Pitkä tarina lyhyehkösti: rankat lapsettomuushoidot, joista seurasi masennusta. Vaikea raskaus, vauvalla koliikki ja mies aina töissä. Lapsen ollessa 1v homma helpottui, mutta puoliso ei ollut enää kiinnostunut edes paljon juttelemaan, halaamaan, katsomaan elokuvaa sylikkäin, puhumattakaan seksistä. Kahden vuoden ajan yritin keskustella asiasta, sanoa että parisuhteemme on menossa metsään. Mies ei jaksanut tehdä asialle mitään, oli kuulemma väsynyt eikä kiinnostanut. Tämähän söi itsetuntoni miinusmerkkiseksi.
Trooppisella talvilomallamme en saanut edes poskipusua. Päässä napsahti ja vaadin, että teemme asialle jotain. Kerran kävimme terapeutilla, mutta nyt mieheni on todennut ettei rakasta minua. Avioero on edessä ja asunnot haussa. Käytännön ihmisenä hän heti jakoi huonekalutkin, vaikka minä yritin keskustella, että mitä meidän pitäisi nyt tehdä perheellemme.
Onko kellään muulla ollut tilanne näin päin, että on jo valmiiksi masentunut ja sitten tulee vielä erokin? Miten hitossa tästä selviää????
Trooppisella talvilomallamme en saanut edes poskipusua. Päässä napsahti ja vaadin, että teemme asialle jotain. Kerran kävimme terapeutilla, mutta nyt mieheni on todennut ettei rakasta minua. Avioero on edessä ja asunnot haussa. Käytännön ihmisenä hän heti jakoi huonekalutkin, vaikka minä yritin keskustella, että mitä meidän pitäisi nyt tehdä perheellemme.
Onko kellään muulla ollut tilanne näin päin, että on jo valmiiksi masentunut ja sitten tulee vielä erokin? Miten hitossa tästä selviää????
Vastaukset 16
Vanhimmat
kävi juuri niin, ja oma depressioni vaikeutui eron myötä entisestään. Erosta on kohta kolme vuotta, ja olen menossa terapiaan ja syön vahvoja lääkkeitä.
Omassa liitossani taisi käydä niin, että mies ei vaan jaksanut enää jatkuvasti väsynyttä ja ärtynyttä naista (depression ulkoisia ilmenemismuotoja), ja sitä että joutui sairauteni takia pitkään hoitamaan huushollia lähes yksin. Hän ei vaan enää jaksanut, eikä nähnyt mitään muuta tietä ulos kuin avioeron. En tiedä, mitä hän nykyään asiasta ajattelee, jos ajattelee asiaa lainkaan, mutta minulle tämä kaikki on ollut äärettömän kova paikka. Rakastan häntä yhä, lapsi kaipaa perhettään yhteen, mutta ero on totta eikä siitä muuksi muutu.
Tästä selviää ystävien ja muiden tukijoukkojen avulla. Pyri hoitamaan itseäsi kaikien tavoin, anna itsellesi aikaa, käy ystävien kanssa ulkona, puhu terapeutin kanssa. Et ole yksin.
Depressio lääkkeet ovat syvältä.
Ilmankin tulee toimeen kun ei koko ajan vello itsesäälissä.
Auttavatko ne lääkkeet pulmiin ja vaikeuksiin?
Lähinnä turruttavat jokaisen normaalin tunteen, olkoon, että välistä itkettäisikin.
Lääkkeet pois ja uusi ajattelutapa!
ettet tunne tautia "vahva masennus" (vaikea masennus). Lievästä ja keskivaikeastakin voi vielä selvitä, mutta se vaatii paljon; niin itseltä kuin ympäristöltä. Kun avioelämä kaatuu siihen, että toinen on masentunut, niin ei se ainakaan tilannetta paranna: on vain vahvempi usko siihen, ettei kelpaa mihinkään, on täys nolla jne. Vahvan masennuksen kourissa olet ihan yksin, jos elämä pettää noin: millä siitä aiot selvitä, ellet apua hae? Jos tämän ylläolevan "neuvon" kirjoittaja on itse valmis menemään apuun, kun elämältä putoaa pohja ja tietää jaksavansa tukea ja kantaa masentunutta loppuun asti, sitten hän voi antaa noita neuvojaan. Muuten ei.
