Olen jo keski-ikäinen perheenäiti ja äitini on eläkkeellä. Asumme kaukana toisistamme ja pääasiallisin yhteydenpitokeino on puhelin.
Ollessani lapsi, vanhempien keskinäiset välit olivat myrskyisät, isä lankesi viinaan harva se viikko ja taloudellisesti oli tiukkaa. Lisäksi meitä lapsia oli monta ja nuorimmainen kokonaan halvaantunut. Vanhempani olivat aika yksin ilman lähiverkkoa, joten vastuu lastenhoidosta lankesi meille vanhemmille lapsille.
Vanhemmat tekivät töitä kovasti yrityksessään, tappelivat sanallisesti keskenään jatkuvasti vuodesta toiseen, muutamia kertoja äiti kävi käsiksi isään ja he viettivät aikaa ystäviensä kanssa jutellen ja kahvia ryystäen suunnilleen 6 iltana viikossa tai sitten vieraat oli meillä ja me lapset toimimme palvelijoina vanhempien kritisoidessa ääneen vieraiden edessä, jos kahvi ei ollut sopivan vahvuista, pakasteesta otettu pulla riittävän sulaa tai leikatut oikeanpaksuisiksi leikattuja. Isä joi salaa mutta humaltumisen jälkeen oli vuorossa sitten tappelut äidin kanssa ja useamman päivän mykkäkoulut. Meiltä lapsilta ystävät oli kielletty, emme saaneet käydä missään koulua lukuunottamatta emmekä kutsua ketään kotiimme. Läksyyn ja kokeisiin valmistautuminen alkoi klo 21-22, kun olimme saaneet nuorimmaiset nukkumaan. Äiti häpesi kotiamme, joka oli pieni, huonokuntoinen ja lähes aina kaaoksellisesssa tilassa. Meillä oli lista joka päivälle eli ketä sisarusta milloinkin hoidin ja myös kodin siivous ja ruoanlaitto oli listattu, työt jaettiin minun ja siskoni kesken, lista ei koskenut poikia.
Pienestä pitäen äiti puhui minulle ja minä kuuntelin. Ensimmäiset muistoni ovat näistä tilanteista. Kun nuorimmainen sisaruksistani vammautui, äiti puhui minulle, joka aloitteli silloin kouluaan. Teini-ikäisenä osasin jo ulkoa äidin synnytystarinat ja vammautuneen lapsen tarinan, äidin tarinsasta puhumattakaan. Äiti rakastaa aihetta, jossa hän on pääosassa ja toimii kuin marttuuri uhrautuen. Oikeasti hän on kyllä uhrannut viimeiset vuosikymmenet niin miehelleen kuin sairaalle lapselleenkin mutta välillä tuntuu, että itse kukin on joutunut uhratuksi siinä sivussa.
Muutettuani opiskelemaan toiselle paikkakunnalle opiskelija-asuntoon taksi toi vammautuneen sisarukseni toisinaan viikonlopuksi minulle ja äiti soitteli perään, ettei ollut antanut mitään ruokaa, mitä jos kävisin kaupassa ja syöttäisin sisarukseni. Kotona kävin viikonloppuisin ja isä hoki, että ei ole tulemista, jos työnteko ei maistu eli viikonloput oli syöttämistä ja siivoamista aamusta iltaan. Muutin vieläkin kauemmaksi, sillä napanuora äitiin tuntui niin ahdistavalta ja siinä vaiheessa kuvittelin itsekin, että sisarukseni muuttaisi varmaan luokseni asumaan, mikäli vanhempieni kunto ei enää riittäisi hänestä huolehtimiseen.
Seurustelun myötä elämääni tuli vihdoin sisältoä ja käynnit kotona harvenivat. En ikinä oppinut harrastamaan mitään, sillä lapsesta saakka arki oli täynnä lastenhoitoa, siivousta, kokkausta ja yötunneilla opiskelua.
