Huomenta, kanssaihmiset. Täällä kirjoittelee nuori nainen jonka ajukoppa on sangen sekaisin.
Naimisissa olen, edelleen, ja avioliittooni pettynyt, kyllästynyt, väsynyt. Meillä ei ole enää kivaa yhdessä, eläminen on sellaista kämppäkaveriutta. Tuntuu että ainoa yhdistävä tekijä meillä tässä on asuntolaina ja lapsi.
Menin naimisiin miehen kanssa jota palavasti rakastin, hän oli hellä ja hauska, meillä oli todella kivaa ja onnellista, kunnes kaikki muuttui lapsen myötä.
Minä koen suunnatonta kosketuksen- ja läheisyydenkaipuuta, ja tunnen huonommuutta kun toinen ei halua sitä. Olin ikäänkuin alistunut jo tilanteeseen ja lakannut edes haluamasta sitä häneltä. Hän on mukava ihminen, hauska, mutta itsekäs, ja enemmin mukava kaverina kuin aviomiehenä. Näkemyserot elämänarvoihin ovat aika erilaiset, riitaa syntyy helposti ja varsin äkkipikainen ja kiivas mieheni on herkkä ärsyyntymään. Olen eroa tehnyt mielessäni jo pidemmän aikaa, puhuttukin ollaan kaikenlaisista asioista ja mielipiteeni olen esille tuonut, mutta mies ei näe ongelmaa millään. Hänen mielestään liioittelen. Siltikin minulla on paha olla, en ole tyytyväinen.
Olen tavannut nyt ihanan miehen, jonka kanssa olen paljon keskustellut ja ollut lähekkäin. Hän on käynyt tämän saman asian läpi itse aikaisemmin, ja hän on antanut tärkeitä näkökulmia minulle. Tämä mies on sellainen jonka kanssa voisin ajatella eläväni onnellisena, hän saa pääni sekaisin ja silmäni loistamaan kaikkien näiden apeiden vuosien jälkeen. Hänen takiaan en aio erota, vaan itseni takia.
Pelottaa kuinka jaksan ja selviän, en haluaisi kotia menettää, enkä riidellä mistään. Mieheltäni en mitään halua vaatia erossa, enkä hankaloittaa kenenkään elämää. Minä haluan vain sellaista elämää että olisi hyvä olla. Sitä en saa mieheni kanssa, enkä enää jaksa/halua edes yrittää. En halua pilata joulunaikaa tällä kaikella, mutta ne tiedä kuitenkaan kuinka kauan jaksan pitää tätä sisälläni. Ja kuinka otan asian esille aikuismaisesti ja järkevästi, kun toinen vähättelee.
Miten onkin niin että mies voi olla "sokea" asioille joita hänen ympärillään tapahtuu?
Naimisissa olen, edelleen, ja avioliittooni pettynyt, kyllästynyt, väsynyt. Meillä ei ole enää kivaa yhdessä, eläminen on sellaista kämppäkaveriutta. Tuntuu että ainoa yhdistävä tekijä meillä tässä on asuntolaina ja lapsi.
Menin naimisiin miehen kanssa jota palavasti rakastin, hän oli hellä ja hauska, meillä oli todella kivaa ja onnellista, kunnes kaikki muuttui lapsen myötä.
Minä koen suunnatonta kosketuksen- ja läheisyydenkaipuuta, ja tunnen huonommuutta kun toinen ei halua sitä. Olin ikäänkuin alistunut jo tilanteeseen ja lakannut edes haluamasta sitä häneltä. Hän on mukava ihminen, hauska, mutta itsekäs, ja enemmin mukava kaverina kuin aviomiehenä. Näkemyserot elämänarvoihin ovat aika erilaiset, riitaa syntyy helposti ja varsin äkkipikainen ja kiivas mieheni on herkkä ärsyyntymään. Olen eroa tehnyt mielessäni jo pidemmän aikaa, puhuttukin ollaan kaikenlaisista asioista ja mielipiteeni olen esille tuonut, mutta mies ei näe ongelmaa millään. Hänen mielestään liioittelen. Siltikin minulla on paha olla, en ole tyytyväinen.
