(uudemmista bändeistä) Superjoint Ritual, Hatebreed ja Nasum.
Superjoint Ritual on huumehöyryistä sekoilua jota kuitenkin on pakko kuunnella uudestaan ja uudestaan. Nyt olen tajunnut että Superjointin uusin levy A Lethal Dose Of American Hatred on täyden kympin arvoinen levy! Levy on täynnä kieroja "melodioita" jotka jäävät kummittelemaan päähän levyn kuuntelemisen jälkeen. Waiting For The Turning Point on vitun tarttuva biisi ja se kromaattinen riffi on kuin ilkeää vittuilua kaikille "järkeville" ja "melodisille" riffeille mitä nykybändit suoltaa ulos. Mutta vittu että Superjoint Ritual TOIMII.
Hatebreed on tarttuvaa groovaavaa vitun rankalla asenteella. Aluksi se tuntuu monotoniselta mutta kun niitä levyjä kuuntelee enemmän niin vittu tajuaa että se, että joka ikinen sana on karjuttu samalla vitun nuotilla korostaa vain bändin peräänantamattomuutta ja pointti taotaan kunnolla perille. Jastan lyriikat, suoraviivainen karjuminen ja bändin moshattavat breakdownit jää päähän oudolla tavalla ja Hatebreediä on kuunneltava uudestaan ja uudestaan. Hatebreed on positiivinen bändi negatiivisessa maailmassa. Vittu joku Hanson ei todellakaan ole positiivista. Hatebreed on. Rehellisesti.
Nasum taas on kunnon grindiä joka tappaa talossa ja puutarhassa. Tappomeiningillä alusta loppuun, ei hetkenkään rauhaa. Samaa peräänantamattomuutta kuin Hatebreedillä mutta grindin muodossa. Ilkeää grindaamista suoraan päin naamaa ilman armoa. Tämä on juuri sellaista musiikkia mistä tavallisilla ihmisillä tulee välittömästi huono olo ja pää kipeäksi. Varmasti monella lentää oksennus jos ne joutuu istuun mun autossa pidemmällä automatkalla koska Nasumin levyt soi vittu täysillä. Kanssamatkustajat ei saa hetkenkään rauhaa. Happi loppuu ja ne alkaa jo toivomaan että ajan väärälle kaistalle rekan eteen. Mutta en aja, koska on pakko kuunnella vielä seuraavakin biisi. Ja seuraava, ja seuraava...
Nasumilla on kuitenkin paljon tarttuvia groovekohtia suurimmassa osassa biiseistä. Eli äärimmäinen brutaalius ja peräänantamattomuus ja simppeli tarttuvuus kohtaa kierolla tavalla tehden musiikista laadukkaampaa kuin monilla muilla grind-bändeillä. TOIMII.
Superjoint Ritual on huumehöyryistä sekoilua jota kuitenkin on pakko kuunnella uudestaan ja uudestaan. Nyt olen tajunnut että Superjointin uusin levy A Lethal Dose Of American Hatred on täyden kympin arvoinen levy! Levy on täynnä kieroja "melodioita" jotka jäävät kummittelemaan päähän levyn kuuntelemisen jälkeen. Waiting For The Turning Point on vitun tarttuva biisi ja se kromaattinen riffi on kuin ilkeää vittuilua kaikille "järkeville" ja "melodisille" riffeille mitä nykybändit suoltaa ulos. Mutta vittu että Superjoint Ritual TOIMII.
Hatebreed on tarttuvaa groovaavaa vitun rankalla asenteella. Aluksi se tuntuu monotoniselta mutta kun niitä levyjä kuuntelee enemmän niin vittu tajuaa että se, että joka ikinen sana on karjuttu samalla vitun nuotilla korostaa vain bändin peräänantamattomuutta ja pointti taotaan kunnolla perille. Jastan lyriikat, suoraviivainen karjuminen ja bändin moshattavat breakdownit jää päähän oudolla tavalla ja Hatebreediä on kuunneltava uudestaan ja uudestaan. Hatebreed on positiivinen bändi negatiivisessa maailmassa. Vittu joku Hanson ei todellakaan ole positiivista. Hatebreed on. Rehellisesti.
Nasum taas on kunnon grindiä joka tappaa talossa ja puutarhassa. Tappomeiningillä alusta loppuun, ei hetkenkään rauhaa. Samaa peräänantamattomuutta kuin Hatebreedillä mutta grindin muodossa. Ilkeää grindaamista suoraan päin naamaa ilman armoa. Tämä on juuri sellaista musiikkia mistä tavallisilla ihmisillä tulee välittömästi huono olo ja pää kipeäksi. Varmasti monella lentää oksennus jos ne joutuu istuun mun autossa pidemmällä automatkalla koska Nasumin levyt soi vittu täysillä. Kanssamatkustajat ei saa hetkenkään rauhaa. Happi loppuu ja ne alkaa jo toivomaan että ajan väärälle kaistalle rekan eteen. Mutta en aja, koska on pakko kuunnella vielä seuraavakin biisi. Ja seuraava, ja seuraava...
Nasumilla on kuitenkin paljon tarttuvia groovekohtia suurimmassa osassa biiseistä. Eli äärimmäinen brutaalius ja peräänantamattomuus ja simppeli tarttuvuus kohtaa kierolla tavalla tehden musiikista laadukkaampaa kuin monilla muilla grind-bändeillä. TOIMII.
Vastaukset 3
Vanhimmat
kyl parhaat on Limp Bizkit, Ill Nino ja In Flames!
Minä pidän Jari Sillanpäästä, se on ihanaaaa...
katiskaasi siitä hevimies!