Oma taustani on melko rikkinäinen, vanhemmuutta en juurikaan osakseni saanut. Vanhemmillani oli omat ongelmansa. Lähtökohdista johtuen tai huolimatta :) minusta kasvoi selviytyjä. Elämäni on kunnossa joskin henkistä hyvinvointia etsin edelleenkin. Olen epävarma siitä, missä rajat kulkevat ja mihin minulla on oikeus ihmissuhteissa. Perhe-elämän koukerot tai lähinnä sukukiemurat ovat minulle mysteeri, joita tutkailen kuin avaruusolento ulkopuolisena ja epäröivänä.
Oma lapsuudenperheeni on mysteeri. Lapsuutta ei juuri ollut vaan se vaihtui jo varhain suuriin saappaisiin, jotka oli täytettävä. Olin ongelmaisen äidin uskottu ja kuuntelija. Isään suhde on etäinen, sillä hän ei juuri tyttöjä arvosta. Sisarukset ottavat yhteyttä halutessaan lapsenvahdin tai kuuntelijan. Itse en osaa pyytää heiltä apua, vasta jos tarjoutuvat niin silloinkin epäröiden pakon edessä otan avun vastaan korkeintaan kerran vuodessa. Vasta viime vuosina olen oppinut kieltäytymään pyynnöistä mutta siitäkin poden huonoa omaatuntoa.
Mieheni suku on minulle vielä suurempi mysteeri. He ovat anopin puoleisesti tiiviisti yhtä suurta sukua eli asuvat limittäin lomittain ja seurustelevat päivittäin keskenään ja juhlivat aina yhdessä. Sukuun kuuluu vain anopin puoleinen suku ja ulkopuolisten suhteen he ovat hyvin kriittisiä. Heillä ei ole ystäviä ellei he ole anopin sisaruksia. Avioliiton kautta sukuun on tullut erilaisia yksilöitä, joita haukutaan selän takana ja kehitellään luuloista juoruja...pahan puhuminen loppuu vasta asianomaisen kuoltua.
Mennessäni miniäksi yhteentörmäys oli väistämätön vaikka se kyti pinnan alla vuosikausia minun ollessa ujo, nuori tyttönen. Yritin olla vieraskoreasti kohtelias enkä lähtenyt kovasti väittämään vastaan, pidin mielipiteeni omanani. Lopulta kamelin selkä kuitenkin katkesi, jatkuva määräily, arvostelu, nimittely ja valehtelu oli liikaa. Silloinkin yritin kohteliaasti jutella asioista mutta se sai anopin lieskat leimahtamaan täyteen rovioon ja siinä vihan puuskassaan hän sitten latasi ajatusmaailmansa kokonaan näkyviin.
En usko, että anoppi antaa minulle anteeksi elinikänään. En usko hänen edes ymmärtävän, mikä hänen toimissaan on väärin. Hän on muodostanut kuvan itsestään ja hänen uskossaan hän on juuri sellainen kuin kuvittelee olevansa. Käsitystä ei ole koskaan testattu kodin, suvun ulkopuolella tai esim. työelämässä. En usko hänen edes suostuvan miettimään, että hänen toimissaan on parantamisen varaa. Hän on itse sanonut lukuisia kertoja, että hän tietää asiat parhaiten ja siltä hän myös kuullostaa että uskoo asiaan 100%. Anopilla on valtava voima vaikuttaa läheisiinsä. Hän on taitava juttelemaan ja on aina pitänyt huolen julkisesta kuvastaan auttavaisena äiti Teresana. Sitä hän onkin, joillekin suvun jäsenille ja anopin jutuissa mielikuvitus ottaa helposti vallan. Hän voi vallan hyvin väittää vastaa ja sanoa, että stop merkki on sininen ja jos hän on niin päättänyt, niin kannassaan hän pysyy. Jälkikäteen hän sitten muistaa, että joku toinen väitti siniseksi mutta hän oli toista mieltä. Olen välillä ihmeissäni, miten joku ihminen voi olla kuin tuuliviiri ja vaatia vielä, että muuta mukautuvat mennen tullen tähän. Mutta toisaalta anopin perheessä kaikki miehet on hiljaa eivätkä kuuntele eivätkä keskustele ja anoppi suunnittelee ja sanelee asiat tyttärensä kanssa muita kuulematta. Miehet on vain toteutusta varten äänettömiä olentoja.
