vaikka ongelmat usein liittyvätkin lapsiin, nii syyt ovat nimenomaan aikuisten välisessä yhteisymmärryksessä, eivätkä lapsissa!
lapsi on aina syytön omaan syntymäänsä ja siihen , että biologiset vanhammat ovat eronneet.
päävastuu on tietenkin lapsen/lasten vanhemmilla. on rankkaa hoitaa seka lasta/lapsia, että parisuhdetta. molemmat ovat kuitenkin yhtä tärkeitä, eikä näitä tulisi laittaa toistensa edelle. kun perheen aikuiset voivat hyvin, niin silloin yleensä lapsetkin.
uusien kumppaneiden ei ole helppo sopeutua lapsiin vielä pitkälläkään aikavälillä (lapset sopeutuvat sen sijaan yleensä hyvinkin nopeasti). tuo sopeutuminen riippuu luonnollisesti tästä uudesta kumppanista itsestään, mutta myös lasten äidistä/isästä. parisuhde vaatii empatiaa ja siksi tulisi aina yrittää ajatella asiaa myös tämän toisen aikuisen kannalta (puolin ja toisin).
on tärkeää, että puolisot ovat keskenään tasavartaisessa asemassa. kun halutaan toisen täyttävänn oletettavia velvoitteita perheen suhteen, on tälle myös annettava oikeuksia, eli tunne kuulua perheeseen. jos halutaan jakaa vastuuta lapsista (niin, että uusi kumppani myös osallistuu lasten hoitoon, huolenpitoon ja kuluihin), on jaettava myös vapautta (eli otettava tämän kanta huomioon lapsia koskevissa asioissa).
monet vanhemmat (isä ja äiti) päättävät vain keskenään kaiken lapsiin liittyvän huomiomatta uusien kumppaneiden näkemyksiä ja toiveita.
jos lapsen isä/äiti ajattelee näin: "lapsi on minun, joten minä päätän lapsen toisen vanhemman kanssa kaikesta lapseen liittyvästä", niin eikö silloin olisi loogista, että tämä myös maksaisi kaikki lapsiin liittyvät kulut tämän toisen vanhemman kanssa, eikä odottaisi sitä uudelta kumppaniltaan.
jos vastuuta jaetaan, on silloin jaettava myös vapautta! nämä kaksi asiaa kulkevat käsi kädessä, olipa asiayhteys sitten mikä tahansa. muuten kaikki ei voi olla balanssissa.
eri tahoillaan ja uusissa suhteissaan elävät vanhemmat eivät ole enää perhe keskenään, vaan on 2 eri perhettä. lapset kuuluvat näihin molempiin perheisiin. ideaali tilanne siis olisi, että joakinen perheenjäsen tuntisi olevansa kaikin puolin tasavertaisessa asemassa toisiinsa nähden. näin ollen uusien kumppaneidenkin tulisi saada tuntea olevansa lastenkin perheenjäseniä, eikä vain lasten isän/äidin uusi puoliso, mikäli tältä edellytetään velvollisuuksissakin "perhemäistä" ajattelutapaa.
siinä pohdittavaa.
lapsi on aina syytön omaan syntymäänsä ja siihen , että biologiset vanhammat ovat eronneet.
päävastuu on tietenkin lapsen/lasten vanhemmilla. on rankkaa hoitaa seka lasta/lapsia, että parisuhdetta. molemmat ovat kuitenkin yhtä tärkeitä, eikä näitä tulisi laittaa toistensa edelle. kun perheen aikuiset voivat hyvin, niin silloin yleensä lapsetkin.
uusien kumppaneiden ei ole helppo sopeutua lapsiin vielä pitkälläkään aikavälillä (lapset sopeutuvat sen sijaan yleensä hyvinkin nopeasti). tuo sopeutuminen riippuu luonnollisesti tästä uudesta kumppanista itsestään, mutta myös lasten äidistä/isästä. parisuhde vaatii empatiaa ja siksi tulisi aina yrittää ajatella asiaa myös tämän toisen aikuisen kannalta (puolin ja toisin).
on tärkeää, että puolisot ovat keskenään tasavartaisessa asemassa. kun halutaan toisen täyttävänn oletettavia velvoitteita perheen suhteen, on tälle myös annettava oikeuksia, eli tunne kuulua perheeseen. jos halutaan jakaa vastuuta lapsista (niin, että uusi kumppani myös osallistuu lasten hoitoon, huolenpitoon ja kuluihin), on jaettava myös vapautta (eli otettava tämän kanta huomioon lapsia koskevissa asioissa).
monet vanhemmat (isä ja äiti) päättävät vain keskenään kaiken lapsiin liittyvän huomiomatta uusien kumppaneiden näkemyksiä ja toiveita.
