Kun nämä nykyajan miniät lataavat täydeltä laidalta, tulevaa anoppia pelottaa jo valmiiksi. Mistä moinen viha ja katkeruus nuoressa, elämänsä kukkeudessa olevassa naisessa? Kaikki mitä anoppi tekee on sekaantumista, oman pojan paapomista ja ties mitä törkeää sabotaasia. Itsekeskeisiä pirulaisia nämä miniät! Koska kukaan vaivautuu asiallisesti keskustelemaan anopin kanssa tai ylipäänsä kunniottamaan anoppia ja hänen elämänviisauttaaan? Ei anopista tarvitse tykätä, mutta keskusteluväleissä on hyvä olla. Anopista saattaa olla tiukanpaikan tullen jopa apua. Kaikki anopit eivät nimittäin halua mitenkään sekaantua nuorenparin elämään tai lastenhoitoon, eivät halua sisustaa nuorten kotia uudelleen tai edes laittaa omalle kultapojulleen lempiruokia. Anopit haluavat olla rauhassa ja tulla apuun kun pyydetään.
Kuka uskaltaa anopiksi?
Karin
231915
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 23
Vanhimmat
"Itsekeskeisiä pirulaisia nämä miniät! Koska kukaan vaivautuu asiallisesti keskustelemaan anopin kanssa tai ylipäänsä kunniottamaan anoppia ja hänen elämänviisauttaaan?"
Ja tuo sinun kommenttisi oli asiallinen? Opettele ensin itse asialliseksi...
Se pahin ongelma näillä miniöillä taitaa ollakin huumorintajun täydellinen puuttuminen. Kaikesta otetaan itseen ja ollaan niin saakutin loukkaantuneita pikku prinsessoja. Jessus sentään. Onneksi en ole anoppi!
varsinainen idiootti !!
Kyseessä on ylipäätänsäkin kommunikointivaikeuksista ja toisen kunnioittamisesta.
Tämä koskee sekä anoppeja että miniöitä.
Molemmissa varmaan toivomisen varaa.
"Itsekeskeisiä pirulaisia nämä miniät!".
Tuo on aika paha yleistys eikä mitenkään rakentava.
Kaikilla anopeilla ei ole elämänviisautta vaikka elämänkokemusta löytyy.
En puolustele miniöitä, mutte en myöskään halua parjata heitä.
Tulen hyvin toimeen oman miniäni kanssa vaikken millään voi hyväksyä hänen ratkaisujaan enkä tapaa elää tai hoitaa perhettä.
Ei tulis mieleen sekaantua eikä ääneen kritisoida. Se on heidän asiansa ja pääasia että tulevat toimeen ja lapsella turvallinen olo.
Tarvitaan suvaitsevuutta ja kykyä ymmärtää eri tavalla toimivia ihmisiä.
Sinähän puhut vain omasta kokemuspohjasta. Et voi tietää mitä on, kun toinen ravaa kotonasi antamassa kokkausvinkkejä kädestä pitäen, viikailemassa pyykkejäsi tai niin kuin eräs kertoi, jakamassa joka tapaamisella seksineuvoja ja sisustamalla kotiasi. Kuka normaali ihminen toimii näin esim. ystäviensä kesken. Ja kukapa ei tästä käytöksestä loukkantuisi.
On todella helppoa yleistää kaikkea harmonian alle, jos ei ole koskaan kokenut kauhua anopin saapumisesta. Kunnioitus ansaitaan teoilla, ei titteleillä tai ikävuosilla. Tai näin ainakin omat vanhempani ovat minua oikeudenmukaisesti valistaneet.
Kysymyksesi kuka uskaltaa? No, varmasti kaikki jotka tietävät käyttäytyvänsä yhtä normaalisti miniäänsä kuin muita ihmisiä kohtaan. Tungettelematta, liikaa puuttumatta toisten elämään.
Anoppi- miniä suhdekin on tunnesuhde.Anopin synnyt-
tämä ja huolella hoidettu poikansa on minun elämäni
suuri rakkaus.Mieheni kunnioittaa ja rakastaa äiti-
ään kuten hyvin kasvatetun pojan kuuluu.Minä miniä
olen "kidnapannut"pojan,rakastan,vihaan,ärsyynnyn
häneen tuon tuostakin ja uhkailen jättää hänet mil-
loin mistäkin syystä.Anoppi palvelee appiukkoa ja
poikaansa.Minäkin teen oman osuuteni,mutta olen eri
sukupolvea.Meidät on kasvatettu tasa-arvoon,vaikka
anopin tyyli on jo tarttunut.Siksiköhän miestäni
jo hymyilyttää kun anopin sanonnatkin tarttuneet.
