Itsestäni tuntuu, etten ehkä enää pysty rakastamaan yhtään naista vaikka se oikea tulisikin eteen.
Voiko jatkuvat pettymykset tappaa jotain sisältä?
mmmmmmmm
5658
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Minusta tuntuu, että olen tavannut sellaisia miehiä, jotka eivät pysty rakastamaan ketään naista, koska he ovat niin katkeroituneita.
Valitettavasti sellaiset miehet ovat töykeitä, ilkeitä ja pelottavat kaikki naiset kauas pois.
Ei sellaisen miehen kanssa kukaan nainen voi aloittaa suhdetta, koska mies ei itse sitä halua.
Kuitenkin, ne miehet saattavat olla kiinnostuneita. Jopa jälkeenpäin saattavat sanoa asiast.
Eli kyse ei ole siitä, ettäkö naiset olisivat vastenmielisiä vaan siitä että mies pelkää.
itse sallii sen. Ihminen katkeroituu ainoastaan jos itse valitsee sen vaihtoehdon. Suuristakin vastoinkäymisistä voi vahvistua jos valitsee sen vaihtoehdon. Oma asenne on oma valinta eikä mitään muuta. Olosuhteita ei voi syyttää, ainoastaan omaa asennetta ja omia valintoja. Kaikki ihmiset käyvät erilaisia vastoinkäymisiä läpi elämässään. Ne vaan kuuluu osana elämään.
Lisäisin vielä - vähättelemättä kenenkään sydänsuruja ja mielipahaa - että tavanomaisten pettymysten yli pitää kyetä pääsemään.
Ei saa jäädä tuleen makaamaan.
Lukekaa tuo hyvä kirjoitus jonka joku mies on tänne kirjoittanut.
Oma asenne vaikuttaa aika paljon asioihin.
Niin, voipi olla. Mä oon just ollu monta vuotta sinkkuna useitten pettymysten ja siis rankkojen sellasten takia. Ja siis, joo, kaikki nyyhkyleffan ainekset, kun elämä on muutenkin ollut ihan perseestä, mutta!
Sillon mä ajattelin noin, ja nytkin hetkittäin, mutta toisaalta musta on pikkuhiljaa alkanut tuntua myös siltä, että mä selviän ja voin taas rakastaa... Ja jotenkin hirveän realistisesti, selkeesti riskit ymmärtäen, tajuten ihmisen, mikä se on... Ja jotenkin en tiiä.
Mä oon ollu niin pettyny kaikkeen, perheeseeni, miehiin, työelämään, työttömyyselämään, unelmien toteutumattomuuteen ja kaikkeen siihen mitä oon nähny, mutta toisaalta... Ehkä psykologille on kannattanu maksaa monta vuotta tai sitten mä oon vaan taas nousemassa tolpilleni, muttei samalla tavalla pelota enää. Eikä raivostuta. Eikä... Mitään pahaa. Ei mua oikeestaan tää yksinolokaan haittaa sillee, että joo, eihän tää se ole mistä olen haaveillut,jne. mutta jotenkin näin piestynä on helpompaa nöyränä todeta että elämä on, ja astua eteenpäin?
En ole ihan varma, mutta tämmöinen tuli mieleen tästä.
Mä varmaan pystyn vielä rakastamaan jonain päivänä.
Kaikkiin asioihin on jo tullu pettyny olo mutta elämän ruoskimisen jälkeen totean vain että enpähän oo enää naiivi ja sinisilmänen likka vaan oikea xena soturinainen ja aion vielä rakastaa koska mitä muutakaan sitte vanhainkodissa muistelen ;)