Nyt tarvitsisin apua, jos joku osaisi neuvoa tai kertoa mikä minua vaivaa. Olen oikeasti tuskastunut nyt tästä asiasta.
No eli, elän kaukosuhteessa, välimatkaa noin 600 kilometriä. Emme ole seurustelleet kovinkan kauaa, mutta välitän kyseisestä miehestä yli kaiken. Saan häneltä huomiota ja hän todella välittää minusta enemmän kuin kenestäkään muusta, sen hän on itse sanonut ja niin ovat hänen kaverinsa myös. Hänellä ei ole ollut ennen tätä mitään vakavaa suhdetta jossa hän tosissaan olisi välittänyt aivan kunnolla. No nyt asia on kuitenkin niin että olen alkanut käyttäytyä häiritsevästi.
Tein saman myös edellisessä suhteessani,joka oli myös kaukosuhde. Eli, heti kun alkoi mennä vakavammaksi, aloin jotenkin työntää toista pois. Epäilen koko ajan että välittääkö tämä henkilö minusta tosiaan niin paljon kuin väittää, vai joudunko jälleen petetyksi. Onko tämä sitoutumiskammoa ja miten voin päästä siitä yli? Johtuuko se siitä että minua on petetty useita kertoja ja luottamukseni on muutenkin petetty, muutenkin kuin parisuhteessa?
Onko kellään vastaavia kokemuksia ja miten tästä pääsee yli? Tahtoisin tosiaan luottaa omaan kultaani mutta jostakin tämä aina vain tulee.
Mahdollisimman pikaisia vastauksia mielellään, pää leviää tämmösessä kun ei voi tehdä mitä haluaa kun joku pään sisällä on vinksallaan :-(.
No eli, elän kaukosuhteessa, välimatkaa noin 600 kilometriä. Emme ole seurustelleet kovinkan kauaa, mutta välitän kyseisestä miehestä yli kaiken. Saan häneltä huomiota ja hän todella välittää minusta enemmän kuin kenestäkään muusta, sen hän on itse sanonut ja niin ovat hänen kaverinsa myös. Hänellä ei ole ollut ennen tätä mitään vakavaa suhdetta jossa hän tosissaan olisi välittänyt aivan kunnolla. No nyt asia on kuitenkin niin että olen alkanut käyttäytyä häiritsevästi.
Tein saman myös edellisessä suhteessani,joka oli myös kaukosuhde. Eli, heti kun alkoi mennä vakavammaksi, aloin jotenkin työntää toista pois. Epäilen koko ajan että välittääkö tämä henkilö minusta tosiaan niin paljon kuin väittää, vai joudunko jälleen petetyksi. Onko tämä sitoutumiskammoa ja miten voin päästä siitä yli? Johtuuko se siitä että minua on petetty useita kertoja ja luottamukseni on muutenkin petetty, muutenkin kuin parisuhteessa?
Onko kellään vastaavia kokemuksia ja miten tästä pääsee yli? Tahtoisin tosiaan luottaa omaan kultaani mutta jostakin tämä aina vain tulee.
Mahdollisimman pikaisia vastauksia mielellään, pää leviää tämmösessä kun ei voi tehdä mitä haluaa kun joku pään sisällä on vinksallaan :-(.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Itselläni oli tuonkaltaista ahdistusta kun seurustelin kaukosuhteessa nykyisen mieheni kanssa. Hirveän vaikea oli "hyväksyä" että hän on vakavissaan suhteessa. Itselläni alkoi hidas kehitys rullaamaan, kun puhuin avoimesti hänelle edellisestä suhteestani mikä jätti minuun syvät haavat. Olen oppinut myös tunnistamaan huonon itsetunnon tuomat tunteet, erityisesti tunne "ei hän oikeasti minusta välitä", ensimmäinen iso askel taisi juuri olla se, että uskalsin luottaa häneen ihmisenä joka pohjimmiltaan haluaa vain hyvää minulle. Siinä minun 2 senttiäni.
