Epäoikeudenmukaiset

Enkä haluaisi itse ollakkaan mikään holhoamisen kohde koska siinä on se toinen puoli aina jos toisilta liikaa otat vastaan apua.
Ajattelen vain lastamme.
On surkeaa hänelle jos tyyli jatkuu (kuten näkyy) niin, että kun menemme käymään ja serkkun sa myös saa serkut vaatetta ja lahjoja ja muistamista mutta lapsemme ei.
Siksi mietin viitsinkö lasta lähettää kokemaan tämän.

ölskdljsd kirjoitti:

Enkä haluaisi itse ollakkaan mikään holhoamisen kohde koska siinä on se toinen puoli aina jos toisilta liikaa otat vastaan apua.
Ajattelen vain lastamme.
On surkeaa hänelle jos tyyli jatkuu (kuten näkyy) niin, että kun menemme käymään ja serkkun sa myös saa serkut vaatetta ja lahjoja ja muistamista mutta lapsemme ei.
Siksi mietin viitsinkö lasta lähettää kokemaan tämän.

Lue lisää

Nosta kissa pöydälle sanot suoraan että tämänkaltainen suosimissysteemi ei ole oikeuden mukainen ja se voi tehdä lapselle itsetunto-ongelmia miksi en kelpaa. Sanotte suositulle perheelle että ettekö itse pärjää elämässä ja pitääkö vanhemmilta pyytää vielä aikuisena rahaa. Jotkut ovat huomanneet että jos joku antaa rahaa niin ei lypsävää lehmää kannata lopettaa. Kun sanotte sen suoraan niin normaali aikuinen ihminen rupeaa häpeämääm käytöstään.

Make60 kirjoitti:

Nosta kissa pöydälle sanot suoraan että tämänkaltainen suosimissysteemi ei ole oikeuden mukainen ja se voi tehdä lapselle itsetunto-ongelmia miksi en kelpaa. Sanotte suositulle perheelle että ettekö itse pärjää elämässä ja pitääkö vanhemmilta pyytää vielä aikuisena rahaa. Jotkut ovat huomanneet että jos joku antaa rahaa niin ei lypsävää lehmää kannata lopettaa. Kun sanotte sen suoraan niin normaali aikuinen ihminen rupeaa häpeämääm käytöstään.

Lue lisää

kerro lapsenlapsille totuus kunhan ymmärtävät näin minä meinaan toimia kun lapsi varttuu ja anoppi vanhenee..Ei mitään sääliä tai sympatiaa sellaisia ihmisiä kohtaan ketkä eivät arvostusta ansaitse !

kyllä minä ainakin toisena lapsena olen joutunut aikamoiseen suohon ..verrattuna esikoiseen joka on ollut lellitty?

Minusta lapsiaan tulee kohdella tasavertaisesti.
Ja täällä päin ei se ketä autetaan ole se mukavin vaan jotenkin hänet vain on kasvatettu sillätavalla, että olettaa että kaikista tilanteista selviää vanhempien kukkaron avulla. ja vanhempansa puhuvat muuta kuin tekevät.
Ovat tehneet tälle ihmiselle karhunpalveluksen sillä ei pärjää maailmassa jossa muut eivät toimikkaan niin.

aloittaja kirjoitti:

Minusta lapsiaan tulee kohdella tasavertaisesti.
Ja täällä päin ei se ketä autetaan ole se mukavin vaan jotenkin hänet vain on kasvatettu sillätavalla, että olettaa että kaikista tilanteista selviää vanhempien kukkaron avulla. ja vanhempansa puhuvat muuta kuin tekevät.
Ovat tehneet tälle ihmiselle karhunpalveluksen sillä ei pärjää maailmassa jossa muut eivät toimikkaan niin.

Lue lisää

Tosiaan, vanhemmat ovat tunteneet itsensä tarpeelliseksi ja "hyväksi" vanhemmaksi, kun ovat voineet huolehtia jostain lapsestaan, joka on suostunut huollettavan rooliin. Joku lapsi on varmasti mielissään erityisasemastaan, mutta karhunpalvelus se todellakin on lapselle, kun ei saa ja opi kantamaan vastuuta omasta elämästään.

Meilläkin anoppi yritti ja yrittää vieläkin "hyvää hyvyyttään auttaa" meitä nelikymppisiä vaikka ihan varmasti osaamme huolehtia itsestämme ja lapsistamme. Hän vain saisi tuntea itsearvostusta meidän auttamisestamme, mutta emme halua, että meidän elämäämme sotkeudutaan ja tunkeudutaan väkisin. Mieheni veljen perhe taas ottaa innoissaan rahaa vastaan ja antaa anopin tuppautua heidän asioihinsa, koska odottavat perintöä euronkuvat silmissä :).

