Olenpahan vain pohtinut

Olen suuren perheen nuorimmainen ja uskon, että jo pienenä opin saamaan paljon huomiota osakseni. Kun pienenä inahdin oli aina joku tuomassa tuttipulloa tai tuttia ja ottamassa syliin kuopuksen. Aivan varhaisimmatkin muistikuvat lapsuudestani ovat, että sain aina periksi. Minusta tuli oikea lellikakara. Ja toisaalta halusin aina vastata hyvyydellä, opiskelinkin ylioppilaaksi ja korkeakoulututkinnonkin,koska vanhemmat odottivat sitä minulta. Vaimona ja äitinä olin lähes täydellinen - kuulema. Halusin, että mieheni saa olla ylpeä minusta ja hän olikin. Olin elänyt toisten ihmisten odotusten ja toiveiden mukaan lähes 40 vuotta elämässäni ja yrittänyt olla mahdollisimman hyvä ja sain tietysti paljon kehuja. Sellaiseen väsyy. Unohdin itseni, sen mitä itse haluan. Ei meillä ollut mieheni kanssa edes samanaliset arvot elämän suhteen, avioliittoonkin päädyin vain koska vanhempani tykkäsivät vävystään, en koskaan rakastanut. Olen aina ollut hyvin seksuaalinen, mieheni ei ollut. Hän käytti paljon aikaansa harrastuksiinsa ja minä olin äiti. Jälkiviisaana ymmärän helposti, miksi avioliittomme loppui.

Avioeron aikoihin aloin ymmärtää, mitä itse haluan elämältäni, millaisia asioita itse arvostan ja pidän tärkeinä. Vasta avioeron myötä erosin aviomiehen lisäksi vanhemmistani. Tulin omaksi itsekseni. Olin väsynyt elämään toisten odotusten mukaan ja täyttämään toisten toiveita ja olemaan erinomaisen hyvä ihmisen mallikappale. Olin aina toiminut niin, että joka puolelta sain kiitosta esimerkillisestä toiminnasta. Nousin omaan yksityiseen kapinaan kaikkea entistä elämää vastaan.

Toisia naisia ei arvosteta. Suhteemme varatun miehen kanssa tuli läheiseksi, sillä hän oli oikeastaan ainoa ihminen jonka hyväksyin, joka oli oma itsensä seksuaalisuuksine päivine kuuntelematta yleistä mielipidettä tai edes vaimoaan. Minusta oli ja on edelleen hienoa, että ihminen on sinut itsensä kanssa ja hyväksyy itsensä vikoine päivine. Olen oppinut hyväksymään itsenikin vikoine päivine. Minun ei tarvitse olla enempää kuin minä itse. Minun ei tarvitse toteuttaa kuin omat toiveeni, muttei minun niistä tarvitse huudella. Pääasia, että hyväksyn itse itseni. Voi kuulostaa hyvin itsekkäältä, mutta ehkäpä olen ollut elämässäni niin yltiöpäisen epäitsekäs, että reaktio hakee tasapainon elämääni. Eikä kukaan, joka tuntee minut uskoisi, jos kertoisin... Eikä minun tarvitse kertoakaan. On vaan hyvä muistaa, että elämässä kaikki eletty vaikuttaa kaikkeen aina syntymästä asti. Pettämisen juuret voi yltää aina lapsuuteen saakka.