Kohta ollaan puolitoista vuotta miehen kanssa oltu ja taas tulee pintaan sama ongelma kuin aikaisemmissakin suhteissa. Ajatus lopullisuudesta ja kauhukuvia tulevaisuudesta. Mies on hyvä, ärsyttäviä tekijöitä vähemmän kuin uskoisi, mutta silti pelottaa että jos jää loukkuun huonoon suhteeseen. En kai vaan osaa elää hetkessä, jatkuvasti mietin onko jossain vielä parempi? Muutettiin yhteen, minusta tuli ensimmäistä kertaa avovaimo jollekkin. Mies istuu sohvalla ja pelaa pelikonsolilla. Ystäviä joiden kanssa pitäisi kontaktia edes kuukausittain sillä ei ole. Sama työpaikkakin meille tuli. Toinen on jatkuvasti kanssani samassa huoneessa ja silti olen niin yksin. Pitäisikö vaan ottaa itseään niskasta kiinni ja ravistella? Odotanko parisuhteelta liikaa?
-voi itku :(
-voi itku :(
Vastaukset 3
Vanhimmat
hei :) minä olen aivan samassa tilanteessa , mutta emme asu yhdessä. vietämme toistemme kanssa aikamme ja poikaystävälläni ei ole kavereita joita olisi nähnyt pitkään aikaan . Hänelle riittää vain minä. muutin pois omalta kotipaikka kunnaltani opiskelemaan ja löysin nykyisen poikaystäväni samasta opiskelu paikasta .
Tunnen itseni nykyisin hyvin yksinäiseksi ja kaipaan elämää jossa minulla oli vielä hyviä ystäviä ja vapautta . Enään minulla on yksi hyvä ystävä joka haluaa nähdä minua, mutta häntäkin harvemmin ehtii nähdä .
Poikaystäväni on nyt armeijassa ja haluaisi muuttaa yhteen armeijan loputtua, nyt kuitenkin olen alkanut epäröimään ja ahdistamaan tämä suhde. Haluanko jatkaa tälläistä suhdetta jossa tunnen itseni hyvin ahdistuneeksi ja yksinäiseksi vaikka poikaystäväni onkin hyvin ihana ja kiltti minulle ja rakastaa minua yli kaiken .
Olen vielä nuori ja en halua edes kuvitella että minun tulisi olla koko elämäni tai vielä montavuotta nykyisen kanssa tai edes jokun toisen .
olen aina ollut sellainen luonne joka tahtoo elämäänsä vaihtelua ja seikkailua ja rakastin olla sinkku. Tietenkin halusin itse alkaa suhteeseen omasta valinnastani koska olin umpi ihastunut.
Nyt olen tullut umpikujaan enkä tiedä mitä pitäisi tehdä.
Tuntuu että jos olisi kunnollinen kaveripiiri niin kestäisi tällaiset parisuhdekriisitkin paremmin. Koiraa ulkoiluttaessa hetki sitten ajattelin että jos lähtisi käymään jollakin kylässä ja juttelisi niitä näitä. Kaikki kaverit kuitenkin asuvat liian kaukana, tai ovat aina kiireisiä. Elämä on niin tylsää ja ankeaa että jopa siivoan vapaaehtoisesti, ajankuluksi vieläpä. Mitä helvettiä? Olis edes miehestä seuraa, mutta ei.
Kuulostaa ihan mun elämältä, tai siltä mitä se oli 7 vuotta sitten, ja tähän päivään asti. Tänään aloin pakata miehen tavaroita laatikoihin, ja alan vihdoin elää elämääni ja kadotettua nuoruutta kun sitä vielä on jäljellä.