Nyt toistakymmentä vuotta myöhemmin asun vieläkin kauempana oman viisihenkisen perheeni kanssa ja äitini hoitaa nuorimmaista yksin kotona ja jatkaa riitelyä isän kanssa samoista asiasta kuten alkoholista. Puhtaat jauhot ei ole kummallakaan ja liitto on valtapeliä puolin ja toisin. Ns. ystävät ovat kaikonneet sitä mukaa kuin me lapset pesästä lensimme. Äitini soittelee monta kertaa viikossa ja puhuu tuntikausien puheluja, äitiys- ja hoitovapaalla ollessani puheluja tulee päivittäin. Aiheet on samat eli hänen sairautensa, isän viat ja minikon viat ja sisarusteni puutteet yhtä pyhimyslasta lukuunottamatta sekä tietysti vammautuneen sisarukseni hoitoasiat.
Olen viimeisen vuoden aikana alkanut ottaa etäisyyttä. Havahtunut siihen, että velvollisuuden tunnosta kuuntelen ja lähden mukaan juoruiluun. Yhä useammin olen alkanut kuitenkin pysähtyä siihen, että äiti nostattaa draamaa ja maalaa piruja seinälle, vaikkei siihen ole vielä edes ennusmerkkejäkään. Hän pitää itseään erinomaisena ihmistuntijana ja epäilee kaikkia muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Olen ärsyyntynyt, sillä tuntuu, ettei äiti kohtele meitä sisaruksia oikeudenmukaisesti (itse olen tai tunnen olevani siellä suosikkipuolella ainakin niin pitkään kun kuuntelen ja myötäilen häntä). Jotenkin myös vanhat lapsuudenaikaiset asiat ovat nousseet pintaan omassa mielessäni, varsinkin kun äiti esiintyy nyt kasvatuksen asiantuntijana. Käyn vuosittain lasten kanssa muutaman päivän visiitillä ja viime talvena katsellani kuvaamiani videonauhoija lapsistani mummolassa havahduin siihen, että jokaisella nauhalla ainoana äänenä on vanhempien keskinäinen riitely. Olen huomannut, etten halua enää mennä mummolaan, minua alkaa ahdistaa siellä.
En tiedä oikein mitä tehdä. Olemme erikseen siskoni kanssa äidille asioista puhuneet vuosikymmenten aikana mutta äidillä on aina pino selityksiä kaikkeen ja vihon viimeisenä hän alkaa itkemään sanoen että kaikki on hänen syytään ja syyttäkää vain häntä, kyllä hän voi ottaa kaikki syyt niskoilleen. Niinpä mitä se hyödyttää että hän jälleen kerran heittäytyy marttyyriksi? Ei tarkoitus ole syyttää ketään, toisaalta tuntuu, että tunnen niin hyvin äitini ja itsenikin, ettei keskustelu sinänsä tuo enää mitään lisää tai muuta tilannetta. Itse en ole enää vuosikymmeniin edes yrittänyt keskustella vaan paennut pitkiksi venyviä puheluita vedoten kiireeseen tai lapsen hätään. Sen verran mitä sisaruksiani kuuntelen, tulee vain vaikutelma, että olisimme terapian tarpeessa kaikki.
Oma valintani on ollut ottaa nyt etäisyyttä. Tunnen siitäkin syyllisyyttä, toisaalta ihmettelen miksi juuri nyt asiat nousee pintaan itselläni, miksi olen nyt niin kriittinen ja miksi haluan etäisyyttä äitiin. Toki muistan, että parikymppisenä näitä samoja asioita mietin mutta silloin olin anteeksiantavampi enkä nähnyt äitiä marttyyrina kuten nyt, vaan erittäin urheana naisena. Säälin vanhempiani mutta onko sääli riittävä syy kärvistellä itse? Olen vain niin kyllästynyt siihen, että asiat ovat ennallaan vuosikymmenten jälkeenkin.
Ollessani lapsi, vanhempien keskinäiset välit olivat myrskyisät, isä lankesi viinaan harva se viikko ja taloudellisesti oli tiukkaa. Lisäksi meitä lapsia oli monta ja nuorimmainen kokonaan halvaantunut. Vanhempani olivat aika yksin ilman lähiverkkoa, joten vastuu lastenhoidosta lankesi meille vanhemmille lapsille.