Anopille on ehdotettu, että auttaisi hyväntekeväisyysmielessä oikeita avuntarvitsijoita, mutta hän pitää itseään sellaisena ylimystörouvana, joka ei halua olla köyhien kanssa tekemisissä. Huhheijaa..

täällä.. kirjoitti:

Tosiaan, vanhemmat ovat tunteneet itsensä tarpeelliseksi ja "hyväksi" vanhemmaksi, kun ovat voineet huolehtia jostain lapsestaan, joka on suostunut huollettavan rooliin. Joku lapsi on varmasti mielissään erityisasemastaan, mutta karhunpalvelus se todellakin on lapselle, kun ei saa ja opi kantamaan vastuuta omasta elämästään.

Meilläkin anoppi yritti ja yrittää vieläkin "hyvää hyvyyttään auttaa" meitä nelikymppisiä vaikka ihan varmasti osaamme huolehtia itsestämme ja lapsistamme. Hän vain saisi tuntea itsearvostusta meidän auttamisestamme, mutta emme halua, että meidän elämäämme sotkeudutaan ja tunkeudutaan väkisin. Mieheni veljen perhe taas ottaa innoissaan rahaa vastaan ja antaa anopin tuppautua heidän asioihinsa, koska odottavat perintöä euronkuvat silmissä :).

Anopille on ehdotettu, että auttaisi hyväntekeväisyysmielessä oikeita avuntarvitsijoita, mutta hän pitää itseään sellaisena ylimystörouvana, joka ei halua olla köyhien kanssa tekemisissä. Huhheijaa..

Lue lisää

Mielestäni sellainen auttaminen joka lähtee sydämestä ja tulee todelliseen tarpeeseen on ihan ok. Ja vastavuoroisesti itse sitten samoin voi auttaa. Mutta varmasti näin on nykyään tässä meidän tapauksessa. Jostakin syystä eivät ole käsittäneet, että kaikki lapsensa tarvitsisivat tasapuolista kohtelua. Nuorinta on pidetty rassukkana ja hän jatkaa samassa roolissa.
Nyt eivät appi ja anoppi vain näe, että tämän ihmisen itsenäistyminen on jäänyt kokematta.
Ennenmminkin tarvitsisi apua jotta oppii itse selviämään.
Mieheni puolesta olen surullinen koska hän on jäänyt vaille tukea äidiltää silloin kun joskus sitä olisi tarvinnut.
Nyt sitten surettaa, että suojellaksen lastani minun pitää pitää etäisemmät välit sinne.
Mutta tosiaan ehkä he joskus tajuavat jotakin.
Minä olen nyt sanonut suoraan asiasta. Tuloksena tietenkin, että olen joutunut epäsuosittujen listalle (ja lapsemme samoin vielä epäsuositummaksi.)

Ja kyllä sen huomaa ja tuntee nahoissaan! Ihan naurettavaa käyttäytymistä isovanhemmilta. Olenkin monesti luvannut itselleni että nuon epäreiluksi en koskaan ala-toivottavasti pystyn siihen.
Lapset eivät tietenkään ymmärrä eriarvoisuuttaan, myöhemmin näkevät kyllä omin silmin.
Olemme menestyneet omalla työpanoksella ja ahkeruudellamme elämässämme. Kummankin nuorimmat sisaret ovat 30v täysin riippuvaisia esim lääkäriin menosta äitinsä kanssa!! Paapotaan ja palvellaan pilalle asti.YM.YM. Apua. Olemme muutaman kerran kysyneet lastenvahdiksi, toiselle käy nihkeästi, toiselle ei ollenkaan (lähtee tyttären luokse esim kuukaudeksi hänen lapsia ja taloutta hoitamaan) koska vaan. Päätimme ei koskaan enään tarvitse kysellä. Nämä "lellikit" saavat meidän puolesta hoitaa iäkkäätkin sitten vuorostaan. Reilu peli? terv. ex-sukurakas

Surettaa lapsen puolesta, mutta kuten sanoit itsehän valitsevat.
Enpä usko, että tästä huollettavasta on vanhuuden päivillä heitä auttamaan, on kasvanut niin avuttomaksi.

aloittaja kirjoitti:

Surettaa lapsen puolesta, mutta kuten sanoit itsehän valitsevat.
Enpä usko, että tästä huollettavasta on vanhuuden päivillä heitä auttamaan, on kasvanut niin avuttomaksi.

