Olemme olleet yhdessä jo nuoresta, lukiosta asti. Seitsemättä vuotta seurustelemme. Meillä on näiden vuosien aikana ollut kaksi suurta kriisiä. Ensimmäinen tuli suhteen alkutaipaleella kun mies petti minua. Tästä pääsimme kuitenkin yli. Toinen tuli vuosi sitten, kai jonkinlainen ikäkriisi miehen osalta. Tilanteet tulehtuivat, erosimme, ja palasimme lopulta yhteen.
Olen aika hyvin päässyt yli noista tapahtumista, mutta olen nyt huomannut aivan uusia ajatuksia. Ne ovat tulleet tässä puolen vuoden sisällä, ja tuntuu että voimistuvat vain. En tiedä olenko minä nyt vuorostani jonkinlaisessa ikäkriisissä, koska mielessä liikkuu kaikenlaista.
Mieheni on minulle ensimmäinen. En ole ollut ikinä aikaisemmin kenenkään kanssa. Miehellä oli pari jotain teinijuttua, niitä parin kuukauden mittaisia. Nyt olen miettinyt tätä asiaa. En tiedä johtuuko tämä siitä, että viime vuonna päästin itseni ihastumaan yhteen tyyppiin töissä, kai se oli korvike kun omassa suhteessa meni huonosti. Sen jälkeen on kuitenkin ollut tunne että haluan kokea taas sen ihastumisen ja rakastumisen ja vastakaiun saamisen, kaiken. Toisaalta luulen että tämä voi myös johtua siitä, että mieheni päästi tuossa eromme aikana ystävyyssuhteensa lämpenemään liian lämpimäksi, tosin lopetti sen suurinpiirtein heti ennenkuin se ehti kehittyä. Joten hyvin mahdollisesti olen hieman katkera tästä, miksi hän saa tehdä niin kun minä en saa? (Tämä ystävyyssuhde siis liittyy suhteeseemme enemmänkin, mutta mitään pettämistä ei tapahtunut, toivon että kukaan ei tartu tähän)
Toisaalta en tahdo lähteä tästä suhteesta. Olemme kokeneet paljon ja päässeet niistä yli. Mutta tämä tunne alkaa vain olla voimakas, ja pelkään että teen sen minkä mies teki minulle: petän häntä.
Meillä on kaikki hyvin. Voisin hyvin kuvitella olevani mieheni kanssa loppuelämäni, ellei tapahdu mitään odottamatonta. Kai minun on vain tehtävä valinta mitä haluan tehdä, mutta se on niin vaikeaa.
Olen aika hyvin päässyt yli noista tapahtumista, mutta olen nyt huomannut aivan uusia ajatuksia. Ne ovat tulleet tässä puolen vuoden sisällä, ja tuntuu että voimistuvat vain. En tiedä olenko minä nyt vuorostani jonkinlaisessa ikäkriisissä, koska mielessä liikkuu kaikenlaista.
Mieheni on minulle ensimmäinen. En ole ollut ikinä aikaisemmin kenenkään kanssa. Miehellä oli pari jotain teinijuttua, niitä parin kuukauden mittaisia. Nyt olen miettinyt tätä asiaa. En tiedä johtuuko tämä siitä, että viime vuonna päästin itseni ihastumaan yhteen tyyppiin töissä, kai se oli korvike kun omassa suhteessa meni huonosti. Sen jälkeen on kuitenkin ollut tunne että haluan kokea taas sen ihastumisen ja rakastumisen ja vastakaiun saamisen, kaiken. Toisaalta luulen että tämä voi myös johtua siitä, että mieheni päästi tuossa eromme aikana ystävyyssuhteensa lämpenemään liian lämpimäksi, tosin lopetti sen suurinpiirtein heti ennenkuin se ehti kehittyä. Joten hyvin mahdollisesti olen hieman katkera tästä, miksi hän saa tehdä niin kun minä en saa? (Tämä ystävyyssuhde siis liittyy suhteeseemme enemmänkin, mutta mitään pettämistä ei tapahtunut, toivon että kukaan ei tartu tähän)
Toisaalta en tahdo lähteä tästä suhteesta. Olemme kokeneet paljon ja päässeet niistä yli. Mutta tämä tunne alkaa vain olla voimakas, ja pelkään että teen sen minkä mies teki minulle: petän häntä.
