Olemme suht nuori avopari, mutta olemme olleet yhdessä 10 vuotta. Meillä on yksi yhteinen lapsi ja toinen toivottavasti joskus. Olen ehkä hiukan vanhanaikainen, mutta minusta meidän pitäisi mennä jo naimisiin. Olemme puhuneet mieheni kanssa asiasta useasti, aina minun aloitteesta. Ja hän on tehnyt kantansa selväksi, hän ei halua mennä naimisiin ja papin aamen ei merkitse hänelle mitään. Meidän on hänestä hyvä näin. Tottahan se tietysti on, meillä on nyt asiat hyvin, aina ei ole ollut. Ongelmia on ollut rutkasti yhteisen taipaleen varrella, mutta niistä on aina yhdessä selvitty eikä ne ole jääneet kaivelemaan.
Minua on alkanut ärsyttää ihan jo nämä käytännön asiat. Lapsellamme on mieheni sukunimi. Joten, kun esimerksiksi soitan tyttäremme labravastauksia, usein kysytään olenko omainen? Herran jumala, voiko läheisempää sukua olla? Mutta onhan se selvä, kun on eri sukunimi.
Ja muistan, kun odotin esikoistamme yhdessä olemistamme vähäteltiin ja epäiltiin tosi paljon eri tahoilta, koska emme ole naimisissa.
Minun on vaikea selittää miksi haluan naimisiin, mutta minusta me olisimme virallisesti perhe, kun olisimme naimisissa. Ehkä vähän pöhkösti ajateltu. Olen jankuttanut tästä asiasta jo niin paljon, etten enään edes viitsi. Pitäisikö minun siis tyytyä olemaan avovaimo aina vaan?
Talous syyt eivät ole syy miksi mieheni ei tahdo naimisiin, sillä hän on testamentannut minulle omaisuutensa. Hän on huomattavasti varakkaampi kuin minä.
Mieheni on sitä mieltä, että kun olemme olleet näin kauan onnellisesti yhdessä, jos hän nyt kosasee, niin ero siitä tulee. Mutta jos hän ei kosi saatamme kiikkua vierekkäin vanhainkodissa. Minä en ymmärrä moista ajattelua, koska eihän avioliitto muuta suhdettamme mitenkään. Meillä olis vaan sama sukunimi ja me oltais aviopuolisot.
Onko kellään kokemusta tai hyviä vinkkejä? En kuitenkaan halua tehdä tästä asiasta mitään parisuhteen kynnys kysymystä.
Minua on alkanut ärsyttää ihan jo nämä käytännön asiat. Lapsellamme on mieheni sukunimi. Joten, kun esimerksiksi soitan tyttäremme labravastauksia, usein kysytään olenko omainen? Herran jumala, voiko läheisempää sukua olla? Mutta onhan se selvä, kun on eri sukunimi.
Ja muistan, kun odotin esikoistamme yhdessä olemistamme vähäteltiin ja epäiltiin tosi paljon eri tahoilta, koska emme ole naimisissa.
Minun on vaikea selittää miksi haluan naimisiin, mutta minusta me olisimme virallisesti perhe, kun olisimme naimisissa. Ehkä vähän pöhkösti ajateltu. Olen jankuttanut tästä asiasta jo niin paljon, etten enään edes viitsi. Pitäisikö minun siis tyytyä olemaan avovaimo aina vaan?
Talous syyt eivät ole syy miksi mieheni ei tahdo naimisiin, sillä hän on testamentannut minulle omaisuutensa. Hän on huomattavasti varakkaampi kuin minä.
Mieheni on sitä mieltä, että kun olemme olleet näin kauan onnellisesti yhdessä, jos hän nyt kosasee, niin ero siitä tulee. Mutta jos hän ei kosi saatamme kiikkua vierekkäin vanhainkodissa. Minä en ymmärrä moista ajattelua, koska eihän avioliitto muuta suhdettamme mitenkään. Meillä olis vaan sama sukunimi ja me oltais aviopuolisot.
