Te, jotka olette olleet pitkään suhteessa varattuun mieheen, nyt ehkä "ykkösiä" tai edelleen "kakkosia" tai ihan miten vaan. Miten olette selittäneet tilanteen itsellenne? Oletteko mielestänne toimineet oikein itseänne ja/tai miehen vaimoa kohtaan? Miten olette eläneet omantuntonne kanssa? Mitkä ovat olleet motiivinne suhteen jatkamiseen?
Pahoittelen pitkää kysymyslitaniaa, mutta koska itse olen vuoden verran ollut varatun kanssa suhteessa, nämä ajatukset pyörivät toistuvasti päässäni. Järkevintä olisi lopettaa ja yrittänytkin olen, mutta ei vaan tahto riitä lopulliseen irtiottoon.
Pahoittelen pitkää kysymyslitaniaa, mutta koska itse olen vuoden verran ollut varatun kanssa suhteessa, nämä ajatukset pyörivät toistuvasti päässäni. Järkevintä olisi lopettaa ja yrittänytkin olen, mutta ei vaan tahto riitä lopulliseen irtiottoon.
Vastaukset 26
Vanhimmat
Olin suhteessa monta vuotta varattuun mieheen, viis tai kuus, miten sen nyt ottaa. Aluksi vuoden suunnilleen jokaisen tapaamisen jälkeen olin harmissani hänen vaimonsa takia. Yritin puhua miehelle kautta rantain, että mitä mieltä hän on parisuhteestaan. Itse olin eronnut itselleni huonosta avioliitosta aikaisemmin ja minusta ero on aivan luonnollinen asia, jos huomaa elävänsä väärän ihmisen kanssa. Toisia ei voi muuttaa, itseään vain ja olosuhteita. Kuitenkin olen aina ollut sitä mieltä, etten minä ole kenenkään omatunto tai moraalinvartia. Minä en voi sanoa, mikä elämässä on oikein, mikä väärin ihmissuhdeasioissa, jokaisen on omat arvonsa ja ajatuksensa rakennettava ja elettävä niiden kanssa, olipa ne sitten ristiriidassa tai sopusoinnussa toisten ihmisten ajatuksiin.
Näinpä ollen toimin itseäni kohtaan oikein, minun velvollisuus ei ollut toimia ketään muuta kohtaan oikein. Omatuntoni perustuu noille edellä kertomilleni ajatuksille, joten ei minulla omantunnon tuskia ollut. Motiivi suhteen jatkamiselle oli rakastuminen. Päättämiselle sen mahdottomuus. Teimme eroa pari kolme vuotta, erosimme lukemattomia kertoja. Nyt emme ole viime kesän jälkeen enää tavanneet emmekä tänä vuonna enää olleet missään tekemisissä. Se vain kuihtui hitaasti kun aika oli kypsä.
Mietitty on, en ole päässyt irti vielä, koska on tunteet pelissä. Ei ole omantunnon kysymys ollenkaan, vaan oman hyvän elämän kysymys lähinnä. En haluaisi lopettaa, ja haluaisin lopettaa. Vaikea päätös, enkä halua kuitenkaan tehdä sitä päätöstä kenenkään muun kuin itseni takia. Eihän voi olla niin, että pitää elää toisten sanelun mukaan, tai että on ainoastaan kaikille muille kiltti, mutta itselleen pahaksi.
Aika itsekästä on elämä.Vain minä itse on tärkeintä.
No, miltä se sitten tuntuu, salaa tapaamiset,asioiden sumpliminen siten että voi tavata.Ja aina vaik on sovittukkin ja järjestetty aika tapaamiselle,se ei sitten onnistukkaan? Olet aina varalla, tarvitaessa saatavilla?
Onko se omaa hyvää elämää? Itsellekkö ei ole pahaksi elää valheessa?
Vastasin itse itselleni moniin kysymyksiin, ja en pystynyt valheessa olemaan valheellisen ja vaimoaan pettävän miehen kanssa.
Kun tajusin asian, minkälainen mies tosiaan on,pettäjä ja valehtelija, karisi silmistäni se rakkaudeksi luulemani tunnetila.
Se muuten helpotti, tuli itselle tosiaan hyvä ja seesteinen, kumma kyllä raikkaampi olo.
Elämä on paljon valoisampaa ja nautittavampaa kun jättää pettävät miehet pois omasta elämästä.
Tapasin jopa ihanan miehen,vapaan, ja huomasin mitä on oikeasti rakastaminen, ja kaikkein tärkein rehellisyys.
Niin se oikeesti on, mutta todella vaikea saada oma pää kääntymään parempaan suuntaan. Yritän.