Anopin ärsyttäminen nostamalla asiallisesti kissa pöydälle tarkoitti karkoitusta koko suvusta. Asia on kaksipiippuinen. Avioliittomme voi paremmin ilman anopin sanelua ja suoraansanottuna olen helpottunut päästyäni anopin seurasta ja kuuntelusta. Mutta miehelleni eristäminen suvusta on iso asia. Suvun miehet ei enää kutsu vuotuisiin traditionaalisiin miesjuttuihin, miehelleni ei kerrota edes päivämäärää. Lapset ovat ulkopuolisia eli anoppi ei tule syntymäpäivälle ja lahjat on kierrätystavaraa kirppurilta - kirjoja, joiden edellisten omistajien merkinnät on peitetty tarroilla. Kuvio on siitä hassu, että anoppi kyllä muistaa kerätä mieheltäni osuuden kaikkiin sukukeräyksiin eli anopin rajat ovat liukuvat. Olen loukkaantunut kun lapsenlapset on myös luokiteltu paremmuusjärjestykseen vanhempien perusteella. Anopin tapa pitää perhe koossa on erikoinen, kaikki seurustelevat keskenään vain anopin kautta. Ilman anoppia ei ole yhteyttä.
Suurin pulma olen minä itse. Minusta ei löydy kykyä antaa anteeksi. Sillä tarkoitan sitä, että etsiytyisin anopin ja anopin suvun seuraan ja olisin seurallinen. Vältän heitä nyt viimeiseen saakka ja puhun vain pakolliset kohteliaat alku- ja loppuplörinät tavatessamme. Kyselyihin vastaan niukasti ja ympäripyöreästi. Ja jos mahdollista, vältän kokonaan menemästä. Mieheni sanoo, että olen pikkumainen. Anoppini sitä vastoin lepertelee ja sirkuttaa seurassa kuten ennenkin, murjottaa sitten alahuuli roikkuen kahdenkesken ja tilaisuuden tullen taas sanoa töksäyttää taas jotain sammakoita. Oikeasti tuntuu, ettei anoppikaan ole anteeksi antanut vaikka suvulle esittää muuta. Hän vain taitaa tämän sosiaalisen pelin paremmin kuin minä.
Minusta taas tuntuu, ettei ylpeys anna periksi ja toisaalta en halua joutua siihen vanhaan tilanteeseen, jossa anoppi tuli ja meni kodissamme miten lystäsi. Jos annat pirulle pikkusormen... Samalla ärsyttää, että mieheni ei tunnu näkevän äitinsä kaksinaamaisuutta. Jotenkin tuntuu, että mieheni odottaa minun matelevan. Luonteeni ei vain anna periksi. Olen käsitykseni anopista muodostanut ja vuosikausia yrittänyt ja en enää usko muutokseen meidän kummankaan osalta. Teeskentelemäänkään en halua lähteä. Kuinka toivonkaan, että hihaani olisi vuosien saatossa ollut piilotettuna nauhuri ... oma epävarmuuteni näkyy juuri siinä, että annan anteeksi, yritän ja tulen taas loukatuksi.
Oma lapsuudenperheeni on mysteeri. Lapsuutta ei juuri ollut vaan se vaihtui jo varhain suuriin saappaisiin, jotka oli täytettävä. Olin ongelmaisen äidin uskottu ja kuuntelija. Isään suhde on etäinen, sillä hän ei juuri tyttöjä arvosta. Sisarukset ottavat yhteyttä halutessaan lapsenvahdin tai kuuntelijan. Itse en osaa pyytää heiltä apua, vasta jos tarjoutuvat niin silloinkin epäröiden pakon edessä otan avun vastaan korkeintaan kerran vuodessa. Vasta viime vuosina olen oppinut kieltäytymään pyynnöistä mutta siitäkin poden huonoa omaatuntoa.
