Ehdollista rakkautta

Hei. Et ole yksin... täällä on sydämellinen nainen joka tuntee aivan samoin sinä ja samanlainen ahdistava suhde kuin sullakin, mun avomies on agressiivinen riitaa haastava välinpitämätön viinaan menevä toisinaan mukavakin mutta tosi v:mäinen osaa jatkuvasti olla, syyttää minua kaikesta, hänessä ei ole koskaan vikaa vaan toisessa ja se osaa vielä taitavasti manipuloida. Työttömänä en ole hänelle mitään muuta kuin pelkkä hyödytön siipeilijä jonka tunteita ei arvosteta!!...

En osaa sen kummemmin neuvoa sua tässä tilanteessa kuin lohduttaa että et ole yksin, olen itsekin ihan solmussa ja olen suunnitellut että eroan tästä miehestä mutta miten lähdet kun olen työtön(nyt 3kk.)ja ei meinaa löytyä koulutusta vastaavaa työtä ja uutta asuntoa ei saa kun ei ole työpaikkaa.
Pitää yrittää jaksaa, päivä kerrallaan.

Luin viestisi ja tunnistin itseni sinä määräilevänä puoliskona. Meillä suhdetta takana kolmisen vuotta ja huomaan omien tunteideni viilentyneen. Elin ennen nykyistä suhdetta monta vuotta yksin ja opin pitämään itsestäni huolta ja toimimaan omilla tavoillani. Rakastuin nykyiseen puoliskooni ihan älyttömästi ja tuntui että löysin toisen puoliskoni ja aluksi pystyinkin tinkimään periaatteistani paljonkin.. Mutta tässä ajan kuluessa olenkin huomannut, että elämän asenteemme on täysin erilainen, on tullut ilmi paljonkin asioita joita hänellä on jäänyt hoitamatta ennen mua ja ne ovat alkaneet syödä meidän välejämme. Itselläni on asiat olleet järjestyksessä ja nyt olenkin yhtäkkiä aikuisen ihmisen huolehtija.. On alkanut kyllästyttää ihan todenteolla kun koko ajan saa olla ohjailemassa ja määräilemässä kun muuten kaikki asiat on hoitamatta ja odotellaan vaan päivää parempaa. Ymmärrän, että lomautus (meidän tapauksessa) on vaikea paikka, mutta se ei auta vaan asiat on hoidettava ja ne entisetkin hoitamattomat pitää jossain välissä saattaa päätökseen. Hoitamattomat asiat ja toisen lamaannus on tehneet sen, ettei tunnu yhteistä säveltä enään löytyvän missään asiassa ja lähes kuvottaa katsellakin toisen masentunutta olemusta. Tiedän, että toisestakin tuntuu pahalta mutten myöskään pysty itse muuttumaan ja antamaan asioiden olla omalla painollaan. Välillä tuntuu että se rakkaus on siellä jossain edelleen häntä kohtaan, mutta arjen huolet ovat kasautuneet siihen päälle. Meillä tuo läheisyys loppui hänen taholtaan, ei enään halunnut olla lähellä. Itse olisin varmaan jaksanutkin kauemmin olla ymmärtäväinen kun toinen olisi joskus huomioinut munkin tarpeet, nyt tuntuu vaan, että olen huoltaja hänelle, aikuiselle ihmiselle. Ihmiselle, jonka kanssa pitäisi elää tasa-arvoista parisuhdetta..

Minun tilanteeni on hieman erilainen. Puoliso oli kiltti ja tuntui ihailevan minua kovasti. Mutta jo pian huomasin, ettei hän ole jutussa täysillä alun ihastumisen jälkeen. En vaan tahtonut sitä uskoa.

Vuosia oltiin yhdessä kuitenkin. Yritin kaikkeni ja pärjäsin ulkoisesti melko hyvin. Olin ollut perheessä se enemän rahaa tuova pitkään.

Kun lopulta tuli ero, hän kertoi, että ei olisi halunnut olla vuosiin kanssani. En enää ollut taloudellinen pärjääjä ja sitäkautta vetovoimani oli olematon.

En itse koskaan halunnut uskoa, että rakkaus on ehdollista. Teki suunnattoman surulliseksi, kun sillä rakkaudella oli ehtoja. Minun piti olla terve ja hyvin toimeentuleva.