Sydän särkyi ja sjotenkin meni koko olemus jonnekkin piiloon. Yhtäkkiä tuntuu, että olen vääränlainen, väärännäköinen, väärällä alalla, epänainen, että jos löytäisin uuden identiteetin, jos olis enemmän nainen, jota vois rakastaa ja vois ittestäänkin tykätä enemmän.
Tuntuu ihan hullulta, olen kyseenalaistanut kaiken elämässä tän takia. Millään ei tunnu olevan mitään pohjaa eikä perustetta. Ei oikein näe enää arvoa elää sitä elämää mitä elää. En tiedä mitä muutakaan tekisin, silti tuntuu ettei näin voi enää jatkaa, etten kestä tätä.
Ehkei tää ole enää mitään sydänsurua, vai laukasko se jonkun identiteettikriisin vai oliko vaan liian kova kolaus, josta painui niin maanrakoon, ettei näe enää itsessään mitään säilyttämisen arvoista.
Onko tällaiset ajatukset ohimeneviä vai pitäiskö ihan oikeasti käydä keskustelemassa jollain psykologilla?
Tuntuu ihan hullulta, olen kyseenalaistanut kaiken elämässä tän takia. Millään ei tunnu olevan mitään pohjaa eikä perustetta. Ei oikein näe enää arvoa elää sitä elämää mitä elää. En tiedä mitä muutakaan tekisin, silti tuntuu ettei näin voi enää jatkaa, etten kestä tätä.
Ehkei tää ole enää mitään sydänsurua, vai laukasko se jonkun identiteettikriisin vai oliko vaan liian kova kolaus, josta painui niin maanrakoon, ettei näe enää itsessään mitään säilyttämisen arvoista.
Onko tällaiset ajatukset ohimeneviä vai pitäiskö ihan oikeasti käydä keskustelemassa jollain psykologilla?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ei siitä terapiassa käynnistä haittaa ainakaan ole.
Voipi olla että puhuminen auttaisi. Kato kerta ja jos tuntuu turhalta, niin älä sitte mene enään.
asiasi ennen häntä. Mitä teit? Olitko onnellinen silloin? Onni löytyy omasta itsestä, ei siitä toisesta ihmisestä.
Minä menin samoin rikki vähän yli kuukausi sitten. Olin ollut varovainen ihmissuhteissa aikaisemman epäonnistumisen takia, ja siksi tämän suhteen luottamus oli pitkän ystävyyden ja sitä seuranneen tunteiden syvenemisen myötä aikamoinen saavutus. En ole täydellinen ja itsetuntoni oli huono ennen tätä suhdetta. Hän sai minut kuitenkin uskomaan itseeni ja teki tärkeimmäksi sen, mitä olen ihmisenä...
.. ja nyt minua ei enää ole. Hän päätti palata lastensa äidin luo ja arvostan tuota päätöstä, mutta samalla minä lakkasin olemasta. Kaikki entiset epäuskot vyöryivät hyökyaaltona niskaan ja häpeän olla olemassa. En ollut riittävän hyvä hänelle joka oli minulle kaikkea, joten arvoni ihmisenä ja naisena on nolla. Töihin ja kauppaan meno on ylivoimaista, tuntuu kuin kaikki tietäisivät kelvottomuuteni ja olen jotenkin pahoillani niiden ihmisten puolesta, jotka joutuvat puhumaan tai asioimaan kanssani. Aamuyöt herään ahdistukseen enkä tahtoisi enää kestää yhtäkään hetkeä tätä olemista, kun millään ei ihan todella ole enää mitään väliä...
Ymmärrän, että tarvitsen apua, mutta mistä sitä voi hakea???
Tilaa aika ihan yleislääkärille, niin siellä sitten keskustelet lääkärin kanssa kuinka jatkat.
voin vaan sanoa, että minullakin on ollut samoja tunteita sydänsurujen kohdatessa.
en näe enää vaihtoehtona sitä terapiassa käyntiä, hyppäisin siellä jatkuvasti jos lähtisin tämänkin asian takia..
pitkällisten negatiivisten tunteiden jälkeen uskon kuitenkin, että tunne oman elämäni oikeellisuudesta on vielä saavutettavissa, tosin toisaalta tuntuu, että en edes halua sitä enää.. en tiedä mitä haluan :(... tai tiedän, mutta en voi saavuttaa sitä...