Olen tavannut nyt ihanan miehen, jonka kanssa olen paljon keskustellut ja ollut lähekkäin. Hän on käynyt tämän saman asian läpi itse aikaisemmin, ja hän on antanut tärkeitä näkökulmia minulle. Tämä mies on sellainen jonka kanssa voisin ajatella eläväni onnellisena, hän saa pääni sekaisin ja silmäni loistamaan kaikkien näiden apeiden vuosien jälkeen. Hänen takiaan en aio erota, vaan itseni takia.
Pelottaa kuinka jaksan ja selviän, en haluaisi kotia menettää, enkä riidellä mistään. Mieheltäni en mitään halua vaatia erossa, enkä hankaloittaa kenenkään elämää. Minä haluan vain sellaista elämää että olisi hyvä olla. Sitä en saa mieheni kanssa, enkä enää jaksa/halua edes yrittää. En halua pilata joulunaikaa tällä kaikella, mutta ne tiedä kuitenkaan kuinka kauan jaksan pitää tätä sisälläni. Ja kuinka otan asian esille aikuismaisesti ja järkevästi, kun toinen vähättelee.
Miten onkin niin että mies voi olla "sokea" asioille joita hänen ympärillään tapahtuu?
Vastaukset 29
Vanhimmat
Hei!
Tekstisi oli kuin omaani vain sillä erolla etten voi luokitella itseäni enää 'nuoreksi':-)) yli kaksikymmentä yhteistä vuotta takanapäin, kaksi ihanaa lasta ja se asuntolaina....yhteistä? samasta ovesta kuljetaan. olen päättänyt jo aikaa sitten että kunhan lapset ovat tarpeeksi isoja käsittämään eron niin sitten sen eron otan ja nyt alkaa olla sen aika. Omatkin henkiset voimavara-akut alkavat jo poksahdella, mistä tukea lasten murrosikään jos itsellä on jatkuva henkinen lama? Hyvällä omalla tunnolla voin sanoa yrittäneeni, luottaneeni ja rakastaneeni, mutta se ei ole riittänyt. Mies ei kasva koskaan vastuulliseksi aikuiseksi eikä lopeta juomistaan. Ja sitä ei ole kenenkään pakko kestää, omaankin elämään on oikeus. Omalla kohdallani mies tajusi vasta asioiden laidan kun fyysinen suhde loppui eli hän olisi elänyt 'onnellisena' hamaan hautaan jos sänky olisi ollut lämmin, mutta kun en halua maata vieraan ihmisen kanssa.....mieluummin olen ilman. Näin meillä, ero tulee joulun jälkeen:-(
Samat ovat jutut.Minä olen nelikymppinen.
Naimisissa oloa takana yli 20vuotta, kavereita ollaan ja yhdessä kasvatetaan lapsia. Siinä se.
Seksiä en enää kanssaan halua.
Eroa tuumin jatkuvasti. Jotenkin vain tuntuu, että nuo lapset pitäisi saada isommiksi.
Mielessä kangastelee aika, jolloin elän kuten haluan. Vaikka sitten yksin, mutta ainakin olisi vapaa mahdollisuus johonkin muuhunkin.
jos jostain voin sanoa olevani kateellinen niin kun katson ihmisiä jotka ovat vuosia yhdessä viettäneet ja edelleenkin toisilleen antavat paljon niin siitä tunteesta jonka he jakavat. En kadehdi sitä heiltä pois, mutta kun on joskus naimisiin mennessä ajatellut viettävänsä toisen kanssa koko elämän ylä- ja alamäkineen niin tuntuu todella tyhjältä kun toinen on luistanut aina vaikean paikan tullen ja etsinyt helpotusta muualta.
Hyvä että pystytte olemaan kaveria ja että kumppanisi osallistuu lasten kasvattamiseen. Meillä minä olen aina ollut ainoa 'aikuinen' ja kasvattanut lapset. Isänsä ei ole juurikaan ollut heille läsnä edes silloin kun on kotona. Eron tullessa hän luultavasti joutuisi oikeasti viettämään aikaa lastensa kanssa ja myös ottamaan heistä vastuuta. Onneksi ovat jo 11- ja 13- vuotiaita, omatoimisia ja selväpäisiä muksuja:-)
Lasten takia aina on yritettävä kaikkensa, mutta lapsetpa eivät ole niin tyhmiä etteivät näkisi ja kokisi että kotona ei kaikki ole hyvin. Sillä annetaan huono malli perheestä lapselle. Tuttavaperheessä mies on sikamainen, huonokäytöksinen, ryyppää,on ihan kakara, ja kolme pientä lasta joista yksi aivan pari kk vanha... nainen sanoo että lapsilla pitää olla isä. Säälittää ihan hirveesti... Lapsiparat!
