Miksi sitä vain miettii missä toinen on. Odottaa vaikka enää ei tarviisi. Haluaa vierelle, vaikka toinen ei halua. Vkon:n loppu yöt menee odottaen ja valvoen. Niinä öinä jolloin pystyn olemaan pois kotoa, pystyn nukkumaankin. Tiedän ettei se tule silloin. Epätoivoisesti yritän omaa asuntoa etsiä, toivon että löytyisi pian. Samalla toivon ettei tarvitsisi muuttaa.
Kaikki muuttui muutamassa kuukaudessa. Kuolivatko tunteet, löysikö toisen? Yritän kysellä, haluaisin puhua. Toinen ei. Ei löydä kunnon selitystä , sanoo ettei muuton kanssa tarvitse kiirehtiä. En ymmärrä.... Tällä hetkellä elämä on yksi iso henkinen helvetti! Kuinka jaksan kahlata tämän läpi?
Kaikki muuttui muutamassa kuukaudessa. Kuolivatko tunteet, löysikö toisen? Yritän kysellä, haluaisin puhua. Toinen ei. Ei löydä kunnon selitystä , sanoo ettei muuton kanssa tarvitse kiirehtiä. En ymmärrä.... Tällä hetkellä elämä on yksi iso henkinen helvetti! Kuinka jaksan kahlata tämän läpi?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Mieti, että jos tästä selviän olen jo vahvempi.
Outoa on tämä peri suomalainen puhumattomuus !! Maksavatko sanatkin vai miksi niitä jaellaan harvaan silloin kun pitäisi. Sitten kun ei ole asiaa suu kyllä käy.
Oletko kokeillut parisyhde terapiaa, ehkä ulkopuolinen apu ei herätä puolisossani niin paljon tunteita, mikäli hänellä niitä on ikinä ollutkaan ?
Tsemmpiä selviät kyllä periksi ei anneta.
kuin minä. Mies vain jätti ja ilmoitti, että sua en rakasta, mutta lapsia kyllä. 10 vuotta meni elämästäni. Minä en hyväksynyt asiaa sitten millään, anelin, rukoilin, soittelin ja kuljin perässä, mutta mikään ei auttanut, hän oli jo toisen oma. Erosta on pian vuosi aikaa, eikä vieläkään helpota, mutta en sentään enää anele. Kunpa minussa olisi eron aikana ollut voimaa selviytyä ja säilyttää arvokkuuteni, mutta ei. Jälkiviisaana tekisin nyt asiat aivan toisin. Se oli helvettiä, itsensä kiusaamista ja nöyryyttämistä kerta kaikkiaan roikkua perässä. Yritä vain selviytyä ainakin ilman, että teet samoja virheitä kuin minä, siitä ei tule kuin itselle entistä pahempi mieli. Ex vihaa vain entisestään kun sen ei anna rauhassa olla. Onhan noita tarinoita ollut, kuinka ex haluaa tullakin takaisin jossain vaiheessa. Toiset ottaa takaisin ja toiset ei, itse en enää ottaisi vaikka tunteeni eivät ole kuolleet, mutta anteeksi en voi koskaan antaa. Erosta seuraa jotain hyvääkin, laihduin lähes 10 kiloa, mikä oli ihan tervetullutta. Nyt yritän etsiä uusia harrastuksia ja kun taloudellinen tilanteeni antaa myöten, olen ajatellut panostaa ulkonäkööni, vaatteet, hiukset jne. Pakko se on vain itseään piristää kun kukaan muukaan ei sitä tee. En ole mikään missi, mutta tutut ja tuntemattomat ovat sanoneet, että saisin kyllä miehen jos vain haluaisin, en ole vain valmis. Tällä hetkellä on ns. itsesuojeluvaisto meneillään tyyliin, ei koskaan enää kukaan tee minulle mitään pahaa, mies kun petti, valehteli ja hakkasi. Huomaan olevani tätä kirjoittaessani todella tyhmä, että edes itken tuollaisen miehen perään, mutta kun on taipumusta muistaa myös hyvät hetket ja omat viat, niin tilanne ei ole helppo.
kun vasta sitten eron partaalla jos silloinkaan.
Minullekkin ex aikoinaan ihan oikeasti viittasi kintaalla ja totes,ettei enää välitä.
30v yhteieloa oli ja pelkkä viittaus "kintaalla",en paljon enää noteeraa,saati ajattele,vaikka roikuin kans perässä,mutta turhaan.
pelkkä puhuminen. Molempien pitäisi osata myös kuunnella ja ymmärtää mitä toinen sanoo.
Monesti ei puhuta siksi, että vältellään riitaa. Kukaan taas ei voi sanoa, milloin on hyvä ja milloin on huono välttää riitaa - ja minkälaista riitaa. Ja kuinka kauan tällaista on hyvä jatkaa! Kuinka kauan riitelyäkään on hyvä jatkaa?
Kauan ennen eron partaalle ajautumista puhutaan paljonkin, mutta ristiin. Tämän jatkuessa myönteiset tunteet hiipuvat ja joskus sitten on aika nostaa kädet pystyyn.
Ainakin minusta on hyvä, ettei erotessa enää puhu tunteistaan, koska ne silloin taitavat olla etupäässä kielteisiä.