Joo mulla samanlaiset tunteet ihan presiis. Olen jo miettinyt suhteen lopettamista koska en oikeen tahdo uskoa koko touhuun. On välillä tosi ahdistavaa. Sitä miettii että mitä toi toinen haluaa ja mikä täs on totta ja mikä feikkiä. lapsuus ollu traumaattinen, olisko sieltä, vaikka olenkin päässyt menneisyyteni kanssa tietyllä tavalla sinuiksi. Mun ongelma on se että en jaksa uskoa mihinkään pysyvään. Musta olisi paljon helpompaa suhde missä ei olisi sydämmestään kiinni. Sehän se helppoa olis vai mitä. Aina asiat ei vaan men niinkun ajattelee. Minäkin haluaisin hidasta kehitystä mutta jotenkin nyt ei jaksa.
täällä kärsitään aivan samasta ongelmasta, tosin kaukosuhde on vain väliaikainen, olemme erossa puolisen vuotta...
menettämisen pelko on hyvin suuri ja siitä johtuen työntää itse toista pois, koska ei usko, että toinen voisi olla tosissaan, koska huomio kaukosuhteessa kuitenkin jää vähälle. Yritettävä vain luottaa toiseen ja uskoa tulevaisuuteen, vaikka se on vaikeaa ja pää sekoaa. Uskon, että huono itsetunto on perimmäinen syy siihen tunteeseen. Voiko suhde sitten jatkua, kai aika näyttää.. mutta ei kaukosuhde edes sovi kaikille, näin se vain on. ikävä on niin suuuri.
Mulla on samat ajatukset. Aluksi mietin että jos laitankin pelin poikki en satuttaisi itse tai toista. Nyt olen kuitenkin sitä mieltä että haluan ottaa selvää siitä et mitä jutusta tulee. Koska ei se ota jos ei annakkaan. Ja aina sydänsurujen yli pääsee jos niin tapahtuu ettei juttu toimikkaan vaikka se satuttaa. Ottakaa riski ja kokeilkaa se voi olla elämänne rakkaus.Onnea teille kaikille!
Minulla on myös täysin samoja mietteitä. Mieheni lähti n. 2 viikkoa sitten ensimmäiselle ulkomaankeikalle, ja nämä keikat ovat 1-2kk mittaisia. Tätä tulee meidän suhteessa jatkumaan vuosia. Kaukosuhde vaatii niin paljon luottoa molemmilta. Itsekin mietin, että en ole tarpeeksi hyvä hänelle, tai että kuitenkin hän löytää jonkun hauskemman, kauniimman, ja mukavamman naisen vierelleen ja taas minä olen se, johon sattuu. Mutta niin kuin jeijei82 kirjoitti " ei se ota jos ei annakaan". Näin se vain on. Itse olen päättänyt olla luovuttamatta. Mä olen valmis pitämään kii ja aion osoittaa sen. Nämä pelkotilat ovat niin tuttuja "mitä jos hän vain sanoo pitävänsä minusta" ym.. On vain elettävä päivä kerrallaan ja otettava selvää. Tsemppiä!
mun avomies (ollaan oltu 3 v yhdessä) lähtee syys-lokakuussa puoleksi vuodeksi pohjoiseen töihin. Asumme etelässä ja hän on ollut työtön parisen vuotta. Hyvää on se että hän saa työtä ja huonoa että tulee kamala ikävä. Vatsaa vääntää kun aloitamme asiasta puhumisen, vaikka tiedän että on tärkeää että hän lähtee. Lisäksi luottamuspuoli ei oikein toimi.
ikävä kasvoi liian suureksi, "luovutin ja jätin ehkä elämäni miehen"
ei vain ollut minulle sopivaa elää suhteessa ,jossa
tavataan joskus, kun mahdollista , s-posti, puhelin tai tms.ei korvaa yhdessäoloa.
eipä siinä ole muuta vaihtoehtoa, kuin kärsiä kaukosuhteen tuoma tuska... tai antaa olla. itekin yrittänyt miettiä että mitähän tekisin... kyseessä kuitenkin taitaa olla se elämäni mies, mutta minua ei ole tehty kaukosuhteeseen. pahalta tuntuu myös se, että toista ei rasita kaukosuhteentuska...
ymmärrän toki että tuntuu pahalta kun ei toinen tunnu ikävöivän samoissa määrin kuin itse,mutta pitää muistaa että työ on aivan oma maailmansa johon täytyy keskittyä ja asennoitua eri tavoin, eihän sielä kestä olla jos sydän kärvistelee kokoajan muualle, pieni haikeus on mukavaa ja kaipaaminen, mutta ehkä itsesuojeluvaisto kieltää suurentamasta ikävöintiä mahdottomiin mittasuhteisiin. varmasti miehestäsikin tunuu pahalta, mutta ei hän voi ajatella sitä aktiivisesti, muuten reissuunlähdöstä tulee kestämätön taakka.