Lastahan minäkin ajattelen ensin, mutta minun on ajateltava itseänikin että jaksaisin sen lapsen kanssa tulevaisuudessa(kin) porskutella eteenpäin.
Onneksi meillä ei eron syy tule olemaan viina. Syy tulee olemaan Minä ja Minun tarpeeni. Tähän asti ollaankin elelty liian hyväksyvästi ja kiltisti sen Toisen tarpeiden mukaan.
niin, mitäpä sitä ei lasten eteen tekisi. Kuinka monet kerrat on tullu valehdeltua että isä on töissä (ryyppäämässä) ja kun isi aamusella nukkuu pitkään niin lapset ihanat ne siunailee että kyllä meidän iskä tekee paljon töitä, on se tosi ahkera!!! Ole siinä sitten....No nyt jo itsekin jotain ymmärtävät, mutta silti huomaan kaunistelevani isänsä tekemisiä heille....vikaa päässä?
En usko että sulla on vikaa päässä. Yrität vain saada lapset ajattelemaan tai pitäytymään ajatuksessa että isä on OK heille vaikka hän on paska sinulle. Lasten ja vanhempien välejä ei soisi sotkea, mutta kaunistelu ei liiemmin ole hyvästä..
Olen sinua 11 vuotta nuorempi, ja oma isäni oli alkkis. En minä lapsena niin sokea ollut ettenkö olis nähnyt isän juomista.. joten voin sanoa että lapset ovat enemmin hölmistyneitä ristiriitaisesta tiedosta. Äijäs varmaan haisee viinalle aamulla ja on pahan näköinen krapulassa..
Kumpa saisit voimia aloittaa uuden elämän, viinattoman, lastesi kanssa. Kuka ja mikä sinuakin oikein pitää sietämässä juoppoa kun ei se mihkään siitä parane? Lapset kärsii ja tietää sinun kärsivän. Ja rahat menee kurkusta alas....
Lasten etu mielessä käydään eteenpäin, mutta itsestäkin on jaksettava tykätä tarpeeksi.
Voimia sulle, oikein paljon!
mielenpiristyksestä:-) samoja kohtaloita...oma isäni oli myös alkoholisti. Hän oli isänä kiltti, mutta...se ainainen riita ja pelko ei laspen mieltä ylentänyt. Monasti toivoin että vanhempani eroaisivat ja elämä rauhoittuisi. Rakastin myös alkoholisti isääni ja jotenkin pienessä päässä eli toivo, että jos oikein kovasti rakastaisi ja yrittäisi olla mielin niin sitten se juominen loppuisi.....varmaan olen tähän kaavaan luistkahtanut nyt aikuisenakin eli ajatellut juomisen jotenkin olevan oma syyni. Meillä ei riidellä ja mies 'juo siivosti, ei kotona' ei räyhää eikä ole ilkeä, siksi lapset eivät oikein tiedosta vielä kunnolla mikä jutun juoni on ja ehkä haluan varjella heitä siltä pettymykseltä että he eivät ole isälleen niin tärkeitä kuin alkoholi. Oma isäni kuoli kun olin 18 enkä osannut häntä paljoakaan surra kun tuntui että hän 'kuoli' pikkuhiljaa muutenkin.....
Ero paperit olen hakenut jo alkuvuodesta ja ehkä saan ne vietyä ensi vuonna kun olen niitä vuoden katsellut:-) Kyllä tämä tästä....
luin viestisi (ekan) vielä uudelleen ja toivon sulle kanssa jaksamista ja voimia. Olet onnellinen siinä, että sinulla on joku jonka kanssa voit kokea läheisyyden ja lämmön, tee sen eteen töitä. Itse tajusin etten ole oikeastaan koskaan miehestäni voinut ajatella noin:-( ajauduimme yksiin nuorena ja mikä lie että yhdessä pysyttiin, ehkä ajatukset ja arvot kohtasivat silloin ja omat ovat vuosien saatossa muuttuneet toisen eivät. Ajatukset rakastamisesta ja toisen kunnioittamisesta eivät ole samat, mielestäni teot puhuvat puolestaan. Olen aina ihmetellyt miksi joku sietää esim. pahoinpitelyä, mutta joudun kysymään itseltäni aina uudelleen miksi itse siedän juomista.....tai miksi kenenkään pitäisi sivuuttaa aina omat tunteet tai halut? No tätä voisi pohtia vaikka kuinka.