Mulla on aika lailla sama tilanne. Ero on meneillään, tavaroita jaetaan, asumusero, ja kamala yksinäisyyden ahdistus ja tuska. Kaipaan ja odotan toista koko ajan niin kovasti, etten saa mitään aikaiseksi. Olen koittanut katsoa netistä eroryhmiäkin, jossa voisi jakaa tuntojaan muiden samassa tilanteessa olevien kanssa ihan livenäkin, mutta siinäkin näytän olevan joku ihmeen väliinputoaja; en ole mies, enkä lasten vanhempi, tai sitten ryhmät alkavat vasta syksyllä! Minä ainakin tarvitsisin NYT vertaistukea ja IHMISIÄ ympärilleni, pahinta on yksinäisyys!! Eikö täällä kirjoittavien kanssa voitaisi vaikka tavata jossain, itse ainakin haluaisin ystäviä ympärilleni, omillani on kiire perheidensä ja omien parisuhteidensa kanssa - tuntuu vielä yksinäisemmältä!
Minullakin ero tulossa. Käytännön asiat sopimatta ja omaisuus vielä jakamatta. Minäkin kaipaisin vertaistukea. Jos haluat kirjoitella, ehkä tavatakin, laitathan postia.(Myös muutkin samassa elämäntilanteessa olevat!)
Olen nelikymmpinen lapsellinen nainen.
[email protected]
Tuo, mitä kirjoitit, että ystävillä menee aika omissa parisuhteissaan ja harrastuksissa ja oma olo tuntuu entistä yksinäisemmältä....komppaan sua täysin. Mulla on tunne, että parisuhteen kariuduttua on niin yksin, niin yksin...Pahinta on olla kotona, haikeiden muistojen keskellä, mutta kenelläkään ei tunnu olevan aikaa(?) tai halua lähteä kanssani jonnekin, missä pääsis tuskallisista ajatuksista edes hetkeksi eroon...Tykkäisin niin kovasti käydä vaikka kahvilassa kupposella, rupatella jonkun kanssa, muutamalla siiderillä, teatterissa, elokuvissa, tapahtumissa....Yksin on tosi vaikeeta lähteä, kaipaan niin kovasti ystäviä...uusia sellasia ottaisin heti vastaan, mut miks ihmeessä niitä on niin vaikeeta saada? Tottahan tiedän, että tutustua aina voi, kun vaan menee ovestansa ulos ja tapaa jonkun jossain...Kertokaa, miten olette tänä pv:nä saaneet uusia ystäviä?
Edelleenkin tässä melko yksin ollaan, ja tätä kautta epätoivoisesti yritän haalia ihmiskontakteja. Minulla kun ei ole edes lapsia seurana, joten totaalisen yksin kyllä suurimman osan ajastani olen - ja pahinta on tämä henkinen yksinäisyys tietenkin. Minulle voi myös kirjoitella suoraan [email protected], jos vaikka joku haluaisi tavata isommallakin porukalla kahvilassa tms. Noita eroryhmiä kun ei tunnu kovin hyvin olevan, joten perustetaanko ihan oma?
Samaa olen minäkin miettininy, siis miten niitä ystäviä yhtäkkiä löydetään?? Itse köpsyyttäni muutin vaimon perässä jokuvuosi sitten hänen kotiseudulleen ja taakse jäi ystävät ym.. no nyt sitten olen työni tehnyt, talon ja lapsen ja saan mennä. Onneks on edes työ ja tietys siellä työkaverit mut ei se ihan sama oo.
En tajuu. Ja vielä kerran en tajuu. Vaikka yleensä tajuan melko paljon, ihan riesaksi asti.
Itse olen eroamassa, kaikki on vielä vaiheessa. Antaisin (melkein) mitä tahansa, jos saisin miehen retaleen häipymään - ihan minne vain!!! Mieluummin mahdollisimman pitkäksi aikaa tai ainiaaksi! No, tänäänhän tuo olikin poissa kun tulin kotiin. Aaah, miten ihanaa olla yksin, rauhassa. Unelmoin hetken; jos mies nyt soittaisikin, ettei tule enää kotiiin, on lähtenyt vaikka Ruotsiin tai toisen naisen luo, niin hyppisin riemusta ja kiljuisin ilosta!
Jos mieheni lähtisi ja minä en olisi sitä toivonut, niin saisi kyllä lähteä silloinkin! En haluaisi olla suhteessa miehen kanssa, joka ei halua olla suhteessa kanssani. Mitään selitystä en kaipaisi.
Noh, niinkai se on tässäkin asiassa, että tasan ei käy onnenlahjat...
Ei ole muuta keinoa kuin ajatella elämää vain muutaman tunnin, muutaman minuutin kerrallaan. Ja antaa itselle lupa surra, käpertyä, olla sosiaalisesti kykenemätön. Joskus, kun olo on niin paha, että oireet tulevat fyysisinä, makaan selälläni lattialla ja keskityn vain hengittämään syvään.
On myös myönnettävä itselle, että toipuminen ei ole sankaritarina, vaan surkeaa tuskallista aikaa, joka kestää pitkään. Ehkä ikävä ei mene ohi koskaan. Tänne kirjoittelu auttaa, vaikka se tuo tuskaa pintaan. Ehkä juuri siksi.
http://www.artikkelitietokanta.com/kuinka-selvita-avioerosta-vinkkeja-avioerosta-selviytymiseen/