jos lapsen isä/äiti ajattelee näin: "lapsi on minun, joten minä päätän lapsen toisen vanhemman kanssa kaikesta lapseen liittyvästä", niin eikö silloin olisi loogista, että tämä myös maksaisi kaikki lapsiin liittyvät kulut tämän toisen vanhemman kanssa, eikä odottaisi sitä uudelta kumppaniltaan.
jos vastuuta jaetaan, on silloin jaettava myös vapautta! nämä kaksi asiaa kulkevat käsi kädessä, olipa asiayhteys sitten mikä tahansa. muuten kaikki ei voi olla balanssissa.
eri tahoillaan ja uusissa suhteissaan elävät vanhemmat eivät ole enää perhe keskenään, vaan on 2 eri perhettä. lapset kuuluvat näihin molempiin perheisiin. ideaali tilanne siis olisi, että joakinen perheenjäsen tuntisi olevansa kaikin puolin tasavertaisessa asemassa toisiinsa nähden. näin ollen uusien kumppaneidenkin tulisi saada tuntea olevansa lastenkin perheenjäseniä, eikä vain lasten isän/äidin uusi puoliso, mikäli tältä edellytetään velvollisuuksissakin "perhemäistä" ajattelutapaa.
siinä pohdittavaa.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Niin,mikä kumma siinä onkin,että ex-miehen uusi vaimo on "tyranni,epäsopiva lasten kasvattaja,asioista tietämätön"yms.kun taas uusi miesystävä,jolla ei ole omia lapsia,saatikka muutenkaan kokemusta lasten kasvatuksesta,on esim. sopiva hoitamaan lapsia kahdenkesken..
Onko kenties muna noussut niin paljon päähän näillä naisilla,että unohtuu ne periaatteet,joita ennen kuulutettiin ja pidettiin niistä kynsinhampain kiinni-näköjään!
miehenikin haluaa toisen lasta meille. En halua sitä. Sen äiti ja sukulaiset voisivat sitä itse kasvattaa. En tykkä sitä meille likaamaan enkä halua siihen rahojamme pstettyksi. Pelk. ajatus inhottaa. mä ainakin ohjan sen heti äidinsä ja isovanhempiensa luo heti takaisin.
Oletko itse uusperheellinen? Onko sinulla omia lapsia tai onko puolisollasi lapsia, jotka asuvat samassa taloudessa kanssanne tai käyvät viikonloppuvierailulla toisen vanhempansa luona?`Vai oletko itse tämmöinen uusperheen lapsi? Millainen on perhekuviosi tapaamisineen jne.?
Minulla ja miehelläni on avoin suhde sillä tavalla, että me pystymme keskustelemaan asioista ja ongelmista keskenämme ja pyrimme löytämään ratkaisun tai kompromissin. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että aika ajoin olen hyvin hyvin väsynyt mieheni lapsiin, jotka tulevat viikonlopputapaamisilleen.
Se,mikä hiertää, on lasten kovin erilaiset tavat ja tottumukset, kovin erilainen koti sääntöinen ja tapoineen siellä äidin luona. Meillä on meidän tavat, ja joissakin asioissa toki kompromissia ja myönnytyksiä voikin tehdä lasten hyväksi , mutta ei kaikessa. En voi muuttaa kotini sääntöjä joka toinen viikonloppu erilaisiksi.
Se onnistuu nyt, kun perheessämme vakituisesti asuvat lapset ovat siinä iässä, ettei tule ongelmia.. mutta kunhan pienin piiperöinen kasvaa, tulee taas muutosta. Ei voi olla niin, että "nyt kun A ja B ovat meillä, niin nyt on sallittua.. nyt ei tarvitse..." ja vastaavasti muuna aikana taistelua: " A ja B eivät ole meillä nyt, NYT kuuluu tehdä näin.."
esim. viedä oma lautanen tiskialtaaseen syönnin jälkeen, laittaa vaatteet naulakkoon, riisua ja pukea yhdessä paikassa eikä esim. pukea/riisua toppavaatteita niin, että samalla kävellään keittiössä ja olohuoneessa... jne. Tai ruokapöytätavat tai lelujen keräämiseen liittyvät asiat..
Tämmösiä varsin pieniä arkisia juttuja, joissa kuitenkin jokainen koti noudattaa omaa tapaansa toimia. Meillä toimitaan näin, myös silloin kun miehen lapset ovat tapaamisella ja tämä aiheuttaa ongelmia: kotona kun on aivan toisenlaiset säännöt!
Lapset ovat jo kouluikäisiä, silti heidän on vaikea muistaa näitä sääntöjä, elävät lähikodin tavoilla meilläkin..
siitä tulee skismaa, minä väsyn komentamaan koko ajan joka kerta, monta kertaa pv:ssä samoista asioista sinänsä isoja lapsia..