Ei siinä ole mitään pelottavaa, jos ottaa nuoret ihmiset ilolla vastaan. Mutta jos jo etukäteen asennoidut, että "itsekeskeisiä pirulaisia nämä miniät" niin siitä ei voi seurata hyvää. Jos odotat, että miniän pitää "kunnioittaa sinua ja elämänviisauttasi", on asetelma kovin epätasa-arvoinen. Entä kunnioitatko sinä miniän elämänviisautta?
Minulla on vain hyviä kokemuksia miniöistä ja he ovat minulle rakkaita. Olemme tasa-arvoisia eikä näin aikuisten kesken ole merkitystä ikäerolla. Miniät ovat minulle yhtä läheisiä kuin siskoni ja ystäväni, heistä on paljon iloa.
Kirjoitit kivasti. Aloittajan kirjoitus hämmästytti ja sapetti kovinkin. En ymmärrä mistä hän repi tämän "itsekeskeiset pirulaiset". Tunteeko hän sellaisia? Onko hän lukenut vaikkapa tältä palstalta miniöitten ongelmista?
Ei täällä luetusta voi tehdä sellaista johtopäätöstä. Yhtä vähän kuin sitä yleistystä, että anopit on käärmeitä.
Joku miniä on vaikea, joku anoppi on mahdoton. Useimmiten ihmiset on ihan ok, mutta odotukset ja oletukset on vääränlaisia tai liian suuria.
Kyllä meillä on mahdollisuus selvitä sekä miniänä että anoppina. Turha lietsoa pelkoa etukäteen. Ja jos ongelmia on, niin eikö niistä ole hyvä jauhaa juurikin täällä. Ja saada vaikka kokeneilta ja viisailta anopeilta rakentavia neuvoja. Silloin kun neuvoa ei kysytä, niin niiden syytäminen on tyhmyyttä. Mutta jos kysytään, niin sepä onkin tuhannen taalan paikka. Joku osaa käyttää sen viisaasti ja toinen tyrii senkin.
Ihan sama, mitä mieltä sinä olet! Sinun velvollisuutesi on antaa poikasi elää omaa elämäänsä. Äläkä siihen puutu!
Meillä on neljä miniää ja vain yksi on hankala. Alusta asti on ilmoittanut, että hänen ehdoillaan eletään. Hyvä niin ja ei todella olla puututtu, mutta kun hän hankaloittaa meidän elämää erittäin suuresti. Poika on matkatöissä ja illalla voi tulla puhelu, että huomenna teidän pitää hoitaa sairasta lasta, kun hänen pitää mennä töihin. Olemme molemmat myös työelämässä, eikä ole ongelmatonta meidänkään olla pois, ainakaan tuon opettajavaarin.
Minä olen pari kertaa ilmoittanut työnantajalle työssäpoisolosta, mutta kai minunkin työpaikalla jo kulmakarvoja nostellaan. Niin ja jos ei sovi, niin miniä ilmoittaa, että sairas lapsi on sitten yksin kotona (5v). Miniällä on jo vuosia ollut ilmoitusluontoinen asia, että lapsi tulee meille hoitoon viikoiksi, koska miehelläni on lomaa. Kivaa se on, mutta joskus toivoisi edes kysymystä, sopiiko teille? Niin ja ei kyllä ole käyty sisustamassa tai lihapullia laittamassa, pari kertaa vuodessa kahvilla ja asuvat parin kilometrin päässä. Miniä kyllä haluaa meidän puutarhasta kaikkea, omenet ja viinimarjat mehustettuina ja yrtit kuivattuina, minun poimimia sieniäkin saa (pitää) heille toimittaa.
Tällä miniällä on vain vaatimuksia ja käskytystä.
Toiset käyvät itse metsällä, mehustetaan yhdessä marjat, lapset tulevat yhteisestä sopimuksesta, ja jopa ymmärtävät, että olemme vielä työelämässä.