Mieheni suku on minulle vielä suurempi mysteeri. He ovat anopin puoleisesti tiiviisti yhtä suurta sukua eli asuvat limittäin lomittain ja seurustelevat päivittäin keskenään ja juhlivat aina yhdessä. Sukuun kuuluu vain anopin puoleinen suku ja ulkopuolisten suhteen he ovat hyvin kriittisiä. Heillä ei ole ystäviä ellei he ole anopin sisaruksia. Avioliiton kautta sukuun on tullut erilaisia yksilöitä, joita haukutaan selän takana ja kehitellään luuloista juoruja...pahan puhuminen loppuu vasta asianomaisen kuoltua.
Mennessäni miniäksi yhteentörmäys oli väistämätön vaikka se kyti pinnan alla vuosikausia minun ollessa ujo, nuori tyttönen. Yritin olla vieraskoreasti kohtelias enkä lähtenyt kovasti väittämään vastaan, pidin mielipiteeni omanani. Lopulta kamelin selkä kuitenkin katkesi, jatkuva määräily, arvostelu, nimittely ja valehtelu oli liikaa. Silloinkin yritin kohteliaasti jutella asioista mutta se sai anopin lieskat leimahtamaan täyteen rovioon ja siinä vihan puuskassaan hän sitten latasi ajatusmaailmansa kokonaan näkyviin.
En usko, että anoppi antaa minulle anteeksi elinikänään. En usko hänen edes ymmärtävän, mikä hänen toimissaan on väärin. Hän on muodostanut kuvan itsestään ja hänen uskossaan hän on juuri sellainen kuin kuvittelee olevansa. Käsitystä ei ole koskaan testattu kodin, suvun ulkopuolella tai esim. työelämässä. En usko hänen edes suostuvan miettimään, että hänen toimissaan on parantamisen varaa. Hän on itse sanonut lukuisia kertoja, että hän tietää asiat parhaiten ja siltä hän myös kuullostaa että uskoo asiaan 100%. Anopilla on valtava voima vaikuttaa läheisiinsä. Hän on taitava juttelemaan ja on aina pitänyt huolen julkisesta kuvastaan auttavaisena äiti Teresana. Sitä hän onkin, joillekin suvun jäsenille ja anopin jutuissa mielikuvitus ottaa helposti vallan. Hän voi vallan hyvin väittää vastaa ja sanoa, että stop merkki on sininen ja jos hän on niin päättänyt, niin kannassaan hän pysyy. Jälkikäteen hän sitten muistaa, että joku toinen väitti siniseksi mutta hän oli toista mieltä. Olen välillä ihmeissäni, miten joku ihminen voi olla kuin tuuliviiri ja vaatia vielä, että muuta mukautuvat mennen tullen tähän. Mutta toisaalta anopin perheessä kaikki miehet on hiljaa eivätkä kuuntele eivätkä keskustele ja anoppi suunnittelee ja sanelee asiat tyttärensä kanssa muita kuulematta. Miehet on vain toteutusta varten äänettömiä olentoja.
Anopin ärsyttäminen nostamalla asiallisesti kissa pöydälle tarkoitti karkoitusta koko suvusta. Asia on kaksipiippuinen. Avioliittomme voi paremmin ilman anopin sanelua ja suoraansanottuna olen helpottunut päästyäni anopin seurasta ja kuuntelusta. Mutta miehelleni eristäminen suvusta on iso asia. Suvun miehet ei enää kutsu vuotuisiin traditionaalisiin miesjuttuihin, miehelleni ei kerrota edes päivämäärää. Lapset ovat ulkopuolisia eli anoppi ei tule syntymäpäivälle ja lahjat on kierrätystavaraa kirppurilta - kirjoja, joiden edellisten omistajien merkinnät on peitetty tarroilla. Kuvio on siitä hassu, että anoppi kyllä muistaa kerätä mieheltäni osuuden kaikkiin sukukeräyksiin eli anopin rajat ovat liukuvat. Olen loukkaantunut kun lapsenlapset on myös luokiteltu paremmuusjärjestykseen vanhempien perusteella. Anopin tapa pitää perhe koossa on erikoinen, kaikki seurustelevat keskenään vain anopin kautta. Ilman anoppia ei ole yhteyttä.