Meillä on kaikki hyvin. Voisin hyvin kuvitella olevani mieheni kanssa loppuelämäni, ellei tapahdu mitään odottamatonta. Kai minun on vain tehtävä valinta mitä haluan tehdä, mutta se on niin vaikeaa.
Vastaukset 5
Vanhimmat
"Meillä on kaikki hyvin. Voisin hyvin kuvitella olevani mieheni kanssa loppuelämäni, ellei tapahdu mitään odottamatonta. "
Teillä ei ole mikään hyvin jos näin on. Toiseen pitäisi pystyä luottamaan siinäkin, että vaikka kaikki maailman odottamattomat asiat kaatuisi niskaan ja tapahtuisi mitä, tohon suhteeseen voisi luottaa.
Sä et voi. Sulla ei ole asiat hyvin.
Luottamus lähtee siitä mitä ei voida varmistaa eikä tietää. Tossa en puhuisi luottamuksesta, en elämään, enkä ihmiseen.
Toivon, että löydätte ihmisen johon voitte luottaa aina. Ja VARSINKIN odottamattomissa tilanteissa, niissähän sitä vasta alkaakin se todellinen rakkaus ja toiseen luottaminen ja tarvitseminen.
Tarkoitin odottamattomalla lähinnä jotain suurempaa, esimerkiksi kuolema.
Mutta myönnän silti suoraan että tässä vaiheessa on vielä luottamus parantumassa, sen verran minua satutettiin viime vuonna. Uskon että se ajan mittaan voi parantua - ei ehkä ihan siihen mitä se on ollut, mutta tällä vauhdilla ja miehen avustuksella se varmasti kohoaa hyvin lähelle. Niin hyvin hän on minua kohdellut.
Lisään vielä. Luottamus on vasta paranemassa, ja senkin vuoksi pohdin että mistä nämä ajatukseni johtuvat. Voihan olla että ne johtuvat juuri siitä että minua on sattunut ja luottamus ei ole entisellään. Ainahan sitä sanotaan että ei kukaan pääse väliin jos ei ole väliä johon päästä... Mutta toisaalta myös mietin sitä että onko se edes mahdollista ettei tällaisesa teinisuhteessa jossain vaiheessa tule tätä ongelmaa eteen, ja se ratkaisee antaako sen viedä vai ei?
ei mikään ongelma ratkaise asiaa. Sinä ratkaiset.
Sä voit ratkaista sen ilman ongelmiakin tai niiden kanssa, mut sä sen päätöksen teet, ja mihin sä elämäsi kulutat. Sehän on sinun elämäsi, jossa sä voit tehdä aktiivisesti ratkaisuja ilman, että pitää olla hyvä ns. syy, jolla perustelee ne muka itselleen.
Ei myöskään mikään hyvinkohtelu ole sama asia kuin toiseen luottaminen. Se ei ole edes vaikeaa. Ei siinä kysytä oikeastaan sen syvällisempää. Jokainen osaa ja kohtelee yleensäottaen toisia lähtökohtaisesti edes siedettävästi ja jokainen perusmukava ihminen nyt kohtelee ihan hyvin. Ei se ole mitään luottamuksen ostamista, vaan huomiointia, mutta pahimmatkin pelimiehet ja naiset tietää sen, että se huomiointi imartelee jotakin aina.
Luottamuksen käsite, mieti sitä, mitä se sulle merkitsee, mikä siinä sulle itselle on tärkeää?
Kuinka sä luotat johonkin ihmiseen yleensä, älä nyt mieti sitä sun kumppania, vaan ihan yleisesti vaikka oman sukupuolen ihmisiä.
Tuon sattumisen voi ottaa vaikka niin, että sekin ikäänkuin on sulle se testi, että kun suhun nyt on sattunut sä et luota. Entäs tilanne, että sulle tulis se yllättävä mikätahansatilanne eteen ja suhun sattuis, mut sä pystyisit luottaan?
