Välimatka jo pelkästään voi olla se syy. Vieraantuuhan sitä.
Mutta omassa asenteessasi on koston maksua sinullakin, kun huomautat, että ette huolehdi vanhemmista heidän vanhuudenpäivinään.
Et huolehtisi missään tapauksessa, koska välimatka on noin pitkä. Et voisi olla apuna kun avun tarvetta olisi.
Tyydy tilanteeseen ja elä elämäsi kadehtimatta sisaruksiasi. Oma olosi on helpompi.
Vanhempasi ovat paljon nuorempia kuin minä, koska omat lapsenikin voisivat jo olla isovanhempia ikänsä puolesta. Kokemuksesta tiedän, että ei ole mitään takeita hyvissäkään suhteissa saada apua ja huoltoa tarvittaessa. Ihmisillä on aina omat menonsa, työnsä ja muut, joten ei heiltä riitä apua vanhuksille, vaikka tahtoa olisikin.
Huoltoavun toivossa ei kannata suhteita ylläpitää. Kyllä ihmisten tulee rakastaa toisiaan ja ymmärtää toisten elämää ilman katkeruutta.
Meillä on vain yksi mummi jäljellä. Veljen lasta käydään katsomassa ja auttamassa. Mummi on melkein joka toinen viikonloppu vahtimassa lasta ja auttamassa. Meille (asumme samassa kaupungissa) ei tulla edes pyytämällä, ei vierailulle, ei auttamaan lapsenvahdiksi. Vuoteeen emme ole miehen kanssa päässeet yhdessä mihinkään edes yhdeksi yöksi, veli on jopa viikon reissussa lomalla ilman lapsia.
Mutta kun mummi tarvitsee jotakin, mummi soittaa minulle ja pyytää hoitamaan asian.
Aina kun veljen perheellä on ongelmia, soittaa minulle ja odottaa minun jaksavan kuunnella veljen perheen perhehel***tistä tuntitolkulla.
Veljeni ei käy itse mummolassa, ei auta mummia eikä hoida hänen asioitaan.
Olen kypsä, nyt riittää.
Olen sitä mieltä ettei väkisin. Jos ei meidän lapset kiinnosta, antaa olla. Enää en pyytele. Toisaalta äitini saa jatkossa hakea palveluksensa muualta.
Sieltä pitää niittää mistä kylvää.
Tämä on muuten melko yleistä. Toisen lapsen kanssa vietetään ainoastaan *laatuaikaa*. Eli, hänelle anntetaan kaikki mahdollinen huolenpito ja palvelut. Eikä häntä velvoiteta koskaan mihinkään.
Ja toinen lapsi kelpaa ainoastaan *palvelijaksi*. Tekemään ne työt, joita ei itse enää kyetä tekemään, tai ei edes viitsitä tehdä.
Täytän pian 60. Lapsenlapsia ei vielä ole. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän kammoksun pitkiä matkoja. Jos käyn vaikka 200 km:n päässä, olen monta päivää totaalisen poikki. En osaa enää kunnolla nukkua vieraissa paikoissa. Jos matkustaa 400 km:n päähän (matka mummolasta veljesi luo) eikä saa nukuttua, sieltä pääsee kotiin vaikka seuraavana päivänä. 900 km:n päästä ei niin helposti lähdetä, vaikka väsymyksen takia matkasta tulisi painajainen. Lentokoneella matka taittuu kevyesti, mutta lentäminen on kallista. Suuri osa eläkeläisistä ja eläkeikää lähestyvistä haluavat elää säästäväisesti, koska todella pelkäävät, miten selviävät taloudellisesti, kun suuret ikäluokat ovat vanhoja ja apua tarvitsevia. Loppuvatko julkisen sektorin resurssit ja pitäisikö olla rahaa maksaa itse kaikki hoidot ja palvelut?
Ikävää, jos tyttäresi koki, ettei mummo ollut kiinnostunut. Toisaalta kommunikointi veljenlapseen saattoi olla runsaampaa vain sen takia, että tämä oli tutumpi.
Katekismuksessa sanotaan jotenkin siihen malliin, että tulkitkaa kaikki parhain päin. Siinä on suuri elämänviisaus. Joskus ei pysty ymmärtämään toisen käyttäytymistä edes tulkitsemalla parhain päin. Oman mielenrauhansa takia voisi ajatella, että jokin syy on kaikkeen eikä syy välttämättä ole ilkeys, ja voisi vain antaa anteeksi, vaikkei ymmärräkään.