Parempaa huomista odotellen:-)
Ei se välttämättä ole sen helpompaa meillä miehilläkään. Parikymmentä vuotta yhdessä ja vaimo narahti pettämisestä puolen tusinaa kertaa. Tämä viimeinen kerta oli sitten niitti. Pitää sanoa että kyllä naisetkin osaavat olla itsekkäitä ja tuntuu, että mitä kiltimpi mies, sitä varmemmin tulee henkisesti turpaan. Itse en juo kuin joskus seurassa, en polta ja teen ruuat kotona ja hoidan lapset. Ei riittänyt, vierasta piti saada ja jättää meidät tänne keskenään.
Sä olet liian kiltti. Naisilla täytyy olla suhteessa draamaa, miehessä täytyy olla hiukan retkun vikaa, jotta voi kokea "elämyksiä ja suuria tunteita". Tasainen ja oikein kiltti ei tee tarpeeksi kontrastia, täytyy olla välillä surullinen, jotta voisi olla taas vaihteeksi onnellinen.
Retkuile hiukan, se on lisäksi itselle hauskempaa...
Kyllä näin on, että miehen pitää olla mies, eikä hiiri.
Minulla on hiiri miehenä ja hän ei saa sitä arvostusta minulta minkä pitäisi saada.
Siihen liittyy myös se että omat vanhempansa voivat juoksuttaa poikaansa ja hiiri tottelee.
Ja koskaan en voi odottaa mieheltäni mitään erikoista. Turha kuvitellakaan että hän ehdottaisi joskus minkäänlaisia menoja, ei tanssia, eikä teatteria. Itse saa itselleen etsiä kivat.
Pientä särmää tai vastaan sanomista, niin siitä mies tunnetaan.
Taidat kuule, Tytti, olla sellainen itsekeskeinen ja lumetodellisuudessa elävä hiiri itsekin. Sehän se hiiri on joka ei uskalla tuosta puhua oman miehen kanssa suoraan vaan vikisee palstoilla. Että et ole teatteriinkaan saanut kutsua, siinäpä kurja elämänkohtalo.
Kviik! Tässäpä sulle särmää, hiirimorsian.
Enpä osaa tuohon mitään vastata.
Vai olen hiirimorsian.
Kerroin vain erään asian meidän suhteestamme mutta se kuvaa hyvin paljon elämääni.
Pitäisikö minun olla aina se joka päättää meidän elämästämme? En halua olla aina päällikkö.
Haluan olla joskus nainen.
On hyvin vaikeaa kertoa muutamalla sanalla näin suurta, minulle tärkeää asiaa.
Voi paska. Minkä ihmeen takia tarvitsee kiskoa vihannekset nenään siitä, että joku nainenkin sanoo sen minkä suuri osa miehistä jo ennenkin tietää. Naisille särmätön mies muuttuu ovimatoksi, joka tarjoaa tasaisen tappavaa tunne-elämää. Muutos se on mikä tuntuu, hyvä ei tunnu hyvältä, jos se on aina tarjolla.
Yllättävän moni nainen haluaa kaiken lisäksi (ainakin ajoittain), että mies tekee, eikä kysele turhia.
Itse kun olen mies, niin tiedän, että miehille tuo tasainen mukava elo kelpaisi ihan hyvin. Mutta vaimon tyytyväisyyden takia kannattaa persoonaa vaihdella tasaiseen tahtiin ja tarjoilla tunteita laidasta laitaan. Tylsyys se on mikä naiset karkoittaa.
Jonkun sille Tytinkin miehelle tarvitsisi vinkata, että tajuaisi joskus olla äijä, mutta vaikea se on vaimonkin opettaa miestä olemaan mies.
Olen sanaton mikäs se sitten olisi hyvä.
Ei ole hyvä liian kiltti ja suloinen, kuitenkin useimmat naiset hakevat eroa alkoholiin taipuvaisen ja muuten menevän miehen takia.....
Kiitos kun puolustit minua!