Vanhemmat tekivät töitä kovasti yrityksessään, tappelivat sanallisesti keskenään jatkuvasti vuodesta toiseen, muutamia kertoja äiti kävi käsiksi isään ja he viettivät aikaa ystäviensä kanssa jutellen ja kahvia ryystäen suunnilleen 6 iltana viikossa tai sitten vieraat oli meillä ja me lapset toimimme palvelijoina vanhempien kritisoidessa ääneen vieraiden edessä, jos kahvi ei ollut sopivan vahvuista, pakasteesta otettu pulla riittävän sulaa tai leikatut oikeanpaksuisiksi leikattuja. Isä joi salaa mutta humaltumisen jälkeen oli vuorossa sitten tappelut äidin kanssa ja useamman päivän mykkäkoulut. Meiltä lapsilta ystävät oli kielletty, emme saaneet käydä missään koulua lukuunottamatta emmekä kutsua ketään kotiimme. Läksyyn ja kokeisiin valmistautuminen alkoi klo 21-22, kun olimme saaneet nuorimmaiset nukkumaan. Äiti häpesi kotiamme, joka oli pieni, huonokuntoinen ja lähes aina kaaoksellisesssa tilassa. Meillä oli lista joka päivälle eli ketä sisarusta milloinkin hoidin ja myös kodin siivous ja ruoanlaitto oli listattu, työt jaettiin minun ja siskoni kesken, lista ei koskenut poikia.
Pienestä pitäen äiti puhui minulle ja minä kuuntelin. Ensimmäiset muistoni ovat näistä tilanteista. Kun nuorimmainen sisaruksistani vammautui, äiti puhui minulle, joka aloitteli silloin kouluaan. Teini-ikäisenä osasin jo ulkoa äidin synnytystarinat ja vammautuneen lapsen tarinan, äidin tarinsasta puhumattakaan. Äiti rakastaa aihetta, jossa hän on pääosassa ja toimii kuin marttuuri uhrautuen. Oikeasti hän on kyllä uhrannut viimeiset vuosikymmenet niin miehelleen kuin sairaalle lapselleenkin mutta välillä tuntuu, että itse kukin on joutunut uhratuksi siinä sivussa.
Muutettuani opiskelemaan toiselle paikkakunnalle opiskelija-asuntoon taksi toi vammautuneen sisarukseni toisinaan viikonlopuksi minulle ja äiti soitteli perään, ettei ollut antanut mitään ruokaa, mitä jos kävisin kaupassa ja syöttäisin sisarukseni. Kotona kävin viikonloppuisin ja isä hoki, että ei ole tulemista, jos työnteko ei maistu eli viikonloput oli syöttämistä ja siivoamista aamusta iltaan. Muutin vieläkin kauemmaksi, sillä napanuora äitiin tuntui niin ahdistavalta ja siinä vaiheessa kuvittelin itsekin, että sisarukseni muuttaisi varmaan luokseni asumaan, mikäli vanhempieni kunto ei enää riittäisi hänestä huolehtimiseen.
Seurustelun myötä elämääni tuli vihdoin sisältoä ja käynnit kotona harvenivat. En ikinä oppinut harrastamaan mitään, sillä lapsesta saakka arki oli täynnä lastenhoitoa, siivousta, kokkausta ja yötunneilla opiskelua.
Nyt toistakymmentä vuotta myöhemmin asun vieläkin kauempana oman viisihenkisen perheeni kanssa ja äitini hoitaa nuorimmaista yksin kotona ja jatkaa riitelyä isän kanssa samoista asiasta kuten alkoholista. Puhtaat jauhot ei ole kummallakaan ja liitto on valtapeliä puolin ja toisin. Ns. ystävät ovat kaikonneet sitä mukaa kuin me lapset pesästä lensimme. Äitini soittelee monta kertaa viikossa ja puhuu tuntikausien puheluja, äitiys- ja hoitovapaalla ollessani puheluja tulee päivittäin. Aiheet on samat eli hänen sairautensa, isän viat ja minikon viat ja sisarusteni puutteet yhtä pyhimyslasta lukuunottamatta sekä tietysti vammautuneen sisarukseni hoitoasiat.