Suurin pulma olen minä itse. Minusta ei löydy kykyä antaa anteeksi. Sillä tarkoitan sitä, että etsiytyisin anopin ja anopin suvun seuraan ja olisin seurallinen. Vältän heitä nyt viimeiseen saakka ja puhun vain pakolliset kohteliaat alku- ja loppuplörinät tavatessamme. Kyselyihin vastaan niukasti ja ympäripyöreästi. Ja jos mahdollista, vältän kokonaan menemästä. Mieheni sanoo, että olen pikkumainen. Anoppini sitä vastoin lepertelee ja sirkuttaa seurassa kuten ennenkin, murjottaa sitten alahuuli roikkuen kahdenkesken ja tilaisuuden tullen taas sanoa töksäyttää taas jotain sammakoita. Oikeasti tuntuu, ettei anoppikaan ole anteeksi antanut vaikka suvulle esittää muuta. Hän vain taitaa tämän sosiaalisen pelin paremmin kuin minä.
Minusta taas tuntuu, ettei ylpeys anna periksi ja toisaalta en halua joutua siihen vanhaan tilanteeseen, jossa anoppi tuli ja meni kodissamme miten lystäsi. Jos annat pirulle pikkusormen... Samalla ärsyttää, että mieheni ei tunnu näkevän äitinsä kaksinaamaisuutta. Jotenkin tuntuu, että mieheni odottaa minun matelevan. Luonteeni ei vain anna periksi. Olen käsitykseni anopista muodostanut ja vuosikausia yrittänyt ja en enää usko muutokseen meidän kummankaan osalta. Teeskentelemäänkään en halua lähteä. Kuinka toivonkaan, että hihaani olisi vuosien saatossa ollut piilotettuna nauhuri ... oma epävarmuuteni näkyy juuri siinä, että annan anteeksi, yritän ja tulen taas loukatuksi.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Epävarmuus ja vallanhalu,manipulointi mielenailahte-
lu ovat anoppisi panssari.En usko että millään kei-
noilla voisit vaikuttaa em.piirteihin hänessä muutok
sen toivossa.Ainut mihin voit vaikuttaa on oma suht-
tautumisesi.Nuo piirteet löytyy monesta anopista ja
suvusta.Itse kipuilin aikoinani samatapaisessa tilan
teessa,kunnes päätin hyväksyä avion kautta sukuun
tulleet omaiset omituiksineen.Diagnoosin olisin heil
le löytänyt,mutta päätin elää omaa elämääni,tehden
siitä mahdollisimman hyvän omalle perheelleni.Tänään
onnittelen itseäni,olen selvinnyt todella monesta.
kun sai karvat nousemaan kun osaa kuvitella tollasen 'äiti Teresan'...ulkopuoliset ihmiset viel luulee,et on siinä ihanista ihanin ihminen,kun leipoo ja laittaa,juttelee mukavia ja hymyilee tekohymyä ja on kiinnostunut kaikesta...vaikka ois millanen tekopyhä p....a toisille....ihmetyttää,miten löytyy tälläisiä,joilla on puhtia vääntyä persoonasta toiseen,piikitellä siinä samassa,kieroilla kuin korkkiruuvi,vaatia muilta hyväksyntää,mut ei nää ikinä,et ite ois tehny jotain väärin....
narsistinen henkilö, he pystyvät juuri tuollaiseen käytökseen. Siihen ei ole hoitoa/parannusta.
Älä ole vihainen itsellesi, älä vaadi itseltäsi anteeksiantoa, ja mitäpä anteeksiannettavaa olisi.
Oma anoppini oli hiukan samanlainen, ei kuitenkaan noin despootti. Mieheni tuki minua, toimi välittäjänä tarpeen tullen - minäkin olin nuorena arka ja myötäilevä, en tahtonut loukata.
Anoppini piti minusta, sen myönnän, mutta oli jo senverran iäkäs, ettei "mikään mennyt perille" ja hän oli aina oikeassa. Opin pikku hiljaa sen, milloin ei kannata sanoa mitään, milloin kannattaa sanoa joo joo, myönnellä.. jne.
Lapsenlapsista hän piti, muttei jaksanut olla varsinaisesti isoäiti - ei ollut sen tyyppinen.