Lue lisää

Mummini ei hyväksynyt äitiäni miniäkseen ja siitä syystä me, vanhempieni yhteiset lapsetkaan emme olleet mitään. Serkkuja paapottiin ja serkut olivat aina mummolassa hoidossa. Heitä muistettiin nimipäivinä ja syntymäpäivinä. Omat syntymäpäiväjuhlamme (isot, aikuisille tarkoitetut) lopetettiin kun pikkuveljeni itki äidille ihmeissään siitä miksi mummo ei koskaan tule hänen syntymäpäivilleen. Silloin kun toiset isovanhempamme vielä elivät, oli meillä kaksi mummolaa. Kun äidin puolelta mummi ja ukki kuolivat, loppui myös "kilpailu" ja näin menetimme myös toiset isovanhemmat samalla kertaa. Kieltämättä se kirpaisi mutta kotona saimme avoimesti jutella asiasta ja mielipahastamme. Kiitos vanhempieni, minä olen kasvanut siihen ajatukseen ettei mummon aiemmat teot olleet minun vikani, ne eivät johtuneet siitä mitä tai kuka minä olin. Itse lopetin omasta tahdostani mummulassa käynnin kokonaan n.6-7vuotiaana.

Meni kauan, luultavasti liki kymmenen vuotta kunnes taas kävin kylässä. Mummo on muuttanut menneinä vuosina asenteensa kokonaan äitiä ja meitä lapsia kohtaan. Jos joku meistä käy kylässä, on se iso juttu ja mummo kuulemma puhuu asiasta vielä useita päiviä kyläilyn jälkeen. Äitikin on lämpimästi tervetullut ja mummo jopa kehuu kylillä häntä avoimesti. Pikkusiskomme saakin nyt nauttia mummosta ja ukista tavalla joka meille oli vieras. Siitä olenkin hyvin onnellinen. Mummon kunto on edelleen mitä mainioin niin fyysisesti kuin henkisestikin, joten epäilen että muutos on syntynyt sen asian kypsyttelyn seurauksena kuinka paljon hän on menettänyt kun ei tunne meistä yhtäkään.

Minä olen jo reilusti päälle kahdenkymmenen ja elän omaa elämääni, oman perheeni kanssa. Lapsen mieli on erikoinen siinä mielessä ettei se koskaan lakkaa kaipaamasta. Minä en kanna kaunoja mummoa kohtaan. Minusta on mukava palata sinne kerta toisensa jälkeen puolisoni ja omien lastemme kanssa. Sydän haluaa antaa anteeksi ja rakastaa sillä lämmöllä millä lapsi voi isovanhempiaan rakastaa. Tiedän saavani arvostusta ja hyväksyntää tällaisena kuin olen, kaikesta mitä olen saavuttanut -omilla ehdoillani. Sen näen mummon silmistä ja tavasta ottaa käsistä kiinni lähes aina jutellessaan minulle. Ja se jos mikä on minulle kultaakin kalliimpaa.

Lapsi tekee itse omat päätöksensä ja valintansa. Mutta siinä vaiheessa jos vanhemmat alkavat vaikuttaa siirtämällä omia kaunojaan lapsen harteille, mennään metsään ja kovaa. Kyllä mummo vielä järkiin tulee. Mielestäni tärkeämpää on tukea lasta ja kertoa ettei hän ole syyllinen mummon käytökseen. Sanoa kuinka pahoillaan mummo tulevaisuudessa vielä on kun huomaa mitä on lapsissa menettänyt. Näin lapselle tulee mahdollisuus katsoa tilannetta itsestään "ylhäältä päin", nostaa itsensä asemaan jossa hän on arvokas ja mummo ei sitä vain syystä tai toisesta ymmärrä.

mummiton tyttö kirjoitti:

Mummini ei hyväksynyt äitiäni miniäkseen ja siitä syystä me, vanhempieni yhteiset lapsetkaan emme olleet mitään. Serkkuja paapottiin ja serkut olivat aina mummolassa hoidossa. Heitä muistettiin nimipäivinä ja syntymäpäivinä. Omat syntymäpäiväjuhlamme (isot, aikuisille tarkoitetut) lopetettiin kun pikkuveljeni itki äidille ihmeissään siitä miksi mummo ei koskaan tule hänen syntymäpäivilleen. Silloin kun toiset isovanhempamme vielä elivät, oli meillä kaksi mummolaa. Kun äidin puolelta mummi ja ukki kuolivat, loppui myös "kilpailu" ja näin menetimme myös toiset isovanhemmat samalla kertaa. Kieltämättä se kirpaisi mutta kotona saimme avoimesti jutella asiasta ja mielipahastamme. Kiitos vanhempieni, minä olen kasvanut siihen ajatukseen ettei mummon aiemmat teot olleet minun vikani, ne eivät johtuneet siitä mitä tai kuka minä olin. Itse lopetin omasta tahdostani mummulassa käynnin kokonaan n.6-7vuotiaana.

Meni kauan, luultavasti liki kymmenen vuotta kunnes taas kävin kylässä. Mummo on muuttanut menneinä vuosina asenteensa kokonaan äitiä ja meitä lapsia kohtaan. Jos joku meistä käy kylässä, on se iso juttu ja mummo kuulemma puhuu asiasta vielä useita päiviä kyläilyn jälkeen. Äitikin on lämpimästi tervetullut ja mummo jopa kehuu kylillä häntä avoimesti. Pikkusiskomme saakin nyt nauttia mummosta ja ukista tavalla joka meille oli vieras. Siitä olenkin hyvin onnellinen. Mummon kunto on edelleen mitä mainioin niin fyysisesti kuin henkisestikin, joten epäilen että muutos on syntynyt sen asian kypsyttelyn seurauksena kuinka paljon hän on menettänyt kun ei tunne meistä yhtäkään.

Minä olen jo reilusti päälle kahdenkymmenen ja elän omaa elämääni, oman perheeni kanssa. Lapsen mieli on erikoinen siinä mielessä ettei se koskaan lakkaa kaipaamasta. Minä en kanna kaunoja mummoa kohtaan. Minusta on mukava palata sinne kerta toisensa jälkeen puolisoni ja omien lastemme kanssa. Sydän haluaa antaa anteeksi ja rakastaa sillä lämmöllä millä lapsi voi isovanhempiaan rakastaa. Tiedän saavani arvostusta ja hyväksyntää tällaisena kuin olen, kaikesta mitä olen saavuttanut -omilla ehdoillani. Sen näen mummon silmistä ja tavasta ottaa käsistä kiinni lähes aina jutellessaan minulle. Ja se jos mikä on minulle kultaakin kalliimpaa.

Lapsi tekee itse omat päätöksensä ja valintansa. Mutta siinä vaiheessa jos vanhemmat alkavat vaikuttaa siirtämällä omia kaunojaan lapsen harteille, mennään metsään ja kovaa. Kyllä mummo vielä järkiin tulee. Mielestäni tärkeämpää on tukea lasta ja kertoa ettei hän ole syyllinen mummon käytökseen. Sanoa kuinka pahoillaan mummo tulevaisuudessa vielä on kun huomaa mitä on lapsissa menettänyt. Näin lapselle tulee mahdollisuus katsoa tilannetta itsestään "ylhäältä päin", nostaa itsensä asemaan jossa hän on arvokas ja mummo ei sitä vain syystä tai toisesta ymmärrä.

Lue lisää

No hyvä, kun sinun tapauksessasi kävi näin onnellisesti. Olen itse menettänyt jo kaikki isovanhempani ja ainoa minusta välittävä mummo kuoli ollessani 4v. eli en muista hänestä mitään. Muut kolme eivät välittäneet koko elossa olonsa aikana eli minun tapauksessani ei tullut sitä onneelista käännettä. Aina ei käy flaksi..

Sama juttu taitaa käydä lapsillemmekin eli mieheni vanhemmat eivät koskaan kykene muutokseen, mutta lapset onneksi tietävät ettei vika ole heissä. Lapset ymmärtävät asian, mutta suruntunteita on luonnollisesti silti, kun yhdet isovanhemmat hyljeksivät.

mummiton tyttö kirjoitti:

Mummini ei hyväksynyt äitiäni miniäkseen ja siitä syystä me, vanhempieni yhteiset lapsetkaan emme olleet mitään. Serkkuja paapottiin ja serkut olivat aina mummolassa hoidossa. Heitä muistettiin nimipäivinä ja syntymäpäivinä. Omat syntymäpäiväjuhlamme (isot, aikuisille tarkoitetut) lopetettiin kun pikkuveljeni itki äidille ihmeissään siitä miksi mummo ei koskaan tule hänen syntymäpäivilleen. Silloin kun toiset isovanhempamme vielä elivät, oli meillä kaksi mummolaa. Kun äidin puolelta mummi ja ukki kuolivat, loppui myös "kilpailu" ja näin menetimme myös toiset isovanhemmat samalla kertaa. Kieltämättä se kirpaisi mutta kotona saimme avoimesti jutella asiasta ja mielipahastamme. Kiitos vanhempieni, minä olen kasvanut siihen ajatukseen ettei mummon aiemmat teot olleet minun vikani, ne eivät johtuneet siitä mitä tai kuka minä olin. Itse lopetin omasta tahdostani mummulassa käynnin kokonaan n.6-7vuotiaana.

Meni kauan, luultavasti liki kymmenen vuotta kunnes taas kävin kylässä. Mummo on muuttanut menneinä vuosina asenteensa kokonaan äitiä ja meitä lapsia kohtaan. Jos joku meistä käy kylässä, on se iso juttu ja mummo kuulemma puhuu asiasta vielä useita päiviä kyläilyn jälkeen. Äitikin on lämpimästi tervetullut ja mummo jopa kehuu kylillä häntä avoimesti. Pikkusiskomme saakin nyt nauttia mummosta ja ukista tavalla joka meille oli vieras. Siitä olenkin hyvin onnellinen. Mummon kunto on edelleen mitä mainioin niin fyysisesti kuin henkisestikin, joten epäilen että muutos on syntynyt sen asian kypsyttelyn seurauksena kuinka paljon hän on menettänyt kun ei tunne meistä yhtäkään.

Minä olen jo reilusti päälle kahdenkymmenen ja elän omaa elämääni, oman perheeni kanssa. Lapsen mieli on erikoinen siinä mielessä ettei se koskaan lakkaa kaipaamasta. Minä en kanna kaunoja mummoa kohtaan. Minusta on mukava palata sinne kerta toisensa jälkeen puolisoni ja omien lastemme kanssa. Sydän haluaa antaa anteeksi ja rakastaa sillä lämmöllä millä lapsi voi isovanhempiaan rakastaa. Tiedän saavani arvostusta ja hyväksyntää tällaisena kuin olen, kaikesta mitä olen saavuttanut -omilla ehdoillani. Sen näen mummon silmistä ja tavasta ottaa käsistä kiinni lähes aina jutellessaan minulle. Ja se jos mikä on minulle kultaakin kalliimpaa.

Lapsi tekee itse omat päätöksensä ja valintansa. Mutta siinä vaiheessa jos vanhemmat alkavat vaikuttaa siirtämällä omia kaunojaan lapsen harteille, mennään metsään ja kovaa. Kyllä mummo vielä järkiin tulee. Mielestäni tärkeämpää on tukea lasta ja kertoa ettei hän ole syyllinen mummon käytökseen. Sanoa kuinka pahoillaan mummo tulevaisuudessa vielä on kun huomaa mitä on lapsissa menettänyt. Näin lapselle tulee mahdollisuus katsoa tilannetta itsestään "ylhäältä päin", nostaa itsensä asemaan jossa hän on arvokas ja mummo ei sitä vain syystä tai toisesta ymmärrä.

Lue lisää

Liikutti kirjoituksesi. Tuli myös surullinen olo koska tajuan meillä menevän hiukan noin.
Olisin itse valmis antamaan lapselleni mahdollisuuden luoda oma suhteensa isovanhempiinsa, mutta pahoin pelkään että he eivät kykene olematta siirtämättä väheksyntäänsä seuraavaan sukupolveen.
Mitinkin tässä, että yritän luovia parhaan mahdollisen mukaan jotta lapsella olisi vielä mahdollisuus mummoon ja pappaan myös miehen puolelta jos asenne siellä muuttuu.

aloittaja kirjoitti:

Liikutti kirjoituksesi. Tuli myös surullinen olo koska tajuan meillä menevän hiukan noin.
Olisin itse valmis antamaan lapselleni mahdollisuuden luoda oma suhteensa isovanhempiinsa, mutta pahoin pelkään että he eivät kykene olematta siirtämättä väheksyntäänsä seuraavaan sukupolveen.
Mitinkin tässä, että yritän luovia parhaan mahdollisen mukaan jotta lapsella olisi vielä mahdollisuus mummoon ja pappaan myös miehen puolelta jos asenne siellä muuttuu.