Olen viimeisen vuoden aikana alkanut ottaa etäisyyttä. Havahtunut siihen, että velvollisuuden tunnosta kuuntelen ja lähden mukaan juoruiluun. Yhä useammin olen alkanut kuitenkin pysähtyä siihen, että äiti nostattaa draamaa ja maalaa piruja seinälle, vaikkei siihen ole vielä edes ennusmerkkejäkään. Hän pitää itseään erinomaisena ihmistuntijana ja epäilee kaikkia muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Olen ärsyyntynyt, sillä tuntuu, ettei äiti kohtele meitä sisaruksia oikeudenmukaisesti (itse olen tai tunnen olevani siellä suosikkipuolella ainakin niin pitkään kun kuuntelen ja myötäilen häntä). Jotenkin myös vanhat lapsuudenaikaiset asiat ovat nousseet pintaan omassa mielessäni, varsinkin kun äiti esiintyy nyt kasvatuksen asiantuntijana. Käyn vuosittain lasten kanssa muutaman päivän visiitillä ja viime talvena katsellani kuvaamiani videonauhoija lapsistani mummolassa havahduin siihen, että jokaisella nauhalla ainoana äänenä on vanhempien keskinäinen riitely. Olen huomannut, etten halua enää mennä mummolaan, minua alkaa ahdistaa siellä.
En tiedä oikein mitä tehdä. Olemme erikseen siskoni kanssa äidille asioista puhuneet vuosikymmenten aikana mutta äidillä on aina pino selityksiä kaikkeen ja vihon viimeisenä hän alkaa itkemään sanoen että kaikki on hänen syytään ja syyttäkää vain häntä, kyllä hän voi ottaa kaikki syyt niskoilleen. Niinpä mitä se hyödyttää että hän jälleen kerran heittäytyy marttyyriksi? Ei tarkoitus ole syyttää ketään, toisaalta tuntuu, että tunnen niin hyvin äitini ja itsenikin, ettei keskustelu sinänsä tuo enää mitään lisää tai muuta tilannetta. Itse en ole enää vuosikymmeniin edes yrittänyt keskustella vaan paennut pitkiksi venyviä puheluita vedoten kiireeseen tai lapsen hätään. Sen verran mitä sisaruksiani kuuntelen, tulee vain vaikutelma, että olisimme terapian tarpeessa kaikki.
Oma valintani on ollut ottaa nyt etäisyyttä. Tunnen siitäkin syyllisyyttä, toisaalta ihmettelen miksi juuri nyt asiat nousee pintaan itselläni, miksi olen nyt niin kriittinen ja miksi haluan etäisyyttä äitiin. Toki muistan, että parikymppisenä näitä samoja asioita mietin mutta silloin olin anteeksiantavampi enkä nähnyt äitiä marttyyrina kuten nyt, vaan erittäin urheana naisena. Säälin vanhempiani mutta onko sääli riittävä syy kärvistellä itse? Olen vain niin kyllästynyt siihen, että asiat ovat ennallaan vuosikymmenten jälkeenkin.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Siinä keskusteluissa tuli esille että keski-iässä nainen alkaa miettiä lapsuuttaan mitä enenemässä määrin.
Ei ole ollut aikaa tai voimavaroja/uskallusta ottaa kipeitäkin asioita tunnekäsittelyyn.
Kaipa sitä sitten keski-iässä jos milloin, pitää jauhaa ne samat asiat vielä kerran, että voi päästää irti.
Minullakin sattuu olemaan marttyyrityyppinen äiti, mikä on kyllä erittäin ärsyttävää.
Jos tuntuu kauhean pahalta niin ota jostain ammattiapua, niinkuin minäkin.
Työstän nyt yksinäni aika kammottavia asioita, koska minulla ei ole ollut koskaan ketään jonka kanssa niitä olisin voinut puhua.
Mieheni joskus väitti minun valehtelevan kotiajoistani, koska hänellä oli oikeasti onnellinen lapsuus.
Kun joskus aloin puhua jostain, niin hän alkoi nauraa ja sanoin niitä "kummitusjutuiksi vailla totuutta."
Psykologi on siitä hyvä, ettei juoruile :D.
En tahdo tulla vanhana samanlaiseksi kuin äitini, annan lapsilleni jotain muuta itsestäni kuin vanhan, marisevan, vanhoista asioista kitisevän naisen.
Ei niille voi mitään, olen jopa päässyt aika pitkälle prosesissa, ole joitain valokuvia tuhonnut, koska meillä otettiin aina sellaisia "hollywood" ryhmäkuvia, kaikki hymyilivät minkä kerkesivät, totuutta kuvista ei näy kukaan ulkopuolinen.
