Kun muutin kotoa, välit vanhempiini, varsinkin isääni, ovat etääntyneet paljon. Kun isäni vie heittää minut välillä autolla nykyiseen kotikaupunkiini, emme välttämättä juttele matkalla mitään. Eivät vanhempani edes pahemmin soittele minulle tai kysele kuulumisia. He eivät tiedä elämästäni mitään. Kun eivät kysele miten koulussa menee eivätkä ole koskaan olleet kiinnostuneita kavereistani, paitsi sen verran että huolissaan kyseli että "siellä ei sitten poikien kanssa olla". Tuntuu etteivät he koskaan ole olleet kiinnostuneita HYVISTÄ elämäni asioista, aina vain huolissaan kyselevät ja silloin kun jokin on huonosti.
Olen aina kokenut läheisyyden ja "rakkauden antamisen" perheen kesken hävettäväksi asiaksi. En missään nimessä ole koskaan halunnut jutella syvällisiä, halannut, jutellut poikaystävistä, puhumattakaan murrosiän jutuista. Murrosikä oli niin häpeällinen juttu, etten edes finnejäni halunnut paljastaa vaan peitin aina meikittömät kasvoni vanhemmiltani. Jos olisin miespuolinen niin olisin varmaan lopettanut puhumisen äänenmurroksen kynnyksellä. Enkä vieläkään halua pitää vartalonmyötäisiä paitoja, että muotoni näkyisivät, tuntuu että isäni katsoo sillä silmällä.
Kaikki on vaan ollut niin hiljaista, sisäänpäin kääntynyttä, hävettävää, nolostuttavaa... Vauvaikä taisi olla "normaali" kuitenkin ja silloin kaikki olivat onnellisia. Nykyään he vain antavat minun olla rauhassa ja elää omaa elämääni. Ajattelevat varmaan etten halua kertoa mitään. Enpä minä jaksa omatoimisesti edes kertoa. En minä kyllä mitään syvällisiä tästä asiasta ala puhumaan, eipä voi mitään.
Ahdistaa jos ne pitää mua jo ihan aikuisena...ja minä nään heissä jo vanhuuden merkkejä ja heikkoutta...
Jos nyt 21-vuotiaana saisin poikaystävän, en kehtaisi häntä heille kyllä esitellä. Tätä tunnetta voisi verrata siihen että kuka haluaa vanhempiensa seuraavan kun harrastat poika-/tyttöystäväsi kanssa seksiä.
Eipä tässä muuta, ihan vaan ajatuksianne ja omia kokemuksia vastaavasta voisitte kertoa.
Olen aina kokenut läheisyyden ja "rakkauden antamisen" perheen kesken hävettäväksi asiaksi. En missään nimessä ole koskaan halunnut jutella syvällisiä, halannut, jutellut poikaystävistä, puhumattakaan murrosiän jutuista. Murrosikä oli niin häpeällinen juttu, etten edes finnejäni halunnut paljastaa vaan peitin aina meikittömät kasvoni vanhemmiltani. Jos olisin miespuolinen niin olisin varmaan lopettanut puhumisen äänenmurroksen kynnyksellä. Enkä vieläkään halua pitää vartalonmyötäisiä paitoja, että muotoni näkyisivät, tuntuu että isäni katsoo sillä silmällä.
Kaikki on vaan ollut niin hiljaista, sisäänpäin kääntynyttä, hävettävää, nolostuttavaa... Vauvaikä taisi olla "normaali" kuitenkin ja silloin kaikki olivat onnellisia. Nykyään he vain antavat minun olla rauhassa ja elää omaa elämääni. Ajattelevat varmaan etten halua kertoa mitään. Enpä minä jaksa omatoimisesti edes kertoa. En minä kyllä mitään syvällisiä tästä asiasta ala puhumaan, eipä voi mitään.
Ahdistaa jos ne pitää mua jo ihan aikuisena...ja minä nään heissä jo vanhuuden merkkejä ja heikkoutta...
Jos nyt 21-vuotiaana saisin poikaystävän, en kehtaisi häntä heille kyllä esitellä. Tätä tunnetta voisi verrata siihen että kuka haluaa vanhempiensa seuraavan kun harrastat poika-/tyttöystäväsi kanssa seksiä.
Eipä tässä muuta, ihan vaan ajatuksianne ja omia kokemuksia vastaavasta voisitte kertoa.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Sitten vielä semmoinen juttu. Että lapsena ihailin isääni, kun hän oli niin rento, rupatteli kaupan kassaneideillä, heitti vitsiä, oli urheilullinen, iloinen, suosittu.
Nykyään nään hänessä epävarmuuden merkkejä, hän tärisee ja änkyttää kaupan kassalla ja puhelua hoitaessaan, liekkö sosiaalista jännitystä. Säälin ja suren isääni.
Nykyään "pidän" enemmän äidistäni, jonka kanssa osaan olla rennommin ja joka puhuu enemmän, joka näyttää edelleen samalta mitä 10 vuotta sitten.