5 vuotta suhteessa varattuun koska rakastan häntä. Tuskallista on rakastaa toisen omaa, ei voi ottaa eikä jättää....
Sepä siinä perkele onkin kun rakastaa. En minäkään huvikseni tässä suhteessa roiku, minä rakastan sitä miestä!
Ja kaikki moralisoivat jeesustelijat voivat pitää mölyt mahassaan, kaikki patja-lutka-hutsu-jutut on kuultu.
Sama täällä, en tosiaan halua kuulla enkä lukea mitään lutka/patja juttuja! Joskus kun tätä palstaa lukee ja noita huorittelu juttuja, tulee mieleen että onko näillä ihmisillä mitään inhimillisiä tunteita ja ovatko aitoja,rakkautta tuntevia ihmisiä?! Tuntuu jutut niin mustavalkoisilta ja kapea katseisilta että panee miettimään onko joillakin mitään elämän kokemusta ja varsinkin onko kokemusta siitä että ELÄMÄ EI MENE AINA KÄSIKIRJOITUKSEN MUKAAN! Ja että ihmisissä on säröjä ja särmiä, kaikki ei ole kultaa eikä kiiltoa...
Itse fiilistelin otsikon kappaleen mukana, itkin, itkin ja itkin. Kyyneleet ovat kadonneet, hymy astunut tilalle. Siitä ajasta jäi kivoja muistoja.
************************
Minut ympäröin tyhjyydellä
jotta voisin nähdä
Jotta oppisin itse mitä tunnen
Ja tietäisin sen
Nyt on mentävä yksin
Kulkee pitää ilman varjoo
Osan jäätävä taakse
jotta toinen voi loppuun löytää
Tätä hetkeä kartoin
Tätä väistin
Tätä niin pelkäsin
Sen on tultava loppuun
Nyt on aika
Viimeiseen tiimaan
Tähän päättyy paljon hyvää
Paljon kaunista
Jonka raajat kuolleet on
Tän täytyy mennä näin
Vaikka tahtoisin kieltää
koittaa säilyttää
Mutta tiedän et on turhaa
Armoo viivyttää
Pahat enteet hiljaisuuden
kaiken täyttää
Niin tuskaisen läsnä
joka hetki vaikka pään pois kääntää
Vaikka sulkisi silmät
kuva säilyy eikä mee minnekään
Muttei silti tule luo
vaan tuijottaa tuijottamistaan
Tämä tie meidät kaataa
Ei voi jatkaa
Ei voi olla näin
Sen on tultava loppuun
Nyt on aika
Viimeiseen tiimaan
Tähän päättyy paljon hyvää
Paljon kaunista
Jonka raajat kuolleet on
Tän täytyy mennä näin
Vaikka tahtoisin kieltää
koittaa säilyttää
Mutta tiedän et on turhaa
Armoo viivyttää
Mitäs hiton tilivelvollisia olemme? Mieshän se pettää vaimoaan ja samoin vaimonsa kanssa kakkosta. Kuka on ykkönen kuka kakkonen. Vaimot syyttäköön vain miehiään.
Itse tosin panin poikki kakkosena olon, vaikka miestä rakastinkin. Tein sen ainoastaan itseni takia, koska liian ylpeä tanssimaan toisten aikataulujen mukaan. Ei vaimo minun omaatuntoa kolkutellut, lapsia kylläkin ajattelin. Pitäköön vaimo petturimiehensä, ajattelin etten loppupeleissä niin epäluotettavaa miestä huolisikaan, kierre kun heillä yleensä pruukaa jatkua. Jos minua aviomies pettäisi, en sitä toista naista syyttäisi, mutta miehen kyllä nirheisin ja monoa tulisi.
..nimittäin huume nimeltään rakkaus, siihen jää niin helposti ja tiukasti koukkuun, sitten kun siihen törmää. Ei rakkaus itsessään paha ole, sehän on hyvä ja kaunis asia, mutta ihan kaikkea ei senkään nimissä voi tehdä, mielestäni. Sydäntään ei voi hallita, mutta tekojaan voi. Teoriassa ainakin. Joskus kyllä ajattelen, että onpa Amorilla merkillisen kiero huumorintaju, taitaa ammuskella nuoliaan täysin summamutikassa.