Vanhalla iällä hän ryhtyi taiteilijaksi, hiili- ja liitupiirroksia, piti yhden näyttelynkin, minkä mieheni kanssa pystytimme. Taiteilija-anoppi oli kiva, hänen kanssaan viihdyin, sen "toisen persoonan" kanssa en. Hän oli syvästi uskonnollinen.
Melko kumma suku, jos anoppi vetää koko sukua naruista, kuin marionettejä.
Luulisi, että suvusta löytyisi muitakin "toisinajattelijoita", siis heitä, jotka eivät suostu moiseen despotismiin.
Lepsuja miehiä, en muuta sano!
Elä omaa elämääsi ilman omantunnontuskia.
Jos miehesi haluaa seurustella sukunsa kanssa, mikä estää???
Elämässä on pakko tiputtaa pois ihmisiä, jotka käyttävät muita hyväksi, kaikkia ei tarvitse sietää. Tämä "totuus" yleensä valkenee iän karttuessa. Nuorena yritin miellyttää kaikkia, niitäkin, joiden seurassa en viihtynyt.
Keski-iässä päätin, että mikään ei velvoita minua seurustelemaan ihmisten kanssa, joiden seurassa en viihdy, tai jotka ovat ilkeitä, juoruavat, yms.
Helpotti.
Pää pystyyn ja tsemppiä!
Olet toiminut kaikenkaikkiaan erinomaisella tavalla anoppisi kanssa,mutta hän näyttää olevan todellinen "justiina"suvussaan ja koko suvun kantava voima(siis omasta mielestään..)
Isäni äiti,eli äitini anoppi...Siis minun mummini,ei koskaan voinut sietää kumpaakaan miniäänsä..
Tuntui,ettei kukaan nainen ollut riittävän älykäs,kaunis,hoikka jne..hänen kahdelle pojalleen.
Hänen ensimmäiset sanansa olivat kuulemma olleet äitini tavatessaan,"Jessus,ettei vaan olis tuossa jotain mustalaisen verta???)
Äitini nyt vaan sattui olemaan tumma muuten.
Ja ne lukemattomat kerrat kun mummini on minulle kertonut,miten hän pojalleen sanoi "kun se eka kertaa äitis näytille toi,niin minä sitä Eskolle sanoin,että älä tuollaista murheekseks ota,ei oo tyttö-paralla kunnon koulutustakaan...!!!!)
Äitini oli "vain" tarjoilija...
Kun isäni kuoli reilu kolmekymppisenä onnettomuudessa,niin mummini mielestä se oli äitini vika,siitäkin huolimatta että äiti ja isä olivat eri puolilla maapalloa..!!???
Kun äitini kuoli reilu nelikymppisenä,niin mummini ensimmäiset sanat olivat,"parempihan se nyt näin on,että Kaija pääsi ajoissa pois,ennen kuin olis ihan sinunkin elämäs pilannu..!!!siis minun!!!Oman tyttärensä..
Huh!!!
Muutenkin mummini on aika outo,nyt hän lähenee jo yhdeksääkymppiä ja elelee edelleen isossa omakotitalossaa tekien pihahommat sun muut...
Edelleenkään en pysty käymään hänen luona kovin usein vaikka ehkä pitäisi..
Jotenkin tuntuu niin väkinäiseltä,kun hän on minuakin aina arvostellut ja väheksynyt..
Aikoinaan lupasi asunnot ja autot jos vaan menen lukioon..Enpä mennyt..Sama toistui jo hänen poikansa kohdalla,kaikki luvattiin jos hankkii itselleen hyvän ammatin eikä mene vihille äitini kanssa.
Myös veljelleni luvattiin huomattavia rahallisia summia jos hän menee lukioon.Olisihan se niin hienoa saada edes yksi ylioppilas-kuva kirjahyllyn päälle..
Eipä sekään toive toteutunut,pääsi veli muihin hommiin,kun istuu tiilenpäitä vantaalla lukemassa..
Voi voi,tarinoita tuosta mummista olisi vaikka kuinka...eihän noita jaksa kaikkia aina edes muistaa tai muistella..
Onhan hän silti oma mummi ja omalla tavallaan rakaskin...Vaikka aikoinaan kun olin teini ja emme olleet nähneet moneen kuukauteen,niin minut nähdessään ensimmäisenä tokaisi,että niin on persees levinny kuin seitsemän leivän uuni...Ei tuntunut teinitytöstä kovin kivalta...
