kuka teki väärin ja kelle

"kysymys kuuluukin et koska hän ei halua edes pyytää anteeks, koska ei koe tehneensä väärin mua kohtaan, onko mun raivostumiselle silloin perusteltua syytä?"

-mielestäni reaktiosi oli täysin ymmärrettävä. Onhan se järkytys kun kuulee että toinen on valehdellut ja vedättänyt eikä näe siinä mitään väärää! Olit hänelle vain laastarisuhde, ja hän kokee että siinä se vain oli, että mitä sitten, eikä tajua että toisella on ollut tunteet pelissä ja se satuttaa silloin. Tuntuu tyhmältä että hän ylipäätään kertoi tuosta. Olisi ehkä ollut korrektimpaa vaan valehdella loppuun asti ja keksinyt vaikka jonkun syyn mikset homma enää pelittänyt...

ensimmäinen ajatus tuli mieleen tosta, että ei. Ei hän ole hämännyt kaikkia eikä tule ikinä hämäämäänkään. Joskus ihmisestä vaan vaistoaa jostain asiasta, ystävästäkin, että nyt vaan ei ole homma kondiksessa, ei vaikka kaikki muut mitä muuta todistais ja ylistäis jotain suurta rakkautta. Vaikka miten muut sanois, että hän on onnellinen ja täydellisen rakastunut, mutta jonkun asian tietää olevan vaan niin huolena ja sen tietää kun tietää. Ei sitä voi aina ystäväkään mennä toiselle sanomaan, että kyllä mä näen susta, että nyt on joku huoli tai ei ole asiat hyvin. Toivoisin, että voisi, mutta joka tilanne ei vaan sovi.

Ei ole olennaista mitä antaa muut ymmärtää, tai mitä kukaan luulee tai tietää. olennaisinta on se, että toimiko teillä vai ei.

Erikoisinta tossa vaan on se, että ihminen voi huijata itseäänkin niin paljon, että ei todella itsekään ensin ymmärrä tilannetta, siinä on toiveita ja odotuksia, ihastusta ja mielikuvitusta mukana, ja totuus voi olla jossain noiden alla.
Niitä voi pitkään luulla tunteiksi itsekin. Lisäksi eron tuomat ajatukset voi olla ihan normaalia ahdistusta ja mistä erottaa sen, onko ahdistus ylipäätään muutosahdistusta tilanteen muuttumiseen suhteeksi vai ahdistusta väärästä suhteesta. Sitä ei erota, ennenkuin ne oikeat tunteet paljastuu sieltä alta.

Toisaalta se ei välttämättä ole väärin tekemistä, se on ymmärtämättömyyttä, ei pahuutta. Pahuudeksi se muuttuu sillä hetkellä, kun ihminen ymmärtää tilanteen ja tajuaa tekevänsä väärin ja jatkaa sitä.

Tavallaan sun loukatuille tunteille on hirveän perusteltu syy. Pettymykset odotuksiin on varmaan isot. Kyllä sä saat tuntea niitä tunteita mitä tulee tuossa tilanteessa. Surullakin on monia kasvoja. Mutta toisaalta pettymys voi olla toisellekin yhtä iso. Että jos hän on luullut tuntevansa, kuvitellut, toivonut, odottanut, yrittänyt ja lopulta tajuaa, ettei voi. Ja että ne "tunteet" on ollut kaikkea toivon, kuvittelun, haaveiden ja odotusten summaa. Voi olla, ettei hän koe sinällään tehneensä väärin, mutta olisi tietysti hyvin tärkeää sinulle, että myöntäisi sen edes, että jos on loukannut, ja kuitenkin sitäkin aina tulee, niin pyytäisi sitä anteeksi ja tietysti hän varmaan ymmärtää sen, että on aiheuttanut mielipahaa. koettaisi jatkaa sitten kuitenkin toista arvostaen ja kunnioittaen, vaikka ei pystykään tunteisiin.
Ehkä se ero on siinä, ettei hän ole tarkoittanut pahaa, mutta lopulta jotain kurjaa on käynyt.

Ensinnäkin hän teki hirveän väärin itseään kohtaan. Itselle ja omien tunteiden kuuntelulle pitää olla ensin aina rehellinen.
Siitä lähtee myös toisen kunnioittaminen tuollaisissa tilanteissa, ettei pääse syntymään vääriä odotuksia vääriin asioihin pohjautuen.

Loppu vääryys onkin sitten kaikki sitä perua.

Mulla oli kanssa lyhyt ja tiivis, mutta ei niin myrskyisä suhde. Koin kuitenkin, että mies antoi ymmärtää paljon, ja hyvin rohkeasti hän minut elämäänsä ottikin. Esitteli heti suvulleen ja kavereilleen jne. Kunnes sitten yhtäkkiä totesi, ettei pystykään suhteeseen. Hän oli myös juuri eronnut pitkästä suhteesta.

Olin todella pitkään todella loukkaantunut ja koin, että hän oli tehnyt väärin minua kohtaan. Vielä pahemmalta tuntui, kun hän suhtautui asiaan kuin ei olisi tehnyt mitään väärää.

Ajan ja uuden kokemuksien myötä olen alkanut ymmärtää hänenkin puoltaan asiasta. Olisi hän todella voinut hillitä vähän itseään, mutta tuskin hänkään tiesi, millaiseksi hänen mietteensä vielä muuttuvat. Ja häneltä kuitenkin asiallista, että hän ei kovin pitkään mietteitään minulta salannut. Ymmärrän nyt, että minunkin olisi pitänyt olla varovaisempi. Sen ainakin opin, että juuri eronneen kanssa en kyllä alkaisi yhtään mihinkään... Ja sen, että kysymys oli paljolti minun omien kuvitelmieni sortumisesta eikä vain siitä, että hän olisi tehnyt jotakin väärää. Ja sen, että suhteissa ei vaan koskaan ole takeita, ja että pyrin tekemään mahdollisimman vähän oletuksia.

Kuitenkin loukkaantuneisuus on enemmän kuin ymmärrettävää. Eiköhän se ajan kanssa helpota... Niin ainakin minulla tapahtui, ja nyt näen tilanteen jo vähän objektiivisemmin. ("Jo", parin vuoden päästä...)

Itsekin elin lyhyen, hyvin myrskyisän, riitaisan tunnekuohuisan ja intohimoisen suhteen, joka loputtuaan jätti miettimään että mitä oikeastaan edes tapahtui. Tunteeni menivät niin solmuun, että oli haettava apua, jossa nyt työstän asiaa. Olen alkanut tajuta, että 'suurta rakkautta' ei ehkä pystykään ymmärtämään. Huomasin myös, että myrkyisä suhde oli ravistellut ja herätellyt minut monen vuoden koomasta, pitkästä aikaa tunsin(!) jotain, vaikkakin hirveää tuskaa, mutta ainakin olen elossa.

Ja minä siis olin se osapuoli, joka tavallaan kaiken lopetti, joten en usko, että sinun tapauksessakaan se mies täysin feikki on ollut, varmasti sekavia tunteita hänelläkin ollut.

Ajattele, jos joskus vaikka istut vanhainkodissa. Kadutko silloin enemmän sitä että elit ja koit tämän suhteen, vai että et olisi elänyt sitä? Et ehkä koskaan koe vastaavaa kenenkään kanssa. Mutta jotkut eivät koe sitä koskaan.