Mikä ero niillä on?
Niinpä, etenkin nuoruudessa alkaneet jutut päättyvät, ja siihen, että luullaan että jotain vihreämpää on jossain aidalla.
No, kuule, mä olen ollut, sanotaanko etä noin kymmenen miehen kanssa, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Ai että jos ois enemmän tai vähemmän? Vois niinkin ajatella, mutta elämä on, mitä on.
Mä en ole löytänyt ihan nuorena mitään elämäni miestä ja mä olen eronnut. Se oli hirveää, tuskallista ja mulle aivan järkyttävä pettymys. Mä vaihtaisin kaikki muut siihen, että se yksi suhde olisi toiminut. No ei niin ei, joten minnkäs teet, mutta ei se tuo mitään lohtua siihen, että "muitakin on ollut". Seksi on taas hyvää, ja ihanaa, vain harjoituksen, ja etenkin: luottamuksen, arvostuksen ja rakkauden kautta. Kaikki muu tuntuu aika turhalta nykyään. Joten eipä se kokemuskaan oikeastaan kartu, kun siinä vakaassa suhteessa. Muitten ja itsensä hyväksikäyttö ehkä niissä pinnallisissa suhteissa sitten.
Voi olla, että asioita on koettava. Voi olla, että sinun täytyy mennä, joskus elämässä on vaan mentävä. Mutta mieti silti, voitko hankkia vapautta ja iloa elämään muutenkin. Ei ole juurikaan mitään, mitä ei toimivassa parisuhteessa voi tehdä, hankkia uran ja ammatin, harrastaa, juhlia, käydä ulkona, tutustua muihin, olla joskus erillään jne. Ja kyllä. Myös, kuten olet huomannut, ihastua. Ei sille mahda mitään, teoilleen mahtaa tunteilleen ei. JOten mieti siltä kannalta, mitä oikeasti haluat, muutosta ja missä asiassa. Omassa elämässäsi vai teidän parisuhteessa.
Sanot, että on epäreilua, että miehesi on saanut olla muitten kanssa ja sinä et. Se onkin. Miehesi on pettänyt ja valehdellut useamman kuin kerran, ja se on merkki jostain. Se pitää selvittää juuriaan myöten, muuten hän tekee sitä jattkossakin: pitää sinua siinä varsinaisena vaimona ja sitten pettää, kun tietää, että saa niin tehdä. En ihmettele yhtään, että välinne on tulehtuneet.
Mutta tuo tunne muuten on kateus. Luulet, että hän nyt on kokenut jotain ihmeellistä, mitä sinä et saa. "Miksi mieheni saa, mutta minä en?" Kateus. Turhasta, voin kertoa. Sinulla on jotain vielä arvokkaampaa: rehellisyys, ja hyvät elämän arvot. Tarkoitan sitä, että miehelläsi on siitä, joo, yksi sänkykokemus jonkun toisen kanssa (juu, todella, kokemuksesta voin sana, että onpas eksoottista) ja valhe, lupauksen pettäminen ja epärehellisyys, sinulla sen sijaan on pajon enemmän. Sä et ole sortunut pettämään myöskään itseäsi.
Mutta sun tarvii miettiä mitä haluat. Vaihtamallako se paranee? Vai tulee petymyksiä, eroja... Ja toisaalta, ei kukaan voi tietää. Jos et rakasta enää miestäsi, sä olet nuori ja ehdit rakastaa jotain toista vielä.
Sydän surut itselleni on niin raskaita, etten voi suositella. Mun mielestä on hirveää, etten ole löytänyt sitä rakasta nopeammin, ei siksi, että katuisin mitään, vaan sen menetyksen surun takia. Mutta koska myös tidän, että nämä erot ovat olleet oikein, niin... En osaa sanoa, kun että mieti vielä kuitenkin. Sitten kun olet aivan varma, ettei ole muita vaihtoehtoja, eroa vasta sitten. Voi olla, ettei sitä hetkeä tulekaan.