Niin siitä vielä pitää mainita,että mummini puhuessa eri ihmisistä,hän muistaa mainita aina;Lääkäri Virtanen,Lehtori Koistinen,Pankinjohtaja Mäkelä,ja kerran piruuttani kysyinkin,että muistatko aina mainita meistä puhuessas,Postinjakaja xxxxx tai Linnakundi xxxxxx
Että sellaista.Hyvää kevättä kaikille;)
Jos miehelläni olisi veli, niin melkein veikkaisin että olisimme samasta perheestä, vaan kun ei ole niin silloin on todettava jotta onpa näitä törkyläisiä muissakin perheissä. Minun mieheni äiti ja sisaret eivät ole minua hyväksyneet sukuunsa. En ole tarpeeksi edustavan näköinen ja ammattinikin on hiukka arveluttava. Vain siivooja. Heillä kaikilla on elämä päin peetä. Yhdellä on narsistinen mies ja muilla ei miestä ollenkaan kiusattavana. Sitten kadehtivat meitä, kun viihdymme mieheni kanssa yhdessä. Jatkuvasti sai kuulla jos jonkinmoista piikittelyä asioista. Nyt olen saanut suvun vihat päälleni, koska uskalsin olla erimieltä anoppini kanssa. Joten enää minulle ei puhuta ja olen kuin ilmaa vain tavatessamme. Toisaalta olen helpottunut ja iloinen tilanteesta. Nyt olen paljon vapautuneempi eikä tarvi miettiä kuinka olisin. Mieheni on hyväksynyt päätökseni, että hän tapaa sukuaan, mutta minun ei tarvitse siellä käydä itseäni kiduttamassa. Anoppi on aina ollut tässä suvussa se joka sanelee ehdot ja mieheni uskalsi valita minut puolisokseen ilman äidin lupaa. Joten en ole koskaan kelvannut hänelle. Jotenkin tuntuu, että lapset tämmöisistä asioista enempi kärsii. Heitä käy sääliksi, koska kyllä he vaistoavat ettei asiat ole kunnossa. Mutta jaksamista sinulle ja yritä pärjätä omillasi. Ei ole pakko olla tekemisissä näiden ihmisten kanssa. Maailma on täynnä ihania ja mukavia ihmisiä. Narsisteja ei pysty auttamaan.
Olet oikeassa. Enemmän kuin ymmärätkään.
Minulla oli tämä tilanne mieheni sisaren kanssa. Kärsin hänen nälvimistään 20 v. ja olisin varmaan kestänyt kauemminkin, ellei hän olisi oikein asettunut vainomaan myös miestäni. Kun mies sai tarpeekseen, panimme välit poikki totaalisesti. Olin nuorena saanut neuvoksi, etä parempi laiha sopu kuin lihava riita, ja koetin tätä neuvoa noudattaa. Se on huono neuvo. Itseään pitää voida puolustaa. Jos toinen siitä ottaa nokkiinsa, niin ei voi mitään. Itsekunnioitustaan ei saa menettää. Joka aina väistää, saa väistää loputtomasti ja hyökkäykset raaistuvat. Se on perheväkivaltaa sekin. Lapsesi ovat siitä onnellisessa asemassa, että heitä ei mummo paina kyykkyyn, koska et vie heitä anoppisi kiusattavaksi. Lapsistasi tulee vapaita. Tuollainen ahdistaminen vie hermot. Voit heille suoraan sanoa, että heidän ei tarvitse tuota sakkia ottaa huomioon, he ovat seuraavaa sukupolvea ja vapaat suvusta. Omasta kokemuksestasikin tiedät, että itsekseenkin selviää. Paremmin kuin ahdasmielisten ja ylenkatseellisten "omaisten" keskellä.
Olet ihan oikeassa siinä, että jos ottaa kaiken sonnan vastaan mitä muut latelee, niin panokset vaan kovenee ja tuntuu niinkuin koitettaisiin että paljonko toinen sietää. Parempi olla ilman tämänsortin sukulaisia. Ystävät voi valita, sukuaan ei voi. Mutta voi pitää välimatkaa.