Onko kellään kokemusta tai hyviä vinkkejä? En kuitenkaan halua tehdä tästä asiasta mitään parisuhteen kynnys kysymystä.
Vastaukset 18
Vanhimmat
ja eli koko ajan avoliitossa,joka sitten kariutui veljeni juomiseen ja mustasukkaisuuteen.
Minä olen avioliiton kannalla.
neljä lasta, ei ole koskaan kukaan epäillyt etten olisi lasten äiti, tällä vuosituhannella on ihmiset naimisissakin eikä ole yhteistä sukunimeä. Enkä kuulu kirkkoon, eli sitä papin aamenta ei tule koskaan, vaan jos joskus naimisiin mennään niin maistraatissa tai sitten ei ollenkaan. Ja kaikilla on yhteisentaipaleen alussa vaikeuksia, jotkut selviävät niistä kun taas toiset lyö hanskat tiskiin, siitä suuret erotilastot johtuu, ettei ymmärretä sitä, kun aletaan kahta elämää yhdistämään, ei siitä helpolla selviä. Yksi tuttu pariskunta olivat pitkään yhdessä ja lapsetkin tekivät ja talon rakensivat ja sitten menivät naimisiin. Vuoden päästä erosivat.
se avioliitto teidän tilanteen. Et edes välttämättä sitä itse tiedostaisi. Muutos olisi se, että saisit haluamasi => sinulla olisi valtaa yli miehen mielipiteen. Siinä on riski, että joko alat käyttämään enemmän valtaasi tai et keksi muuta unelmoitavaa tilalle, mikä ajaa pidemmän päälle suhteen näivettymiseen.
hyvin onneton. Eihän se voi olla vaikuttamatta parisuhteeseen - sitten se hiipii makuuhuoneeseen. Sitten on myöhäistä enää surra. Suhde on karilla.
...tuossa viestissäsi sanoit,"eihän avioliitto muuta suhdettamme mitenkään"... Hyvä argumentti ja vastakysymys on myös se, että miksi mennä, koska se ei muuta mitään? Mitä avioliitto pohjimmiltaan on, kirkon ja yhteiskunnan keksimä instituutio, että ihmiset pidettäisiin kurissa ja nuhteessa. Itse ollut 20- vuotta avoliitossa, josta olemassa kaksi aivan ihanaa lasta. Ei se V...U tai M....U vihkimällä kummene!
Testamentilla saadusta omaisuudesta avopuoliso joutuu maksamaan paljon korkeamman veron kuin aviopuoliso. Aviopuolisolla on mahdollisuus leskeneläkkeeseen. Avopuolisolla ei ole avoliiton aikana mitään turvaa - omaisuutta ei jaeta. Jos miehesi tästä syystä vastustaa avioliittoa, sen voi korvata avioehtosopimuksella. Luulisin että tämä voisi olla todellinen syy.
onko miehellä nykyään oikeus lesken eläkkeeseen, aikaisemmin ei ollut.
varmaan 20v........
Lisään Sargosin hyviin huomioihin, että mies ei ole voinut testamentata sinulle koko omaisuuttaan, koska hänellä on lapsi. Rintaperillinen on aina oikeutettu lakiosaan eli 50% siitä, mitä normaalijärjestyksessä saisi. Lisäksi, koska miehesi on varakkaampi kuin sinä, saisit aviovaimona hänen kuollessaan ensin osan tasinkona, josta et maksaisi veroa, ja lopusta, mitä hän sen lisäksi haluaisi testamentata sinulle, maksaisit pienemmän perintöveron kuin avovaimona. Nämä ovat toki asioita, jotka tapahtuisivat vasta hänen kuolemansa jälkeen, mutta huomioonotettavia, jos hän tosiaan haluaa ajatella sinun turvaamistasi, jos hänestä aika ensin jättää. Itsekin veikkaan, että miehen vastustus osittain liittyy tähän omaisuusasiaan. Oletteko puhuneet avioehdosta avioeron varalta, jos hän mielestään tarvitsee sen turvakseen ja mitä olet sanonut omana kantanasi siitä? Muuten ei valitettavasti ole paljon vinkkejä, koska näissä asioissa se on aina vahvemmilla, joka sanoo "ei". Toisen on vain nieltävä pettymyksensä. Ainoa mitä itse osaisin sanoa liittyy miehen kommenttiin, ettei hän halua. Eli sanoisit suoraan, että sinä haluat ja sinulle papin aamen merkitsee (vaikka sitten menisitte maistraatissa). Mutta riskinä on, että menet naimisiin miehen kanssa, joka sanoo "tahdon" vain sinun mieliksesi ja sekin voi ruveta kaivelemaan. Toivottavasti löydätte tavan haluta samoja asioita.