Minun suhteestani irrottautumisen tekee vaikeaksi se, että voimme ilman erityisjärjestelyjä tavata 5 päivänä viikossa ympäri vuorokauden. Lisäksi mies on tosi kiva, huolehtiva, auttavainen ja näyttää lämpimät tunteensa sanoin ja teoin. No, seksikin toimii loistavasti. Meillähän olisi ainekset todella hyvään suhteeseen, se vaan, että hän ei ainakaan toistaiseksi ole ollut valmis purkamaan toista elämäänsä. Vaimo sai tietää suhteestamme, mutta haluaa jatkaa siitä huolimatta, tosin ei tiedä, että suhteemme jatkuu edelleen.
Sen lisäksi, että omatuntoni kolkuttaa, haluan elää tavallista elämää, ilman tälläistä suhdesotkua. Lopettaisin tämän heti, jos vain pystyisin. Tai siis jos vain molemmat pystyisimme muuttumaan pelkiksi ystäviksi. Miten se voi olla niin vaikeaa? Tietenkin romantikko minussa uskoo, että ehkä tämä sittenkin tulee olemaan pysyvää "vääränlaisesta" alusta huolimatta. Realisti minussa sanoo, että tuhlaan aikaani ja tunteitani aivan väärään kohteeseen.
Ymmärrän toisaalta täällä toistuvat purkaukset toisia naisia kohtaan, varmaan itsekin vastaavassa tilanteessa näkisin mielelläni toisen naisen huorahtavana syöjättärenä, ehkä asiaa on niin helpompi käsitellä. Itsessäni en kyllä kyseisiä piirteitä tunnista, varsinkin kun elin monta vuotta ilman parisuhdetta aivan omasta tahdostani, siihen taas oli syynä lapset ja haluni keskittyä pelkästään heihin ilman että kukaan on vaatimassa aikaani ja huomiotani.
Kaikista ristiriitaisista ajatuksista ja tuntemuksista huolimatta, suhteen jatkaminen on helpompaa ja kivuttomampaa kuin lopettaminen. Pari viimeistä vuotta tekivät tosi kipeää. Kuten Apulannan biisissä menee: "...En koskaan pelännyt seuraavaa aamua vain viimeistä iltaa. Helpompaa on pölynä laittialla kuin patsaana vararan alla."
Tosin nyt tuntuu jo hyvältä, ei ikävää, ei kaipausta, vain kivoja muistoja, joille voi hymyillä. Mutta ero aviomiehestä oli niin paljon paljon helpompi kuin salarakkaasta eroaminen. Avioerossa voi puhua ja purkaa itseään, saa tukea jne. Salarakkaasta erotessasi olet täysin yksin, ainoa ihminen jolle voit kertoa on juuri hän, josta sinun pitäisi pystyä olemaan erossa. Äärimmäisen tuskallista.
lopulta,on se salasuhteen loppu.
Voi kuinka koskee,kelle sen kertoisin,kun ei voi kertoa kellekkään.Mutta,aika se auttaa,eipä juuri muu.
Kun on tunteet ja jopa vuosien ystävyys.Syitä loppumiseen voi olla kaikenlaista,mutta elämää pitää vaan elää eteenpäin,vasta silloin sen huomaakin,miten läheinen suhde on ollut,kun joutuu luopumaan.
Miksi suostuin tuohon ja mitä oikein ajattelin?
Mies oli komea, hyvä käytöksinen ja elegantti. Minua 10v vanhempi ja vaikutti niin aikuiselta juuri täysi-ikäistyneen tytön simissä.
Olin imarreltu ja otetu huomiosta. En uskonut koskaan, että suhteemme olisi muuta kuin tapailua. Mies oli minulle kuin jalustalla, ihailin häntä ja olin ihmeissäni että miten hän nyt minuun pitää yhteyttä.Muutamia kertoja hän puhui vaimostaan, yritti selkeästi saada minusta "ymmärtäjää". Koska en pitänyt mitenkän mahdollisena yhteistä tulevaisuuttamme, puolustelin vaimoa vaikken tuntenut häntä. Yritin saada miestä ymmärtämään miten hänen tulisi toimia, jotta heidän suhteensa tila kohentuisi. Plääh, miten naivia.
4v. myöhemmin oli muuttamassa pois, Mies tuli luokseni eikä hänellä ollut enää sormsuta. Emme puhuneet sen enempää, sitä vain tiesi että nyt sitten siis kävi näin. Avioiduimme samana vuonna.
Olin vuosia sokea rakkaudesta, jumaloin miestä. Saimme lapsia. Eromme astui voimaan oltuamme 20v yhdessä.
Hän siis petti sinutkin ?