Entä muut sisaruksesi? Oletko nuorin/ vanhin? Olet aikuinen nainen. Kuinka vanhoja vanhempasi ovat? Sairautta?
Mutta ylipäätään näen asian niin, että olet aikuistunut, elät omanlaisesi elämää. Vanhempasi ovat (keski-ikäisiä?) aikuisia, elävät omalla tavallaan. Meitä on moneen junaan.
Sinä koet eroahdistusta aloittaessasi ns. omaa elämääsi, vanhempasi ovat ikääntymässä: ehkä väsyneitä työssään, sellaisia sairauksia, joista et ehkä tiedä, eroahdistusta oman lapsen (viimeisen?) lähtemisestä kotoa, työttömyyttä, eläköitymistä...
Onko sinun vaikea kestää sitä, että aika kuluu, vanhemmat vanhenevat ja näet heissä ensimmäiset merkit menettämisestä?
valita etkä heitä muuttaa toisenlaisiksi kuin ovat. Itse voit valita oman elämäsi suunnan ja sen miten kohtelet omia lapsiasi kun niitä saat. Voitkin opettaa heille sellaisen mallin kuin mitä itse olisit halunnut vanhemmiltasi saada, elikä halaillaan ja pussaillaan ja ollaan läheisiä joka tavalla ja ainakin puhutaan ja paljon ja kokoajan.
Pussailulla ei tarkoiteta mitään sellaista kuin mitä mies ja nainen tekee, vaan sellaista kevyttä poskelle, nenälle ym, ettei tartuteta mitään suussa olevaa sille lapselle. Hammas taudeista kun on todettu että vanhemmat niitä lapsilleen siirtävät suun kautta suukotellessa tai nuoleskellessa lapsen käyttämää lusikkaa... joten varovaisuutta sen liiallisen hellyydenkin kanssa ;) Rakkautta ei kuitenkaan koskaan, ei koskaan, voi antaa liikaa.
Puhumattomuus on perinne, joka tulee jo edellisiltä sukupolvilta.
"Mies se tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta" Hiljaa piti olla ennenkin, aikuisia ei saanut keskeyttää, mitään ei lapselta kysytty eikä häntä kuunneltu.
Perinne jatkuu vahvana vieläkin. Enää eivät lapset teitittele vanhempiaan, mutta ei siitä vielä kauan ole, kun se oli ihan yleistä.
Lapset eivät myöskään kertoneet vanhemmilleen mitään. Sukupolvien välinen kuilu oli syvä. Ihmettelen, että talonpoikaisväestössä pystyttiin asumaan saman katon alla ja hoitamaan maanviljelys ja karja kahden sukupolven voimin. Silloin oli toisen osapuolen oltava täysin ilman omia mielipiteitä.
Varmaan nytkin tilanne on helposti sama.
Tämän päivn nuorten pitää ravistautua irti tästä hiljaisuudesta.
Yksi syy siihen voi olla, että vanhemmalla väellä ei kerta kaikkiaan ole luontevia sanoja, joilla ilmaisisivat itseään tai puhuisivat tunteistaan tai tuntemuksistaan.
Niistä kun ei ole itsekään koskaan kuullut puhuttavan!
Vanhempasi ehkä pelkäävät, että ilmaisevat itsensä huonosti. He ehkä ajattelevat, että sinä kouluja käyvänä ihmisenä et halua kuulla vanhempiesi mielipiteitä mistään. Sinähän kuitenkin tiedät ja saat opetusta kaiken aikaa.
Sinun olisi ehkä syytä lähetellä sähköpostia viikottain, tai sitten postikortteja tai muita viestejä, joissa kerrot jotain arjestasi. Eihän sen tarvitse kovin ihmeellistä olla. Älä odota vastauksia, vaan heitä viestillä silloin tällöin.
Puhelimessa saattaa hiljaisuus jatkua ja juttelu olla pakonomaista.
He ehkä ilahtuvat ja helpottuvat ja kommunikointi alkaisi luistaa.
Kerrot että isäsi on ollut nuorena puheliaampi ja välittömämpi. mitä hänelle on tapahtunut? Sitä ei ole sinulle välttämättä kerrottu. Entä äitisi?
Elämässä eteen tullut juttu voi joskus mykistää ihmisen. Ei osaa puhua muustakaan. Eikä se johdu sinusta.
Tiedätkö miten edelliset polvet ovat asioitaan puhuneet?
Miksi he eivät kysele elämästäsi johtunee heidän omista kokemuksistaan. Onko mahdollisesti heidän omat vanhemmat liikaa puuttuneet heidän asioihin? Vai onko heillä ollut sama malli?
Opeta heitä puhumaan. Lähetä aluksi pieniä viestejä heille. Pidä yhteys heihin.
Ala kertoa pikkuhiljaa tuntemuksiasi.
Omat vanhemmat ovat kuitenkin omia !