Samalta tuntuu, ja olen monta kertaa ajatellut terapiaa, mutta ihan totta en tiedä, miten menettelisin.
Neuvokaa te jotka tiedätte.
Moni kaipaisi keskusteluapua.
ja häneltä pitää pyytää lähete Psykologille tai Psykiatrille tai mielenterveyspuolelle.
Keskustelkaa siis lääkärinne kanssa tarpeestanne terapiaaan.
Sinuna menisin puhumaan johonkin ammattiauttajalle. Voi olla, että et heti löydä sellaista, johon luottaisit täysin, mutta ehdottomasti tekisin sinuna niin.
Et ole saanut normaalia lapsuutta, vaan sinun harteillesi sälytettiin aikuisten taakka jo pienenä. Mitään syyllisyydentuntoja älä mukanasi kanna, et ole millään tavalla vastuullinen siihen, että vanhempasi eivät osanneet olla vanhempia. Vielä vähemmän olet velvollinen olemaan nyt likasankona äidillesi.
Olen myös yksi tuollainen tytär, jota on lähinnä käytetty kätevänä, ilmaisena piikana ja vielä likasankona kaiken kukkuraksi.
Oikein sain kylmiä väreitä selkäpiihin, kun kerroit noista tuntikausia kestävistä ruikutuspuheluista - iankaikkisen vanhojen asioiden märehtimistä äidin näkökulmasta. Ei häntä koskaan kiinnostanut minun elämäni missään mielessä, eikä varsinkaan, jos minulla olisi ollut jotain mukavaa kerrottavaa. Osasin ulkoa monet jutut, ne kulkivat täsmälleen saman kaavan mukaan joka kerta. Pelkäsin aina, sanonko jonkin "koodisanan" joka saa hänet panemaan savikiekon päälle. Useimmiten ilmeisesti sanoin, koska en muista yhtään mukavaa puhelua 25 vuoden ajalta!
Käynnit lapsuudenkodissa olivat yhtä tuskaa.
Lopulta en enää jaksanut vaan panin välit täysin poikki. Äitini luultavasti jatkaa samaa "pukeudun säkkiin ja ripottelen tuhkaa päälleni" -elämää päivä kerrallaan - minä olen vihdoinkin päässyt vähän eteenpäin "lähtökuopistani" kun en enää saa jatkuvasti kuulla sitä samaa vanhaa jauhamista.
Äitiäni ei terapiaan saanut kirveelläkään, vaikka hän tosiaan olisi ollut sellaisen tarpeessa. Esimerkiksi kognitiivinen terapia olisi voinut tehdä ihmeitä hänessä.
Nyt en jaksa enää välittääkään. Samat mahdollisuudet hänellä on etsiä apua kuin itselläni, aikuinenhan hänkin on.
Harmi, en katsonut Voimalaa. Mielessäni on monesti käynyt kirjoittaminen eli jos alkaisin kirjoittaa asioita ja sitä kautta miettimään menneitä. Ihan jo ajankäytönkin takia, sillä minusta on kasvatettu työnarkomaani eikä aikataulussa ole tilaa arkisiin virka-ajalla tapahtuviin käynteihin jossakin kauempana.
Epäröin etsiä apua, sillä oma elämäni on kunnossa. Naurettaisiinko minut ongelmineni ulos? En koe olevani sairas, joskin tunnen että vanhat asiat vaikuttavat tapaani lähestyä ja olla yhteydessä ihmisiin. Olen tänä päivänä yhtä yksinäinen kuin kouluaikoina, en tiedä mitä ystävän kanssa tehtäisiin vaikka sellaisen haluaisinkin. KOuluaikoina opin välttelemään ja pitämään ns. kaveritkin etäällä enkä ole yhteyttä pitänyt heihin moneen kymmeniin vuosiin. Silloinkin, tapasin heidät vain koulussa ja tuntuu, että kaveruus jäi pelkäksi pinnaksi. Tuntuu, että olen edelleen liian tylsä, jotta kukaan viitsisi kaveerata kanssani. Silti suren asiaa, sillä minussa asuu lukemista ja Montgomeryn kirjoja rakastava pikkutyttö, joka edelleen kaipaa sitä sydänystävää ja uskottua. Puoliso joutuu liikaa ystävän asemaan jutellessani arjestani.