Mies tietää missä mennään ja asiasta on puhuttu eikä sille oikein mitään muuta voi, kuin.. joka kerta naputtaa samasta, ja joskus käy sitten niin että minä hermostun sikailu-tapoihin ja karjun..
Yhteistyö lasten äidin kanssa ei toimi, sellaista ei ole.
miehen kanssa, jonka lapsi meillä joka toinen viikonloppu ja lomilla.
itseasiassa päätimme juuri luopua avoliitostamme ja minä löysin uuden asunnon. ehkä jatkamme suhdettamme erillämme asuen, tai sitte emme. aika näyttää.
minä en jaksanut, sopeutunut, jne,... kelpasin maksumieheksi (naiseksi), mutta en perheenjäseneksi.
asia ei sinällään minua henkilökohtaisesti kosketa enää. ajattelin kuitenkin ottaa sen esille, ksoka tiedän, että on olemassa muita joille tuo tilanne on tätä päivää.
..eniten ne erilaiset tavat, että minun mielestäni perusasioista pitää jauhaa isoille lapsille joka ikinen kerta. Sitä miettii, että millaista siellä kotona on, eikö siellä äiti vaadi mitään, opeta mitään.. eikö anna mahdollisuutta edes omaan ajatteluun, omiin mielipiteisiin ja sitä kautta itsenäistymiseen.
Kun sitten erilaisten perheiden tavat törmäävät, olen minä se , joka hiiltyy.
Jos opetan omalleni tietyt asiat, joita minä pidän tärkeinä, esim. lelut kerätään leikin jälkeen, vaatteet riisutaan tiettyyn paikkaan, ulkovaatteissa ei kävellä muualla kuin eteisessä, siistit ruokapöytätavat ja omien asioiden viemisen tiskipöydälle jne jne ja nämä samat asiat eivät ole samalla tavalla "selkärangassa" viikonloppulapsilla vaan joka ikinen kerta niistä pitää muistuttaa ja huomauttaa.. ja jopa vaatteet: miten erilainen voikaan olla vaatemaku!! Kun sitten liikumme julkisilla paikoilla ja miehen lapset ovat oman äitinsä vaatettamia niin.. joskus minua ihan oikeasti hävettää! Ihmiset luulevat meitä perheeksi ja minua lasten äidiksi.
Jos siis joskus näette perheen, jossa osa lapsista on kovin erityylisesti tai eritasoisesti vaatettu kuin toiset lapset, kyse ei ole suosikkijärjestelmästä vaan uusperheestä, ja oman äidin vaatettamista lapsista.
eli ne kaikki perusjutu käsien pesusta omien jälkien siivoamiseen.. Lohduttaa,kun näkee etten minä ole ainoa :) Tsemppiä elämäänne, ja Oikein Hyvää Joulua..
Ompa helpottavaa huomata, että ei yksin painiskele näissä ongelmissa! :)
Voin täysin samoin sanoin liittyä tuohon vaatetuspuoleen. Avopuolisoni tyttö ja poika ovat meillä joka toinen viikonloppu ja suurimmaksi osaksi myös loma-ajat. Tytär (12v) jo hieman katsoo itsekkin mitä päällensä laittaa, mutta poika (11v) ei välitä yhtään. Eikä välitä hänen äitinsäkkään. Olen muutaman kerran avopuolisolle sanonut, että maksan vaikka itse siistimmät ulkoiluvaatteet, mutta...
Viime kesäinen vaatteiden ostoreissu päättyi katastrofiin. Hermot meni niin pojalta kuin minultakin. Sen jälkeen päätin, että en ainakaan konkreettisesti enää sekaannu.
Meillä onneksi puoliskoni pitää järjestystä lelujen ym. tavaroiden keräämisen suhteen. Ja lapset ovat kilttejä ja pasiivisia. Kiitoksen (ruokapöydästä poistuttuttaessa)olen saanut nyt perille (2 vuotta menikin)...
Muutkin käytöstavat ovat tervehtimis- ja muita sosiaalisia taitoja lukuunottamatta hyvät. Mutta vieläkin -6 seurusteluvuotemme jälkeen- lapset eivät 'automaattisesti' osaa tervehtiä esim. omia vanhempiani, ilman, että heille siitä huomauttaa. Muista ihmisistä puhumattakaan. Siinä menee hermot ja hampaat.
Onko vastaavia kokemuksia?
ja hellapiikana. Kaikki mitä sanoin ja tein koettiin pilkkana lapsia kohtaan. En jaksanut vaikka yritin kovasti. Opin tästä, että miehekseni en enää ota viikonloppuisää.