Moni ihminen täällä maan päällä ei vaan ole tarpeeksi vahva kestämään maailman kolhuja, eikä siinä auta tekopirteä tsemppaus. Pitää olla se tuki ja turva, johon masentunut voi nojautua, eikä anna periksi milloinkaan, vaikka "potilas" viittaa avulle kintaalla, eikä todellakana nouse ylös sieltä sängyn pohjalta. Onko sinusta siihen? Aika harva jaksaa. Ammattiapu on eri asia, heille se on työtä, ja heillä on siihen koulutus ja tukiverkot.
Kun/jos olet itse kokenut vaikean masennuksen, voit antaa vertaistukea, miten elämässä pääsisi taas eteen päin.
Jokainen ihminen reagoi lääkkeisiin yksilöllisesti. Aina oikeaa lääkettäkään ei helposti löydetä.
Mulle kans lääkkeet teki erilaisia muitakin oireita ja aloin muuttua ihan oudoksi ihmiseksikin. Kun sitten löytyi lääke joka hieman helpotti ja jonka piti olla pelastus, tulinkin riippuvaiseksi...
Eniten vihaan olla riippuvainen jostain ja löysin voimia päästä lääkkeestä eroon. Eli takaisin vieläpä pahemman masiksen ja paskan kouriin. Ilmeisesti se pohjalla olo potutti niin paljon enemmän että pääsin lopulta myös masennuksesta eroon ja vähitellen rakentamaan elämääni uudelleen.
Kuusi vuotta rapiat meni hukkaan. En tiedä olisko oikopolkuakaan ollut.
Mut ketään ei pidä tuomita otti lääkketiä tai ei. Puolensa kummassakin.
selvää, ettei masentunut erosta muutu yhtään pirteämmäksi. Ei muuttunut exänikään. Kovistelin häntä hoitoon jo vuosia ennen eroamme, muttei kiinnostanut. Eikä mikään muukaan. Eron jälkeen hypin riemusta kattoon, kun hän viimein meni ammattiauttajan pakeille.
Eli sinulla on asiat hyvällä mallilla, kun ymmärrät olevasi masentunut! Hae apua psykologilta, ellet jo ole hoidossa. Ja sitten ystävät ja/tai muut tukijoukot ovat tuikitärkeitä. Kyllä se siitä sujuu. Tsemppiä.
Kuule, vanhemman naisen neuvona sanon:
sinä selviät koska on pakko.
Niin me naiset olemme aina tehneet.
Ennen oli ennen ja nyt on nyt - mutta ei niin paljon ole muuttunut naisten elämässä.
Sota-aikana ei ollut aikaa miettiä, saako pusun trooppisella lomalla vai ei, tuleeko se puoliso rintamalta yhtenä vai monena kappaleena - oli vain jaksettava - suuren lapsilauman kanssa eikä ollut mitään tukea yhteiskunnalta, ei edes lapsilisiä.
Joten sinä selviät, heitä mielestäsi synkkyys ja elä - sinulle on suotu jotain arvokasta - pieni lapsi joka tarvitsee sinua monen monta vuotta.
Eikun leuka pystyyn.
Sota-ajan masentuneet ämmät kasvattivat juuri niitä nykyisiä ahdistuneita ukkoja, jotka hakkaavat vaimojaan ja ryyppäävät. Kuules nyt, kai ihminen selviää ei sit, mutta eikö saisi muka tehdä mitään sen eteen ettei olisi onnellinen ja tekisi muitakin onnellisiksi. Masentunut ihminen ei ole onnellinen, ja älytöntä perustella jollakin sota-ajan kokemuksilla, niinkuin ihmiset olisivat silloin olleet jotenkin hienompia.
Masennus, ja etenkin vaikea sellainen, on ihan diagnosoitava sairaus siinä missä sydänvikakin. Tätä eivät ymmärrä monet ihmiset ellei ole sattunut oman tai läheisen kohdalle. Hoitamattomana vakavasti masentunut joko joutuu psykoosiin tai tappaa itsensä. Siinä eivät etenkään auta "ota itseäsi niskasta kiinni" lauseet tai "ajattele kuinka huonosti joillain muilla asiat ovat" asenteet. Minulla on onneksi hoitava psykiatri, lääkitys ja käyn nyt terapiassa. Se auttaa, kun ammatti-ihminen sanoo tämän olevan sairaus, josta toipuu ajan ja hoidon kanssa, eikä mikään pessimistinen mielenlaatu.