On ihan oikeasti todella vaikeita miniöitä ja ainakaan minun energia ei riitä pohtimaan hänen lapsuuttaan, ymmärtämään kaikkea, toimimaan ainoastaan hänelle sopivien ehtojen mukaisesti, jopa työpaikkani kustannuksella. Poikani rakastaa kuitenkin häntä ja toivon, että liitto kestää, mutta pikkuisen on jo tullut sellainen tunne, että mekään emme ole kynnysmattoja.
pojan elämään, älyä nyt jo!
Tuli vaan mieleen, että muistatteko anopit itse, kun olitte nuoria, minkalaiset anopit teillä silloin alkutaipaleella oli??? Olitteko itse juuri sitä anopeille, mitä toivotte miniöiden olevan nyt teille??
Olettekohan nyt sitä mitä omat anoppinne oli teille?
Olen sitä mitä oma anoppini oli minulle, eli auttavainen, huomioiva, huumorintajuinen, annan miniän päättää omista asioistaan, en tuppaudu mutta olen aina valmis apuun ja seuraksi ja mitä milloinkin tarvitsevat. ennenkaikkea rakastan heidän lapsiaan ja kunnioitan heitä perheenä ja pariskuntana enkä roiku pojassani enkä neuvo miniää.
MUTTA, siitä huolimatta meillä ei miniän kanssa ole hyvät välit, kaikki mitä minä olen tai jätän olematta, teen tai jätän tekemättä, on liikaa tai väärin.
Onkohan miniä epävarma itsestään sinun edessä? Vai onkohan poikasi tätä tyyliä, että minun äiti teki nämä asiat aina näin (siis paremmin), ja miniä vetää pulttia sisään päin aina kun teet jotain... Minulle moinen anoppi kelpaisi, omani aika erikoinen,kuten olen näillä sivuilla kertonut.
"Kaikki anopit eivät nimittäin halua mitenkään sekaantua nuorenparin elämään tai lastenhoitoon, eivät halua sisustaa nuorten kotia uudelleen tai edes laittaa omalle kultapojulleen lempiruokia."
Juurikin näin. Kaikki eivät sekaannu, mutta osa tekee niin. Tokikaan normaalia apua ei pidä pitää sekaantumisena, mutta niitäkin anoppeja on paljon, jotka tekevät tästä sekaantumisesta oikean taitolajin. Se, että itse olet ns. hyvä anoppi, ei oikeuta sinua haukkumaan niitä miniöitä, joilla on vaikea anoppi-suhde juuri anopin käytöksen vuoksi.
Ja asiallisuudesta... tässäkin aloituksessa on kyllä sen suhteen paljon parannettavaa.
Kehui vielä toisessa tekstissään, että "onneksi" ei ole itse anoppi.
Joten kokemuksen syvällä rintaäänellä se haukkuu miniöitä jo etukäteen... Sääli tulee tyttöparkoja, kun tulevalla anopilla on tuollainen asennevika.
"Tokikaan normaalia apua ei pidä pitää sekaantumisena".... Pidetään siis aivan "normaalina", että anoppi auttaa. Anopin pitää vain rajoittaa auttamistaan miniän säätämiin rajoihin. Ei ihme, että alottaja pelkäisi anopin osaa, kun jo nyt haukutaan, ennen kuin on edes morsianta esitelty. Minä en anoppina ole ikinä mennyt miniäni kotiin tekemään yhtään mitään. Olen siellä kylässä. Jos otan lapset hoiviini, he tulevat mummulaan. Samoin, miniäni ei tee minun kotonanii mitään, paitsi ehkä korjaa astiat pöydästä ruuan jälkeen. En todellakaan odota, että hän tarttuisi pölynimuriin tai pesisi ikkunani. Sama toisin päin. Miniäni on hyvä talousihminen, tuskin minun tekemiseni edes olisivat hänelle mieleenkään. Minä ostan aina kaiken tarjottavan kahvileivän, mutta miniäni leipoo todella hyviä leivonnaisia. Olen siinä onnellisessa asemassa, että kukaan ei sekaannu.
"Itsekeskeisiä pirulaisia nämä miniät!"
Ihan kaikkiko?
"Anopit haluavat olla rauhassa ja tulla apuun kun pyydetään."
Ihan kaikkiko?