Ajattelen ihan samalla tavalla kuin sinä. Minulla on vielä taakkaanani sellainen, että mieheni on hyvin herkkä puhuttelemaan/hauskuuttamaan kaikkia naisia. Ruokajonossa olevia, kassanaisia, partureita, ketä tahansa jota voisi jotenkin auttaa ja hauskuuttaa... Ja kun useat naiset nykyään suorastaan ahmivat toisten miehiä. Minun kohdallani se menee niin pitkälle, että kun nainen on avautunut miehelleni, ja siinä samalla hetkellä myös ihastunut häneen, mieheni vasta kertoo, ettei halua pettää rakasta vaimoaan. Tämä asia on minulle tosi vaikea, sillä en mitenkään voi tulla koskaan pitämään mieheni tavasta "olla kohtelias ja ystävällinen" kaikille. Kuten hän asian itse kertoo. Tämä on myös asia joka kovin syö liittoamme. Päivä päivältä enemmän, vaikka rakastammekin toisiamme.
Hei "Tuska ei aina helpotu". Minulla on samanlainen tilanne, nimittäin poikaystäväni on todella huomaavainen ja sosiaalinen ihminen, johon häneen alunperin ihastuinkin. Mutta tämä luonteenpiirre herättää nykyisin minussa vain mustasukkaisuutta! Eikö olekin ärsyttävää...:[ Kuten sanoit "Tämä asia on minulle tosi vaikea, sillä en mitenkään voi tulla koskaan pitämään mieheni tavasta "olla kohtelias ja ystävällinen" kaikille.". Mutta jos tämä on osa hänen luonnettaan, ei kai sitä voi muutakaan :(. Kaukosuhteet on kyllä piinaa varsinkin sellaisille ihmisille, joilla on huono itsetunto ja mahdollisesti jotain lapsuuden traumoja. Meillä on erossaoloaikaa takana nyt 3kk ja 4kk vielä edessä. En vieläkään oikein usko, kun hän sanoo pitävänsä oikeasti minusta...aina hämmästyn sitä :). Sydäntäni en 2 vuoden seurustelunkaan jälkeen ole hänelle vielä täysin uskaltanut antaa (en siis kerro rakastavani häntä)..sehän olisi ihan hullua näin epävarmassa tilanteessa, jossa toinen asuu 30 000 km päässä!!! Pitäähän jonkunlaista itsesuojeluvaistoa olla. Mutta toisaalta eihän suhde koskaan syvene, jos ei uskalla heittäytyäkään... Minä olen ottanut tämän kaukosuhteen kehitystehtäväkseni, on se niin vaikeaa, mutta paljon uusia puolia olen itsestni löytänyt...
Kevään lopussa tuki ahdistus.. tunne siitä, että onko tämä erossa olo kaiken arvoista!Ja jaksaako sitä.. rakastan poikaystävääni eniten maailmassa, mutta tuli hetkiä, jolloin teki miieli luovuttaa.. nyt helpotti, kun mies tuli kotia. Ongelma on, että syksyllä jatkuu sama meno.. pelottaa paljon, että mitä jos sitä ei jaksakaan olla toisesta erossa. Meillä olisi mahdollisuus asua syksyllä yhdessä, mutta miehen mielestä siinä ei ole järkeä, koska sitä ei tulisi olemaan kuin 4 kuukautta.. mutta jos tulee sama tunne kuin keväällä, en halua. En tiedä, onko se itsepuolustusjärjestelmä vai mikä, mutta tunteet menee viikolla täysin lukkoon.