Lue lisää

Kiinnitin kovin huomiota lauseeseesi "mutta pahoin pelkään että he eivät kykene olematta siirtämättä väheksyntäänsä seuraavaan sukupolveen." En tiedä ymmärsinkö täysin mitä tarkoitat, mutta ensimmäinen ajatus oli se, että meillä mummo aikanaan väheksyi meitä poistumalla usein toiseen huoneeseen koko vierailumme ajaksi, ei ottanut meitä syliin, ei kyennyt lohduttamaan tms. Tarkoittamatta välttämättä sitä, hän osoitti ettemme me lapset olleet hänelle tärkeitä, eikä äiti ollut mitään. Pahaa mummo ei meidän kuullen suoraan puhunut, mutta antoi ymmärtää. Viimeinen niitti pienelle mielelle oli kun mummo kysyi minun sinne mennessäni että "keitäs pentuja sieltä nyt taas tulee." Päätin että koska minua ei selvästikään kaivata, en sinne kyllä menekään. Osasin jo tuolloin olla hyvinkin päättäväinen ja tietyllä tapaa mustavalkoinen. Lienenkö sitten tullut suvun naisiin.. ;)

On hankala antaa mitään neuvoja sen suhteen miten kannattaisi asiassa edetä koska meistä on niin moneksi. Hyvä itsetunto ja itseluottamus vievät pitkälle, samoin luottamus siitä että kotiin saa aina palata, vaikka sitten siipeensä saaneenakin. Uskon että isovanhempien välinpitämättömyys vahvistaa teidän vanhempien ja lasten välisiä suhteita, koska lapsi joutuu jo varhain huomaamaan etteivät kaikki aikuiset ole luottamuksen arvoisia. Tällöin hän myös oppii arvostamaan niitä suhteita jotka eivät katoa kiukkupäivistäkään huolimatta. Koskaan et voi lapsellesi kertoa liikaa kuinka rakas ja arvokas hän sellaisenaan on, ja että on sääli jos joltain jää se huomaamatta. Ja itseasiassa en epäile hetkeäkään etteikö teidän lapsenne tätä jo tietäisi ja kuulisi muutenkin. :)

Jos voisin palata ajassa taaksepäin, sanoisin mummolle että hän tulee katumaan asennettaan sinä päivänä kun herää todellisuuteen ettei tunne omaa lapsenlastaan. Kun puheyhteys on lapsen puolelta katkennut vuosikymmeneksi eteenpäin (Ilman että vanhemmat ovat puuttuneet asiaan). Sitä harmia kun ei ole omasta halustaan ollut seuraamassa kasvua ja kehittymistä sellaiseksi mitä lapsi aikuistuessaan alkaa olla. Viimeistään silloin ei auta kuin nöyrtyä, lähestyä ja toivoa kaikesta sydämestään että lapsi ottaa askeleen vastaan.

Oma mummuni osoitti halunsa tutustua minuun joskus lukion aikoihin istumalla viereen aina jos satuimme kulkemaan samalla linja-autolla, kysymällä kuulumisia aidosti kiinnostuneen oloisena, kysellä sisarteni ja vanhempieni kuulumisia, pyysi monesti käymään, oli ilahtuneen hermostunut kun kävin. Samoin mummo saattoi ottaa kädestä kiinni aina minut nähdessään. Toisaalta olen miettinyt sitäkin että ehkä mummo arvostaa sitäkin ettemme ole koskaan vaatineet mitään heidän suunnaltaan, heidän ei ole tarvinnut "ostaa" meidän kiintymystämme. Mutta aikaa tämä kaikki on ottanut. Ja kärsivällisyyttä ennen kaikkea. Pidän peukkuja että kaikki kääntyy teilläkin vielä parhain päin!

Yleistä on varmaan se, että näin koetaan. Mutta oletko tullut ajatelleeksi, että toisella veljellä on "huonommat" eväät elämään jostain syystä. Pitäisikö esim. rahan suhteen antaa sentilleen kaikille sama, vaikka toinen on älykkäänä pystynyt lukemaan itsensä vaikka lääkäriksi ja toinen ei saanut edes asentajan tutkintoa luki-häiriön takia.
Jos nämä toiset lapsenlapset jäävät todella paitsi kodin suomaa turvaa, koska esim. miniä on alkoholisti. Eikö silloin ole itsestäänselvää, että näitä lapsia tuetaan kaikin mahdollisin tavoin ja ne lapsenlapset, joilla on turvallinen koti, jäävät vähemmälle. Karkeita esimerkkejä, mutta kannattaa miettiä.