Olin ihan äimän käkenä kun luin että olenkin itse hiiri. Miehenä olet harvinaisen viisas ja varmasti omaat sen taidon että pitää järjestää vaimolle joskus jotain mukavaa. Se mainoskin jossa mies tulee vihaisena kotiin kaupasta ja etsii haarukkaa ja kun lopulta mies saa hyvää ruokaa niin muuttuu kokonaan. Minua edelleen naurattaa se mainos.
Tasaisen tappava on juuri ne sanat joita voisin käyttää omasta suhteestani.
Muistan yhden ihanan tarinan, jossa eräs tyttö toivoi että joka päivä olisi joulu. Toive toteutui ja kuinka ollakaan, vanhempien piti ostaa kokonainen kerrostalo lahjoille. Vähän aikaa riitti ihanuutta mutta lopulta tyttö kyllästyi ja halusi arjen takaisin. Tästä opimme että elämässä pitää olla riitaa ja rakkautta sopivassa suhteessa. Ylä- ja alamäkiä myös, jotta osaisi antaa arvoa hyville hetkille.
Kun se sovinnon tekeminen on kuulemma niiiiiiin ihanaa.
Varmasti itsekkin, jos ei saa seksiä. Itse olen elänyt suhteessa, jossa seksielämää ei ole ollut vuoteen, ja jos en olisi niin saamaton ja arka,huonolla itsetunnolla varustettu mies, olisin jo aikaa sitten lähtenyt suhteesta.
Ei kai lapsesi ole poikia? omat vanhempani erosivat kun olin 12v. luultavasti samojen asioiden takia kuin sinäkin aiot erota. Isäni ei enää kelvannut äidilleni, äitini odotti jotain parempaa ja enemmän.
Vanhempani siis erosivat, ja minäkin olin siihen asti ollut "selväpäinen". Erosta kolme vuotta eteenpäin, keskiarvoni oli laskenut 8.6:sta 6.1:teen, olin poliisin kirjoissa, tupakoin, käytin joka viikonloppu alkoholia. Ensimmäisen kerran kärysin rattijuopumuksesta (autolla) 15 vuotiaana.
Olen nyt reilusti yli kaksikymppinen, mutta voin sanoa, ettei elämäni ole ollut järjestyksessä koskaan, lapsuutta lukuunottamatta. En voi elämästäni suoranaisesti ketään syyttää, mutta missään tapauksessa vanhempieni ei olisi pitänyt erota, kun minä olin murrosiän kynnyksellä oleva poika. Olisivat mieluummin jättäneet vaikka minut tekemättä.
Itsekkyys on paha asia lasten kannalta.
"En halua olla aina päällikkö.
Haluan olla joskus nainen." Naiset ovat saaneet mitä halusivat: alistuvan miehen. Nyt se ei kelpaakkaan.
Suomalainen mies on pahemmin hukassa kuin koskaan.
t. alistuva ja tylsä mies, jossa oli joskus särmää ja vauhtia.
Kun menee naimisiin ei voi mitenkään tietää minkälaisen miehen on saanut koska vasta ajan kuluttua taloon tulee se järjestys joka on ominaista juuri näille kahdelle ihmiselle.
Ei sitä etukäteen päätetä.
Minä vain huomasin että mieheni on tyytyväinen kaikkeen. Minä en ollut. Halusin lapsia, miehelle olisi riittänyt yksi tai ei ollenkaan. Tyytyy vähään. Minä halusin omakotitalon koska oli typerää maksaa vuokraa. Sen me teimme.
Mikäs Kaapon särmän on vienyt jos sitä joskus on ollut? Älä vaan sano että vaimo.
Kyllä onkin hauska seurata keskusteluanne näinkin vaikeasta asiasta! Itse olen mies ja kokeneemmasta päästä (viittaan ikääni). Olet oikeassa, että elämän suola on sen vaihtelevuudessa. Omakohtaisesti voin kertoa ettei minun ole tarvinnut puolisoani sen erityisemmin surulliseksi saattaa tai järkyttää, siitä on elämä itse pitänyt huolta! Minä olen saanut keskittyä häntä ilahduttamaan ja se on AINA kannattanut! Ihan vaan vihjeenä; kyllä sitä mieskin teatterissa viihtyy, kokeilkaapa. Sen jälkeen jotain hyvää viiniä ja maukasta ruokaa niin taas menee työviikko että heilahtaa...