Olin kovin onnellinen hänen kanssaan. Sitten kun tulee ikää, niin jotenkin sinisilmäisyys hälvenee. Selvisi se jossain vaiheessa, että oli alusta saakka ollut "uskoton" myös meidän liitossamme. Ei avioliitto siihen kaatunut. Terapiassa käytiin ja jatkoin rakastamistani. Koin olevani onnellinen ja ymmärsin senkin että mies on erehtyväinen. Nyt kun ajattelen, niin olin kyllä tosi naivi, mutta kai se on osa itsensä suojelemista.
Jossain vaiheessa tuli sellainen hetki, että tuntui kuin valot olisi laitettu päälle. Näin asiat aivan uudella tavalla. Eipä mennyt sitten aikaakaan kun vastasin myöntävästi yhden sinnikkään miehen illalliskutsuun. En ollut koko avioliiton aikana noteerannut miehiä sillä silmällä. Mutta kaikki muuttui. En tiedä oliko se kostamista tai ei, mutta vastavuoroisesti petin puolisoani ja viimeistään silloin pohja avioliitolta meni. Kamala tunnustaa etten kuitenkaan ole katunut mitään. Kaikki se on osa historiaani.
"Hän siis petti sinutkin?" -kysymyksestä paistaa vahingonilo. Se on sikäli aika turhaa, että kyllä meistä naisista saa samalla tavalla siipeensä jokainen jossain matkansa varrella, siis tulemme petetyksi ennen pitkää tiesimme siitä tai emme. Tiedän tämän kuulostavan synkältä, mutta näin uskon, vaikka muuten kyllä mielestäni miehet ovat varsin mukavaa porukkaa.
Kysyin eräältä miespuoliselta ystävältäni tunteeko hän ketään miestä, joka olisi uskollinen. Hetken miettimisen jälkeen hän veikkasi, että kyllä yksi hänen tuntemansa mies taitaa olla ollut aina uskollinen. Siihen sitten vähän pettyneenä kommentoin, että sellainen käsitys minullakin on, että lähes jokainen mies on vietävissä jos aika, paikka ja tilanne on sopiva. Mies kommentoi, että niin se vaan taitaa olla.
Jos näin tosiaan on, on aikamoisen turhaa naisten kiukutella keskenään ja syytellä toisiaan miestensä tekosista. Minä keskitän toivoni siihen, että kun mies on riittävän aikuinen, kypsä ja kokenut hän voi luopua naisten kaatamisesta. Mikä se ikä mahtaa olla.... 90?
Ei tosiaan ole tarkoitus enkä sitä edes ajatellut että olisin ollut vahingoniloinen kun sanoin että hän siis petti sinutkin.
Se oli ehkä lähinnä toteamus,surullinen sellainen, koska nuo pettäjät eivät koskaan,harvinaisuuksia kait on,pettämistään.
Pettäjät pettävät joka suhteessaan.
laittaa suhteen poikki kakkoseen se merkitsee TÄYDELLISTÄ suhteen poikki laittamista. Petin vaimoani vuoden verran toisen naisen kanssa, tää toinenkin oli varattu, mutta se otti minuun yhteyttä sähköpostilla, kännyllä ja yritti saada suhteen jatkumaan kaikin keinoin. Sanoin että tämä on nyt loppu enkä enää ikinä petä vaimoani, mutta toinen ei meinannut millään uskoa. Tilanne meni siihen et jouduin laittamaan kännyn numeron salaiseksi. Siis kaikki yhteydet kakkoseen poikki, hyvät pettäjät.
Joo varmaan juuri noin on parasta toimia, kerrasta poikki, oli sitten suhteen katkaisija ruotuun palannut pettäjä tai toinen nainen. Tilanne onkin aika selkeä jos jompikumpi osapuoli on varma, että haluaa suhteen päättyvän, mutta sitten kun kumpikaan ei sitä oikeastaan halua, niin laitapa sellaista sitten poikki.
Itse olen sanonut "omalle varatulleni", että en vaadi, en kerjää, en pyytele enkä soittele perään, tulee itse ihan vapaaehtoisesti, jos haluaa eikä voi poiskaan pysyä. Tähän asti on tullut aina omasta aloitteestaan ja myös itse kantaa vastuun tekemisistään. Hän on sanonut selkeästi, että syypää tähän soppaan on hän itse enkä minä, eikä minua tulla tästä koskaan syyttämään kävi hänen omassa liitossaan sitten miten tahansa. Näin onkin ollut kun kotona on käry käynyt. No, jos mua oltaisiin muulla tavalla kohdeltu ei suhteen katkaiseminen olisi temppu eikä mikään.
