Asumusero ja masennus

Nykyaikana pitää ottaa elämästä kaikki irti, eikä sitä saa haaskata olemalla tuki jollekin sairaalle rakkaalleen.

sisäistää "niin hyvinä kuin pahoina päivinä".

Ymmärrettävästikin sinusta tuntuu pahalta.
Miehen empaattisuus ja auttamisen halu tuntuu olevan hakusassa.
Kenties nyt paljastui hänen todellinen luonteensa.

Minulla diagnosoitiin masennus muutama vuosi sitten ja heti kohta sen jälkeen avovaimoni alkoi puuhata eroa. En juonut, en ollut väkivaltainen, hoidin lastamme siinä missä hänkin, mutta työt sujuivat huonosti. Talous kuitenkin kesti nipin napin. Niin hän vain lähti.

Luin taannoin jonkun mielenterveysryhmän tekemästä pienimuotoisesta kyselytutkimuksesta, jossa havainto oli sellainen, että 80% ystävistä kaikkoaa silloin, kun masennuksestaan kertoo.

Ihmisen hyvyys on aikamoinen kupla.

Tsemppiä sinulle. Käy kävelyllä kauniissa paikoissa aamunkoitteessa tai auringonlaskun aikaan tai milloin vain, katso kastetta lehdellä ja kuuntele linnun lauluja. Nauti kylmästä vedestä kovaan janoon ja lämpimästä kesätuulesta ihollasi. Kukaan ei voi näitä sinulta varastaa.

Mun miehellä ei ole niin pahaa psyykkistä ongelmaa, että sen takia hän olisi sairaalaan joutunut, mutta paha paniikkihäiriö ja jonkunlainen masennus kyllä vaikuttaa kovasti meidän elämään. Koska yhteiskunta ei juuri suostu tukea antamaan (ei tarpeeksi huonokuntoinen, kun töissä käy yhä, satunnaisia sairaspäiviähän ei vielä lasketa), niin meidän pitää kiskoa yksityiseen terapiaan rahat itse eikä elämä terapiasta huolimatta helppoa ole.

Kyllä mullakin on käynyt monesti mielessä, etten jaksa taistella ja olla aina se, jonka pitää tukea ja tehdä ylitöitä (jotta saadaan sitä rahaa). Mies ei ylitöitä jaksa tehdä. Kotona hän on usein puhumaton ja tiedän sen olevan pahan olon oire. Riitojakin on välillä ja mies on niiden aikaan mahdoton. Tiedän yhä edelleen, että se on se paha olo, joka puhuu, mutta ei se siltikään helppoa minulle ole. Koska mun mies ei saa yhteiskunnalta apua, niin tuskin saan minäkään, jos tästä sairastun. Välillä kyllä tuntuu, että hulluksi tässä tulee itsekin.

Mielestäni on jopa hieman epäreilua vaatia, että kestetään yhdessä mitä vain. Ei rakkauden takia tule mitä tahansa kestää eikä rakkaus kestä mitä tahansa. Enkä tiedä, että onko sekään kannattavaa, että ajan kanssa niitä sairaita on yhden sijasta kaksi.

Mielestäni tämä meidänkin tilanne on todella surullinen ja toivon sydämeni pohjasta, että tämä jaksetaan yhdessä. Jollei, niin en minä aio elämääni jättää elämättä mieheni takia, vaikka se todella surullista onkin ja jos siihen tullaan, niin tiedän, että se on minullekin monella tapaa kova paikka ja itsen varmaan silmät päästäni.

Tahdon kuitenkin tuoda hieman toista näkökulmaa tähän keskusteluun.

Yritä sinä jaksaa ja kestää! Kyllä tässä maassa miehiä riittää ja ei sitä koskaan tiedä, että mitä kivaa on odottamassa kulman takana.