Voi Tytti rukka,
Nämä palstat pullistelee kirjoituksia, missä vuoroin naiset, vuoroin miehet surevat petollisia, itsekkäitä ja tylyjä puolisojaan.
Sinä sitten tulet tänne valittamaan miehesi liiallista kiltteyttä... ! Kyllä on pieniä sinun murheesi. Tuskin voi kiltteyttä ja vähään tyytyväisyyttä kenellekään puutteeksi lukea.
Oma on häpeäsi, jos et ajoissa tutustunut mieheesi paremmin ja tajunnut etsiä itsellesi sitä särmikästä ja arvaamatonta kumppania kun sellaista kerran kaipaat. Sääliksi käy miestäsi, yritä tässä ristiriitaisten vaatimusten keskellä sitten elää miehenä ja pitää vaimo tyytyväisenä. Koskaan ei ole hyvin. Ei saa olla liian kiltti, muttei liian renttukaan. Pitää olla kiinnostunut siitä mistä nainenkin ja toisaalta taas ei..
Jos riitoja oikein toivot, niin toivon että niitä saat. Katsopa sitten peiliin ja mieti olisiko se kiltti mies sittenkin parempi? Tai ehkä siinä vaiheessa sitten vikiset kyllästyneesi särmikkyyteen. Todellinen hiiri olet siis sinä, Tytti, ja pieniä ovat murheesi.
Kyllähän seksiä aina saa, mutta sitä muuta ei tahdo saada. Ja ei se mies näytä olevan seksistä kiinnostunut, minä olisin kyllä ja hän tietää mistä nappulasta painaa että sais minut samantien "valmiiksi" kaikkeen. Meillä osuu seksiasiat hyvin yhteen, mutta kun kaikki muu tuntuu mättävän pahasti niin siinä se seksihalukin sitten lopahtaa. Mies itse on sanonut että häntä ei oikein jaksa kiinnostaa mikään, aloitteentekokin on vaikeaa.
Kyllähän minä itse olen tossun alle alistunut. Mutta rakkaudesta vaimoani kohtaan sen olen pikkuhiljaa tehnyt. Ei olisi tosin kannattanut. Ystäväni olen vaimoni vaatimuksesta hylännyt, alkoholia en käytä enää ollenkaan, (vaimoni vaatimuksesta)musiikkia kuunnellessani pitää varoa, etten kuuntele sellaista musiikkia, joka viittaa "meneviin" vuosiini. Olen muuttunut parissa vuodessa totaalisen nyhveröksi.
Olin aikaisemmin mies, joka lähti ryyppyreissulle silloin kun huvitti, olin kaveripiirissä suosittu, jne. En tiedä mikä minut muutti, jos vaimoa ei siitä saa syyttää. Ehkä häiriö hormonitoiminnassa? Testosteronin lasku?
Laita eri nikki, ettei tarvitse miettiä miksi mielipide vaihtelee laidasta laitaan.
Oletko ihan varma ettei sinulle olisi käynyt ihan samoin jos vanhempasi eivät olisi eronneet. Olisivat vain riidelleen tai olleet puhumattomia ja kodissasi olisi ollut haudanvakava tunnelma päivästä päivään.
Minä itse mietin eroa todella paljon, mutta kodissamme ei vanhemmat puhu juuri mitään ja huomaan jo nyt miten lapseni kärsivät vaikka emme ole eronneet.
Eikö sinulla ollut eron jälkeen hyvä olla?
Kenelle jäit ja näitkö toista vanhempaasi sen jälkeen kuinka tiiviisti? Riitelivätkö he?
Täällä tulee jo useammassakin kirjoituksessa esiin kypsyminen vaatimusten ristiriitaisuuteen. Pitäisi olla kiltti ja renttu ja jne,jne... Siinähän homman idea on: paljon vaihtelua, mutta _ei_äärilaitoja_. Jos renttuilu menee pitkäksi ryyppyputkeksi ja vieraissa käymiseksi, niin tietysti homma kusee ja suhde kuolee. Ja vastaavasti vaimo lähtee hiihtämään/pitää ovimattona nyhvälettä joka hyväksyy kaiken ja tekee kaiken.
Ei tarvitse "vaistota" mitä vaimo on vailla, ei sen tarvitse millilleen osua. Saa olla särmää päättää millä tuulella itse on. Vaihtelu riittää.