Kuten tässä jo tulikin esille, niin avioliitossa on kyse ihan muusta kuin papin aamenesta. Ensinnäkin siis naimisiin voi mennä maistraatissa, jolloin kirkko tai uskonto ei liity asiaan millään tavalla. Avioliitto on ennen kaikkea juridinen sopimus, joka koskee omaisuutta, perintöjä ja lapsia. Tällaiset asiat pitää joka tapauksessa järjestää tavalla tai toisella ennemmin tai myöhemmin, ja ilman avioliittoa se on usein hankalampaa tai kalliimpaa. Etenkin perintövero voi olla pitkän pennin. Kyllä ainakin jos yhteisiä lapsia on niin kannattaisi mennä naimisiin.
Miksi et puhunut miehen kanssa selväksi asiaa 10 vuotta sitten, että arvomaailmanne ovat ihan erilaiset? Nyt sä sit itket. Ihmisillä on typerää taikauskoa, jonka mukaan avioliitto muka pilaa kaiken. Ja paskat, minun elämässä se päinvastoin paransi kaiken ja sai lopettaa turhat epävarmuudessa jahkailut... ja vaimolla on mun sukunimi ;).. meidän yhteinen perheen nimi.
Te olette onnellinen avopari,on lapsi,testamenttikin tehty ja papin aamen puuttuu.Miehesi on epäluuloinen ja suhtautuu avioliittoon epäillen.Uskoisinpa että olisitte vielä onnellisempia jos Sinunkin toiveesi toteutuisi.Hääkammo,virallinen sitoutumiskammo on usein miesten fobioita.Otahan asia vielä puheeksi. Tuskin siitä ahdistusneuroosia kehkeytyy miehellesi, vaikka Sinunkin mielipiteesi siviilisäädystä totetuu Rakkaudella on tapana lisääntyäkin perhekuvioissa kun on se aamen.Rohkeutta kihloihin,Vanhasen tavoin.
Sanoit että ongelmia on ollut rutkasti,eikä ne ole jääneet kaivelemaan.Vielä kerran, oletko varma?Meillä ongelmia ei ollut kuin yksi,en olisi halunnut naimisiin sen vuoksi,keskustelimme asiasta paljon(useasti).Vaimo vannotti kaiken muuttuvan paremmaksi,kunhan vain menisimme vihille,minä annoin periksi.Ja sama vanha kummitus nousi taas esille.
Heti tänään vain rauhallisesti ja lämpimällä äänellä kerrot että huomenna lounastunnilla poiketaan maistraatissa laillistamassa meidän yhdessäasuminen ja tehdään samalla äpärästä laillisesti oma lapsemme. (Lapsihan on täysin syyton , hänen ei kuuluisi olla äpärä tai mikä tahaansa sana kuvaa tuossa tilanteessa viatonta lasta ) Siis ei puhumista, ei nalkutusta, ei mitään ylimääräisiä jankutuksia; vain faktan tiedostaminen. Ja tuumasta toimeen!
