Vähän aikaa sitten tuli ohjelma jossa muisteltiin Lapuan patruunatehtan räjähdystä, joka sattui n. 1976.
Valtaosa kuolleita oli naisia. Tuli mieleen, että miten senaikaiset anopit ottivat miniänsä kuoleman. Surivatko he? Oliko siihen aikaan miniällä myös oma persoona, oma nimi vai oliko hän vain pojan vaimo vailla omaa persoona ja nimeä?
Valtaosa kuolleita oli naisia. Tuli mieleen, että miten senaikaiset anopit ottivat miniänsä kuoleman. Surivatko he? Oliko siihen aikaan miniällä myös oma persoona, oma nimi vai oliko hän vain pojan vaimo vailla omaa persoona ja nimeä?
Vastaukset 9
Vanhimmat
En voi ymmärtää tämän aloituksen tekijän mielenliikkeitä.
Se oli suuri ja kipeä tragedia, jossa moni lapsi menetti vanhempansa, moni puolisonsa ja vielä useampi jonkun muun sukulaisen. Kuten vaikkapa anoppi miniän. Ja suru oli varmasti oikeaa ja aitoa. Sieltäkin taustalla saattoi olla viileitä tai tulehtuneita ihmissuhteita, mutta että oliko miniällä oma persoona ???
Pyytäisin sinulta vastausta siihen miksi siihen aikaan miesten vaimoilla ei olsi ollut omaa persoonaa minä olen syntynyt 1974 ja kyllä äidilläni ja ja hänen anopillaan on suhde eli äitini on persoona. Ja on ollut aina.
kysymys! Mikä saa sinut kuvittelemaan, että jonkin olisi muuttunut anoppien ja miniöiden välillä reilussa 30 vuodessa..??? Ihmisiä olivat silloin, ihmisiä ovat nyt.
tirkistelijä? Haluat mässytellä toisten surulla, menetyksellä ja elämän traagisimmilla tapahtumilla? Kysymyksesi oli aika kypsymätön. Minkä ikäinen olet? Oletko edes itse elänyt koskaan, vai elätkö vain näiden tarinoiden kautta?
tapaan toimittiin, eli vaikka kuinka uskomaton tradegia olisi kohdannut perhettä, niin nää "juntit" eivät asiasta mitään puhu.
Eivät osanneet edes kysellä. Se oli/on tapa siellä.
anoppini on pohjanmaalta ja mitään ei todellakaan koskaan kysytä. Ei kuulumisia eikä muutakaan. Ei kehu eikä kiitä. Kertaakaan ei edes vointia kysynyt, kun olin raskaana. Eikä muuten kysy myöskään sitä, sopiiko tulla käymään. Hyvä, jos viittii ilmottaa. Jos joku asia on vähänkin pielessä, sen sanomiseen ei sitten harkintaa käytetä, vaan velvollisuudekseen on ottanut asiasta huomauttaa ja kunnolla. Tullessaan kylään ensin kertoo omat asiansa ja loppuajan istuu hiljaa kädet puuskassa ja nakkelee niskojaan, suupielet alaspäin. Jos hänelle erehtyy kertomaan jostain omasta vastoinkäymisestä tai epäonnistumisesta, hän hetkeksi piristyy ja silmät suurenee. Ja kertoo sitten, kuinka erinomaisesti hän kyseisen asian on osannut aina hoitaa, tai kuinka hyvä hän on tässä asiassa, missä toinen on epäonnistunut. Sellainen anoppi mulla sieltä pohjanmaalta. Ihania ihmisiä, kertakaikkiaan.
Yritän ite päästä tästä puhumattomuuden kierteestä.
Meillä ei koskaan puhuttu mitään, raskautta ei "huomattu", omat murheet olivat aina olleet suuremmat, tai sitten sellaisia, joita ei itse onneksi ikinä ole tarvinnut ajatella. "Voi voi onneksi minun ei ole tuollaista tarvinnut kestää".
Vaikiaa on, kun ei ole sopivia sanoja ja sanontoja, joita käyttää. Kun ei ole kuullut koskaan kotona puhuttavan oikein mitään arkipäivän asioita kummempia, niin puhumattomuus saattaa jatkua.
Sitten olet voiton puolella, jos oot tilanteen tiedostanut. Mies päätti myös jo nuorena, ettei ole samanlainen, kun vanhempansa. Sitä puhumattomuuden jurnuttavaa ilmapiiriä, jossa ei anteeksi pyydetä eikä anneta, eikä tosiaan puhuta arkipäivän asioita syvemmältä mitään, hän ei halunnut jatkaa. Ja onnistui. Meillä on avoin, suora ja humoristinen ilmapiiri kotona ja suhteessa esiintulevat ongelmat saadaan ratkottua. Kyllä sinäkin ne sanat löydät, ihan varmasti.
Saisipa meidänkin isäntä kierteen katkaistua...Anteeksi pyytäminen ei ainakaan onnistu...