Hei!
Kun luin kirjoitukseni, oli kuin olisin lukenut asiaa omasta elämästäni. Oikein hämmennyin samankaltaisuutta. Kaksi lasta, asuntolaina...siinä se kaikki yhteinen. Muuta ei enään ole.
Olen ihan samassa jamassa ja joulun yli olen päättänyt odottaa.
Meillä suurin ongelma on siipan alkoholin käyttö ja olen jo päättänyt, että jos hänelle suhde alkoholiin on minua ja lapsia tärkeämpää, niin en aio olla sen suhteen esteenä, vaan otan eron.
Ja tiedän senkin, että kun tämän päätöksen ilmoitan, pääsee helvetti irti, mutta sille ei voi sitten mitään. En jaksa enään näinkään.
Jos haluat kirjoittaa minulle; e-mailini on: [email protected].
Jaksamista ja luotetaan kuitenkin tulevaisuuteen.
"Isäni ei enää kelvannut äidilleni, äitini odotti jotain parempaa ja enemmän." Tuo kaava ei ole se miksi minä aion erota, on ikävä että olet kokenut eron aiheuttaneen paljon ikävää elämässäni, itse taas aikoinani toivoin että äitini olisi ymmärtänyt erota alkoholisoituneesta isästä meidän lasten takia. Näin voi olla erilaisia myös lapset ajatuksineen.
Kun sanoin lasteni olevan selväpäisiä tarkoitin lähinnä sitä, että kasvattajana olen ollut yksin ja perusasioita joita olen heille yrittänyt opettaa on toisten kunnioittaminen, ymmärtäminen ja se että elämässä ei kaikki tule ilmaiseksi vaan asioiden eteen tulee tehdä töitä kuten myös ihmissuhteiden. Myös omien tekemisten arviointi ja arvostus on tärkeää, on osattava ajatella että olen tärkeä ja hyvä ihan vain omana itsenäni ja jos joku ei sitä ymmärrä se ei ole ehkä ystävyytesi arvoinen?
No miten tämä tuon ikäisten lasten maailmassa toimii? Se toimii niin että lapsi oppii ajattelemaan myös muita ja heidän toiveitaan eikä odota että joku on ystäväsi vaikket itse tee sen eteen mitään. Se vanha totuus että 'sano/tee toiselle se mitä itsellesikin toivoisit' on melko hyvä ohjenuora...ja että pettymykset kuuluvat elämään myös lasten.
Koulusta...olen sanonut opettajilleen että hyviä numeroita parempaa palautetta on se että lapseni viihtyy koulussa, on sosiaalinen, ottaa muut huomioon jne..Hyvät koulunumerot mielestäni kertovat ahkeruudesta ja tunnollisuudesta muttei mitään hyvästä itsetunnosta ja siitä onko lapsi saanut kotona hyväksyntää ja rakkautta. Tässäkään ei tietysti mitään pidä yleistää.....
Olen hyvin paljon mukana lasteni elämässä, meillä on yksi kaikille rakas harrastus joka viekin suuren osan ajastamme (alunperin lasten keksimä:-)joten tiedän missä he aikaansa viettävät nyt ja eronkin tullessa. Yritän myös ymmärtää mitä heidän mielessään liikkuu eli meillä puhutaan paljon ja kaikesta. Jos aina ei ole aikaa tai mahdollisuutta jutteluun niin meillä on perustettu 'juttupurkki' johon voi asiansa hyvän tai huonon laittaa paperille ja sitten aina keskiviikkoisin otetaan sessio ja käydään purkki läpi.
Tällä kaikella yritän vaan sanoa, että lapset ovat aina olleet ja tulevat olemaan minulle kaikki kaikessa ja olen sen myös heille näyttänyt ja sanonut. Jos heistä kuitenkin tulee onnettomia, poliisin kirjoissa tai alkoholisoituneita en voi sanoa muuta kuin tein parhaani sillä elämän kokemuksella joka minulla on ja olen heille äiti silloinkin. Enempään en kykene, kuten sanottu aikuisetkin ovat ihmisiä kaikkinen vikoineen, itsekkyyksineen ja toiveineen. Olen itse kohta neljäkymmentä vuotta katsellut ensin juoppoa isää nyt juoppoa aviomiestä, en koe olevani itsekäs jos haluan myös itse elää?