Pikku lisähuomio. Niin romanttista tai käytännöllistä kuin olisikin tänään päättää, että huomenna mennään vihille, niin pakostakin miehelle jää ainakin viikon pohtimisaika. Avioliittoon kun ei pääse ilman esteiden tutkintaa ja lain mukaan esteettömyyspaperin viranomainen saa antaa aikaisintaan 7 päivän kuluttua esteiden tutkinnan pyytämisestä. Ja muutenkaan ei yksipuolinen päättäväisyys taida olla se, mikä ap:n ongelmaa ratkaisisi. On niin paljon kivampi mennä naimisiin sellaisen kanssa, josta ei tarvitse pelätä, että viime hetkellä huutaakin "en tosiaankaan tahdo"... Lapseen vanhempien avioliitto ei muuten vaikuta. Jos avomies on hänet tunnustanut (kuten avoliittolasten kyseenollen täytyy tehdä), niin kyllä lapsi on ihan yhtä laillisesti molempien vanhempiensa, vaikka nämä keskenään eivät vihillä ole poikenneetkaan.
Romantiikkaa on ollut jo aivan tarpeeksi. Arkipäivä on nyt jo viimeistään kuvioissa, tähän arkipäivävn mahtuu vieläkin romantiikkaa ja osa sitä on laillisasti yhdessä asuminen. Jos se kestää viikon, niin nyt tuulemaan. Aivan tarpeetonta olla nenästä vedettävänä. Tietenkin on "kiva" haaveilla häistä ja miehestä joka polvillaan seisoen anoo tulevan vaimonsa kättä. Tässä tilanteessa ei näytä asiat etenevän tuolla tavalla. Joten on herttaisen yhdentekevää kumpi aloittaa asian laillistamisen niin kauan kuin se tulee tehtyä.
Sinulla on kaksi vaihtoehtoa: olet avovaimo aina vain. Tai ilmoitat, että sinä lähdet, ellei aviolitto kelpaa ja lähdet myös. On aivan kohtuullista haluta mennä naimisiin. Kyllä se muuttaa. Minä ilmoittaisin lähteväni, mutta ihmiset ovat erilaisia. Avoliitto on surkea keksintö. Sen pitäisi olla selkeästi määräaikainen: mennään yhteen ja jos vuoden päästä näyttää hyvältä, mennään naimisiin. Koeta kestää. En osaa antaa sinulle hyvää neuvoa. Suomalaisissa miehissä on kaksi vikaa: roikottavat naisiaan jossain avoliiton retaleessa ja juovat liikaa. Ei ole omakohtainen ongelma. Päätin jo kauan sitten että se on selibaatti tai avioliitto. Ja selibaatti tai raitis mies. Selibaatti jäi sitten kun tuli mieheni.
No miksiköhän se avioliitto sitten muka muuttaa elämää? Tuntuu, että kyse on usein turvallisuudenhalusta ja siitä että alitajuisesti vähintään haluaa sitoa toisen itseensä. Eli ei välttämättä pyyteettömästä rakkaudesta. On naiivia olettaa ettei koskaan elämässä rakastuisi muihin. Se on ainakin mahdollista. Onko silloin ongelmana mikään muu kuin halu omistaa toinen? Toinen juttu on se että ihmiselle henkiset arvot voivat ajaa yhteiskunnallisten ja normatiivisten ohi. JA tällöin joku maistraatissa vihkiminen ainakaan ei tunnu kummemmalta kuin kelan paperien täyttäminen. On ehkä myös mahdollista että kun mennään naimisiin, alitajuiset paineet kasvavat kun ollaan tehty suhteelle eräänlainen kaava ja tämä saattaa häiritä vetovoimaa ja romantiikkaa suhteessa. Eihän avoliitto ole sitä paitsi mikään keksintö, eiköhän se ole vanhempi kuin avioliitto. Ja avioliittoja on maailmassa niin monenlaisia ollut aikojen saatossa että se nykyaikainen ei varsinkaan monikulttuurisena aikakautena ole välttämättä oikeanlainen.