Ymmärrän kyllä, että miehelleni on ollut vaikeaa, että olen sairastanut. Se ei kuitenkaan ole itseaiheutettua, eikä sekään ole minun vikani ettei mieheni jaksanut yhtään tukea, vaan pesi kätensä koko vaimosta.
Järjestin kyllä meille yllätys-kylpyläviikonlopun, toin kivoja tuliaisia jos kävin jossain, ostin lempiruokiaan, leivoin hänelle pullaa kun siitä niin tykkää jne jne. Mutta jos hän ei enää rakasta, niin sille en voi mitään.
Pieni neitini on elämäni aurinko, ja hänen takiaan aion täällä kitkutella ja odottaa parempia aikoja.
Minkähänlaista sen pikku neidin elämä on jos mamma on nuin masentunut???
Ja sitäpaitsi;
kyllä itteään kannattaa ottaa niskasta kiinni eikä surkutella tai sääliä itteään ja tiedätkö kuka näistä " depressio" diagnooseista rikastuu?
Et sinä vaan lääketehtaat.
kuitenkin myös itsestä kiinni miten hoitaa ja huolehtii itsestään: Siksi mielenterveyden sairaudet ovat usein vaikeampia hoitaa kuin fyysiset. Satun tietämään monia masentuneita, jotka jämähtävät lääkkeisiin ja jäävät kotiin yksin nyhjöttämään vuosikausiksi.
Pidä siis huolta sosiaalisista suhteistasi. Niitä tarvitsee myös lapsesi. Teet karhunpalveluksen lapsellesi, jos elät vain hänelle. Muista, että lapset ovat lainaa.
vaan, lääketehtaat rikastuu.
Tunnen myös pari psykologia, joiden mielestä muutama asiakas käy turhaan heidän vastaanotollaan: Hoito ei edisty, kun asiakas on jämähtänyt paikalleen eikä piittaa mistään. Odottaa vain passiivisesti, että terapeuttinsa tarjoilisi hänelle uuden paremman elämän.
...olen niin sanottu toimelias masentunut. Eli en makaa sängyssä, vaan päinvastoin ravaan ystävieni luona jatkuvasti. Liikaakin välillä terapeuttini mielestä, pitäisi välillä olla rauhassa kotona ja pohtia asioitaan. Tyttäreni on kanssani aina perjantait ja silloin menemme "lapsellisten" ystävieni luo leikkimään. Onneksi tulee kesä ja aurinkoista! Minulla on myös oma terapiakoira, jota voin suositella kaikille masentuneille.
" Tyttäreni on kanssani aina perjantait ja silloin menemme "lapsellisten" ystävieni luo leikkimään. Onneksi tulee kesä ja aurinkoista! Minulla on myös oma terapiakoira, jota voin suositella kaikille masentuneille "
Mitä vattua kirjoitat oikein?
Missä se lapsi muuten on, aj joo, sulla on sentään koira..........................................että vattu.
Tarkoitin, että tyttäreni on kanssani koko päivän perjantaisin, muulloin hän on päivähoidossa josta haen hänet aikaisin. Olen siis sairaslomalla.
hohhoijaa----- että kannattaa ottaa itseään niskasta kiinni--- sinäpä sen sanoit! nauta.
Tuskin tuo niin tavatonta. Se on ihminen puolisokin. Tietysti sen pitäisi ymmärtää ja rakastaa myös vastoinkäymisissä, mutta jos se ei rakasta ja sitten vielä masennuksen oireet ottaa sitä päähän... ehkä se on itsekin umpikujassa ja tietää vaan yhden keinon ulos. Muista, että sekin on vaan ihminen ei enempää. Olette kumpikin. Etkä ole hänestä vastuussa vaan itsestäsi ja lapsesta.
Sun kannattaa olla nyt tukematta häneen vaikka kuinka paskalta tuntuisi. Kasaa itseäs, hoida itseäs, yritä selvitä päivittäisestä elämästä, mieti mitä hyvää siit löydät (ilman katkeruutta!), ja älä ota huolia sellaisista asioista joille et yksinkertaisesti mitään voi. Helppo sanoa mutta oikeasti vasta se toimii.
Sitten kun olet vahvempi niin sitten vasta ota parisuhteesi "käsittelyyn" itsesi kanssa.
Asia kerrallaan, päivä kerrallaan, että selviää. Sullahan on lapsi josta huolehtia. Mies on jo aikuinen ja huolehtikoon itsestään. Tsemppiä.