Oli mukavaa kuulla kommentteja teiltä kohtalotovereilta. Suurin yllätys oli kai se, että itsekin puolustelen vanhempiani ja kaikki nämä menneet vuosikymmenet olen hokenut itselleni sitä samaa, mitä äitini on minulle hokenut. Eli ajat oli silloin sellaiset ja tällaiset jne. Olen aina pitänyt vanhempiani sotasukupolven kasvatteina ja toisaalta niin onkin, ettei heillä itsellään ole ollut juuri sidettä omiin vanhempiinsa.
En ole hirveästi pystynyt heitä mielessäni edes syyttämään. Verratessani lapsuuttani muiden tuntemieni ihmisten tarinoihin en tohdi edes mainita tietäen, ettei toisilla ole mitään hajua. Toisaalta perheessäni ei ollut mitään rikollista, pedofiliaa tai fyysistä väkivaltaa, joten ajattelen, että mitä tässä valittamaan. Perheessäni ei koskaan halattu, kehuttu eikä paljon muutakaan. Vanhemmilla ei ollut aikaa katsoa ensimmäistä aapistani koulusta tultuani enkä sen jälkeen enää mennyt turhan takia esittelemäänkään, askarteleminiani ekaluokan äitienpäiväkukkia en ilennyt edes antaa tietäen, ettei äiti edes kommentoisi. Olimme vanhempieni mielestä villejä, näin jälkikäteen huomaan, ettei meillä mitään suurempaa kasvatusta saati mitään yhteistä vanhempien kanssa ei ollut. Jos heillä oli vapaata, he viettivät sen lähtemällä keskenään jonnekin tai vetäytyivät omiin oloihinsa lukemaan. Jopa jouluaattona hirveän siivoushässäkän jälkeen harvat lahjat avattuamme, jotka olivat lähes aina kaikki suklaata, vanhemmat karkasi keskenään makuuhuoneeseen lukemistensa kanssa ja me jäimme pienten lasten kanssa avaamaan heidän lahjojaan, jotka me itse olimme yleensä hankkineet. Juhlapyhiä ei juhlittu joulua lukuunottamatta eikä äiti tai isä koskaan syntymäpäivänämme hankkinut meille kenellekään edes täytekakkua tai lahjaa. Isä oli etäinen ja äitiä pelkäsin aina murrosikään saakka, jolloin tajusin ettei haukkuva koira pure.
Vasta nyt vanhempana kun olen läpi käynyt samoja asioita, joihin äidillä oli aina selitys, olen alkanut olla kriittisempi. Yksi asia ainakin joka silmään pistää, on se, ettei vanhemmillani ole harmainta hajua lapsista. Mennessäni sinne lasteni kanssa he katselevat lapsia kaukaa kuin avaruusolennot. Uskoin aina, että heillä ei ollut aikaa meille. Nyt näen, ettei se ole ajasta kiinni. He eivät yksinkertaisesti tiedä, mitä lapsien kanssa tekisivät tai juttelisivat. Silti äitini ylistä itseään eli kuinka hän ennenvanhaan vain hän ja hän yksin piti meidät hengissä. Äiti morkkaa isän isyyttä, välillä tulee mieleen, että eikö hänellä ole mitään sanottavaa itsestään, paitsi kehut tai puolustelut. Tuntuu, että lapsuudenkodista ja vanhemmiltani sain perinnöksi vahvan velvollisuudentunnon ja ahkeruuden, jotka ovat myös tavallaan taakka. Kirjaston kirjat olivat pelastukseni, niiden kautta pääsin toiseen maailmaan ja toisenlaiseen kasvatukseen kiinni. Sitä kautta omaksuin hellyyden osoittamisen pikkusisaruksilleni (mitä osoitin salaa häveten sitä muulta perheeltäni) ja nykyisin omille lapsilleni. Silti pelästyn nykyään kun stressissä huomaan itsessäni laukeavan samanlaisen aggressiivisen reaktion kuin vanhemmissani eli ääni nousee ja kimmastun pienistä asioista. Hävettää, että perintönä on myös samanlaiset reaktiot, joita yritän kyllä kitkeä pois sitä mukaa kun ne käsitän.