Ainakin oma kokemukseni on tyystin toisenlainen. Enkä takuulla ole ainut!
ja kirjoituksianne... :) Joku yksittäinen kohta tekstissä paistaa silmäänne kuin piikki pistäisi lihaanne ja sen perusteella sitten kritisoidaan koko teksti. Aloitushan oli provosoiva teksti: tuleva anoppi pelkää kohtaloaan etukäteen, miettii, miten käy, kun koskaan ei voi tietää kuka miniäksi valikoituu. Eikä edes haluaisi anopiksi. Jonkun tutkimuksen mukaan useimmat miniät muistuttaa anoppiaan aika paljonkin. Miettikääpä sitä.
Vähän löysin tästä omia ajatuksiani. Minun poikani on jo pitkään seurustellut ja asunut yhdessäkin erään nuoren naisen kanssa. Hän oli minulle ihan positiivinen tuttavuus, kun tavattiin. Ihan mukava nytkin, mutta olen niin kovin varovainen. Yksi syy on, että poikani ja erään toisen pitkäaikainen suhde päättyi eroon, juuri kun oli ns luonut keskinäiset hyvät välit tähän tyttöön. Se harmitti, olimme löytäneet yhteistä puhuttavaa yhteisistä kiinnostuksistamme. Viime kesänä sitten sattui yhteensattuma tämän nykyisin tyttökaverin kanssa. Se oli minulle täysi yllätys ja järkytyskin tavallaan, en mielestäni ollut tehnyt mitään sopimatonta tai pahaa, mutta silti minut suolattiin. Se koski heidän koiransa hoitoa, minä keski-ikäisenä en aivan ymmärtänyt oikein, miten koiraa pitää hoitaa ja töppäsin, tai oikeastaan töppäsimme mieheni kanssa ja muutenkin asiat johtuivat miehestäni. Mutta minä kuulin kunniani :) No tinkasin poikani kanssa, hänen tyttökaveriilleen en ensin vastannut viesteihin, en halunnut provosoitua, mutta kun tilanne rauhoittui laitoin vaan ihan yksinkertaisen sovittelevan viestin. Poikani oli sitten jälkikäteen hirveän pahoillaan asiasta, hän ehkä tajusi sen, että viesteillä ei kannata ruveta pelailemaan.Ja olihan se heiltä ylilyönti. No olemme kyllä tavanneet, poikani käy enimmäkseen kotonaan, me harvemmin heidän luonaan. Olen siis hyvin vähän tekemisissä poikani tyttöystävän kanssa. Tämä asia on ruvennut vaivaamaan kovasti, koska pojalla ja minulla on hyvät välit. En halua sotkeentua heidän elämäänsä enkä ole koskaan sitä tehnyt. Mutta kuitenkin, pitäisihän niitä välejä pitää yllä. Nykyajan nuoret naiset vaikuttavat vaan niin kovin itsevarmoilta, sitä he tuskin ovat enempää kuin aiemminkaan, anoppi tuntee itsensä jotenkin ulkopuoliseksi hyvin helposti. Sensijaan appiukko vaan on. Jostain syystä ennakkoasenteet jylläävät juuri näin. Mutta ei tämäkään ole hyvä, että käyttäydyn superkohteliaasti poikani elämänkumppania kohtaan. Tavallaan olen näkymätön vaikuttaja heidän elämässään. Juttelen poikani kanssa puhelimessa, mitäköhän tyttöystävä kuvittelee.. Mene ja tiedä:) Edelleenkin hän on mielestäni erittäin hyvä kumppani pojalleni ja toivon heidän onnistuvan. Siksi olen niin varovainen. Mutta sehän on sitten se tapa, jolla me emme ollenkaan tutustu toisiimme.
siihen on hyvä anoppien totuttautua, että reviirirajat pidetään ja kun lapsenlapset on pieniä ehkä nähdään (toivottavasti) useammin, muttakun kasvavat niin tavataan vähän harvemmin. Hyvinhän se menee, kun vaan luottaa perheeseen ja antaa heidän olla rauhassa. Kyllä sitten taas tulevat. Luonteesta riippuu, miten noi jutut menee, jos on jo nuorena sellanen päällepäsmäri niin selvähän se että anoppina sitten ihan hirmu! Ensin ollaan siis lapsia, sitten naisia jä äitejä ja sitten anoppeja ja lopulta vanhuksia. Yksi elämä täynnä rikkautta!
Höpö höpö. Yritäppä olla normaali ihminen joka ei käy toista arvioimaan, niin kaikki menee hyvin.