Juu, helppoahan se on poikki panna peli, kun ei tunteita ole mukana. Ei mitään vaikeutta. Mutta kun molemmat tykkää toisistas kovin ja sovitaan, että nyt loppu, ei ikinä enää olla yhteydessä, hyvää loppuelämää. Eikös vaan mene kuukausi pari kolme korkeintaa ja tulee viesti, miten pärjäät, mitä kuuluu? Ja sit alkaa neuvottelu, että otetaanko riski ja nähdään vaikka kahvilla. Tulee hirvee ikävä toisen lähelle.
Eilen testasin, tuleeko enää ikävä - ei tullut ja olen iloinen siitä. Sietämättömän tuskaista eron tekeminen oli. Eihän sitä kukaan elämäänsä tiedä, voihan olla, ettei tämä tälläkään kertaa ole lopullisesti loppu, mutta eiköhän me nyt omia teitämme ihan omine tukijoukkoinemme etiäpäin jatketa. Jos joskus jotenkin elämä muuttuu, niin näkee sitten. Ja jospa seuraavassa elämässä sitten meillä on enemmän yhteistä aikaa.
näin teki minunkin mieheni,kun kakkonen ei millään uskonut ettei mieheni halunnut enää olla missään tekemisissä hänen kanssaan.kysyisin sinulta sellaista että miten saitte suhteenne jatkumaan vaimosi kanssa.onko vaimosi vielä kovin epäileväinen,katsooko sinun puhelimesi,sähköviestisi ja muut.itse alussa vahtasin kaikki mahdolliset,nyt jo olen päässyt siitä.miten vaimosi suhtautui kun pettäminen selvisi hänelle.vai saiko hän edes tietää sitä,itse olen sitä mieltä etten koskaan olisi halunnut tietää siitä mitään,maailmani mureni ihan täysin,ja oli tosi vaikeaa pitkän aikaa.joskus vieläkin tulee suunnattoman paha olo kun joku asia muistuttaa siitä.olisi kiva tietää miten muilla on onnistunut suhteen korjaaminen tälläisen jälkeen
Vastaan, vaikka itse olen ollut se varattu ja minulla oli rinnakkaissuhde sinkkumieheen... Nykyisin hän on puolisoni.
Sekä minun että miehen puolelta motiivi suhteen jatkamiseen on (oli) ilo/huumori, molempien oli helppo sekä puhua toiselle että kuunnella toista, yhteiset intressit.
Minä olen tapaillut perheellistä miestä jo yli kolme vuotta, itsekin olen naimisissa. Tunnetta on sen verran että tuntuu ihanalta, mutta ei liikaa. Hieman lisää iloa elämään, eikä se ole puolisoilta pois.
Minulla syy suhteeseen alkamiseen oli alunperin se etten kotona saanut seksiä juuri lainkaan. Nykyään menee omankin miehen kanssa taas paremmin, mutta en ole halunnut hyvää salamiestänikään hylätä. En osaa tästä kovin huonoa omaatuntoa potea, rakastan omaa miestäni ja tykkään siitä toisestakin, ei ole riitoja eikä mustasukkaisuutta.
Vaikeampaa on toki jos vain toinen on varattu ja toinen sinkku. Silloinhan sen sinkun pitää ikäänkuin tehdä itselleen selväksi että odottaako miehen vaihtavan naista, vai etsiikö itse ykköspuolisoa, vai haluaako ylipäänsä perustaa perhettä koskaan.
olla toinen nainen kun itsekin petät miestäsi? Reilua, eikö totta?
se on suhde vaikea laittaa poikki, kun on niitä tunteita mukana. Se on syy siihenkin, miks monet naiset palaa aina vaan taas takaisin hakattavaksi väkivaltaisen miehen luo-->tunteet.
Olen ollut se "kakkonen" melkein 10 vuotta. Rakastan miestä, mutta en RAKASTA häntä. Hän tietää etten halua häneltä syvempää suhdetta ja minä tiedän ettei hänkään sitä halua minulta, joten suhteemme on toiminut loistavasti.
Minulla ei ole minkäänlaisia tunnontuskia ollut koskaan. Ehkä minulla ei ole omaatuntoa, mutta en koskaan ole ollut pahoillaan tilanteesta. Hän kertoo minulle elämästään ja perheestään...mutta koskaan hän ei puhu negatiiviseen sävyyn vaimostaan. Se miellyttää minua, koska en voisi koskaan olla miehen kanssa joka vinkuu huonosta avioliitosta ja nalkuttavasta vaimosta. Minusta se on säälittävää.
Olen kiireinen uranainen ja tämä järjestely on toiminut loistavasti....ja aion jatkaa sitä niin kauan kuin sitä riittää. Saan häneltä juuri sen mitä tarvitsen....hellyyttä ja hyvää seksiä :)
Hyvää kevättä kaikille!