Tuo matkustamisen raskaus on myös meille niin suuri ongelma, että kerran vuodessakin tuntuu liialta. kiireinen työ ja lisäksi ainut loma näin talvella ja sekin menee kokonaan vieraissa. En itse saa kyläpaikassa nukuttua ilman unilääkkeitä. Ja reissulta suoraan töihin. Alle viikoksi niin kauas on turha lähteä: jos mennään niin ollaan sitten ajan kanssa.
Ja kahden aikuisen työ/lomat ja lapsen koulu/lomat sovittaminen on hankalaa, nytkin tyttö joutui ottamaan viikon ylimääräistä lomaa, että saatiin matka järjestettyä. isäni eläkkeellä: aikaa kyllä on ja siihen tarvitsisi vain yhden työssäkäyvän loma sovittaa. Ja äidillänikin siis koko kesä vapaata.
Kyllä se on halusta kiinni. Huomaan olevai katkera ja pettynyt, jälleen. Vastaavaa on ollut aina, mutta joka kerran se tuntuu vaikeammalta kestää, kun näkee vierastä, kuinka veljiä kyllä huomioidaan. Oman mielenrauhan säilyttämiseksi parempi pitää etäisyyttä, niin ei tarvitse kokea pettymyksiä.
Joillakin on vielä pahempia esimerkkejä ja se tuntuu heidän puolestaan pahalta.
Mun vanhempia ei kiinnosta mitä minä teen, eikä mun lapset minua muorempi sisareni vie äitini jakamattoman rakkauden näin on ollut aina. Isäni on narsistinen alkoholisti, hänelle minä olen vain hyödyke joka muistetaan pahan paikan tullen lähinnä rahan pummaamiseen.
Veljeni ja sisareni ovat myös narsisteja täynnä itseään ja ottavat avun vastaan ikinä sitä tarjoamatta. Lapseni ottavat yökylään 25e/vrk/pää kerrran vuodessa. Heidän lapset tarvitsevat tietysti ilmaisen ylläpidon.
Mummoni on väkivaltainen skitsofreenikko, on laitoshoidossa.
Herää kysymys miten jaksan, nieleskellen, vähäisellä yhteyden pidolla ja normaalien ihanien mieheni sukulaisien apuun nojaten:D
lapsiasi tuollaisille hoitoon jotka vaativat siitä rahaa ja hoidattavat omat ilmaiseksi sinulla. Kyllä saat kotiisi jonkun hoitamaan tuolla summalla koska vaan, laita lappuja tai Mannerheimiin soita ja kysy, taitaa olla helvempaakin siellä tuo hoitaminen... Kyllä pitäisi ihmisten ymmärtää pysyä kaukana tuollaisten sukulaisten lähistöltä jotka aivan selvästi eivät edes välitä omistaan vaan ovat tätä "minä itte" porukkaa ja välittävät vain ja ainoastaan niistä omistaan.
Itse aloin vasta vanhalla iällä ajattelemaan sitä miten minua on aina kohdeltu ja huomasin että sitä kohtelua kesti koko sen iän mitä olin tekemisissä näiden kanssa, enää ei kukaan hypi silmilleni ja tiedä miten asiani hoituu parhaiten. Ei kukaan muu kuin minä itse ja omat lapseni kasvatin aivan eri tavalla, sekä pidän heihin yhteyttä että sitten muistavat minuakin kun olen vanha ihminen. Eikä kuten äitini joka ei välittänyt minusta lapsenakaan pätkääkään muuta kuin siivoojana, tiskaajana ja ruoanlaittajana. Lapsiani ei myöskään välittänyt koskaan katsella, eikä tullut kylään vaikka kuinka maaniteltiin tulemaan. Lopetettiin maanittelu eikä tullut sittenkään, nyt sitten jaksaa itkeä jokaiselle vastaatulijalle miten hänet on HYLÄTTY! Sitä vaan että kukahan mahtoi hylätä ja kenet, silloin vuosikymmeniä sitten? Ja odottaa yhä edelleen että palveltaisiin, niin kuultu on koko sen lapsuusajan miten kiitollisia pitäisi olla hänelle... Ystävilleen jaksoi aina mainita miten ne hänen lapsensa ovat kaikki ihan VAHINKOJA, ja kyllä me se saatiin sitten tuntea nahoissamme, minä ainakin, perheen mustalammas ja kaikkeen syyllinen. Välillä en edes tiennyt mistä tuli selkään kunhan vaan olisi pitänyt tietää, mukamas. Onneksi minulle lapsuus oli sentään näin jälkeenpäin katsottuna lyhyt aika, vaikka silloin se tuntuikin ikuisuudelta.
Itse en veisi sellaisiin sukulaisiin lastani kuten tämä jolle tähän vastailin, vaan etsisin sen hoitopaikan muualta, hoitajia saa jos viitsii vaivaa pikkuisen nähdä.