Olen varmaan kauhea ihminen, mutta en jaksa enää piitata. Ystäväni on tällainen ylikiltti, yliymmärtäjä, ylihuolehtija ja aina niin rakastettava ja täydessä päivystysvalmiudessa miehensä kanssa yötä päivää. Mies on moniongelmainen ja ystävälläni riittää huolehdittavaa hänestä, minkä mies tajusi heti heidän tutustuessa.
Hän on hyvin väsynyt tilanteeseen, mutta ei sano ei. Valittaa minulle, on pitkään valittanut ja ollut monesti tosi masentunut ja kovilla miehen kanssa. Olen koittanut ensin neuvoa hyvällä, sitten pahalla, yrittänyt selittää, että itsellä saa ja pitää olla rajat, mutta ystäväni ei ymmärrä. Kerrasta toiseen päättää, että se loppuu, mutta aina jatkaa.
Minä sitten päätin, etten välitä aikuisen ihmisen huolesta enää. Olen tehnyt oman osani, joka ei kelvannut, enkä enää kuuntele tässä asiassa, enkä auta. Ystäväni pitää minua hyvin kovana ja kylmänä. Joskus jopa odottaa, että minunkin pitäis ymmärtää tätä miestä ja olla yhtä rakastettava tälle ja aina valmiina auttamaan. En ole mikään sosiaalipäivystys kuitenkaan, en taksi enkä poliisi, enkä psykiatrinen sairaanhoitaja, joten päätin, etten välitä.
Tämä vaikuttaa tietysti ystävän suhtautumiseen minuun. Hän pitää minua kovana ja tuomitsee, kun en suhtaudu ollenkaan ymmärtäväisesti, vaan olen sanonut, että mieskin on aikuinen ihminen ja itse myös vastuussa itsestään.
Molemmat ovat omalta kannaltaan oikeassa. Tuntuu, että ystävyyskin rakoilee, että on vaikea kunnioittaa toisen loputtomia mielestäni typerää paapomista. Silti olen hiukan huolissani ystäväni jaksamisesta, koska tiedän, että tilanne on henkisesti hänelle raskas, mutta toisaalta ajattelen, että hän antaa itsensä toisen ongelmille niin kovin, että itse ei vedä sitä rajaa mihinkään. Mitä mieltä, pitäiskö auttaa vai antaa olla? En haluaisi auttaa.
en välitä enää
ystävän huolesta
8780
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Minulla on ihan sama tilanne kuin ystävälläsi. Olen mies ja naisellani on ongelmia, jotka kaikki kasautuvat päälleni. Teen hänen elämästään niin hyvän kuin pystyn, mutten käytännössä saa häneltä mitään. Olen usein sanonut itselleni että nyt loppuu tämä, mutta huolehtivainen luonteeni käskee aina vaan auttaa ja siten jatkaa suhteessa. Minä ainakin kaipaan ulkopuolisten ihmisten, etenkin kavereitten mielipiteitä asiasta. Mutta sinun ei ole vika, jos kaverisi ei osaa päättää mitä haluaa. Itse ainakin tarvisin kaverien tukea, mikäli päätän mitä suhteelleni teen. Kannusta häntä eroamaan, sillä hänen suhde ei tee häntä ilmeisestikään onnelliseksi ja sitä kannustusta tarvisin itsekin.
No sehän se onkin kun hän aina muka itsekin päättää erota ja päättää, että saa olla viimeinen kerta, eli itsekin tajuaa, että touhu on niin turhaa ja loputonta. Sitten hän on hetken kuin miestä ei olisi olemassakaan, mutta kymmeniä kertoja on käynyt niin, että taas hän alkaa siihen samaan ja kokee olevansa niin hyvä ja rakastava ihminen. Minä olen hänen mielestä kova ja kylmä kun en ikuisesti uhraa ajatuksia ja ymmärtämistä aikuisen sekoilulle enkä ota vastuuta hänen elämästään. Ystävälläni ei ole mitään rajaa, eikä hän osaa kertaakaan sanoa miehelle, että stop nyt ja ajattelet itse, mitä teet ja minä en ole mikään altavastaaja sun elämässä. Hän paapoisi miestä koko elämänsä, mutta sellaista rajaa ei hänelle tule, että hän päättäisi, että nyt riittää ja mun elämää ja energiaa et tällä syö tyhjäksi. Ei ole siitäkään kysymys, etteikö apua saisi ihan ilman häntäkin mut hän kokee niin olevansa tärkeä sillä, että loputtoman minusta typerältä näyttävän ymmärtämisen vuoksi sitten uuvuttaa itsensä. Minä olen temperamenttisempi ihminen ja pari kertaa todella jämäkästi joutunut asettamaan niitä rajoja, että nyt en ala tähän, että tuo on täysin vääränlaista välittämistä, että ikuisesti aina vain ymmärtää, eikä koskaan ei ensimmäistäkään kertaa sano miehelle, että nyt alat aikuistua ja itse harjoittelet sen homman jos et osaa. Että en ole mikään sosiaalipäivystys, enkä poliisi, enkä taksi. Kysymys on itseluottamuksesta tai oikeastaan sen puutteesta, mitä ystäväni väärällälailla paikkaa olemalla korvaamaton ja mikäs oliskaan parempi keino siihen kuin moniongelmainen takertuva mies.. JA lopulta siitä, että sanonta "kyllä koira koiran tuntee" pitää paikkansa. Jollain tavalla sellainen jämäkkyys puuttuu molempien elämästä, ja ovat hyvin ailahtelevaisia molemmat. Joskus tuntuu, että mies pärjäisi itse kun kerran pitäisi, mutta kun ei pidä, niin hän takertuu sitten täysin. Olen täysin varma siitä, että se ylenmääräinen huolehtiminen ja ymmärtäminen on itseluottamuksesta lähtöisin. Siitä, että jotkut ei voi luottaa siihen, että olis tärkeitä, ilman, että alkaa korvaamattomiks, mutta eihän se niin ole. Siinä uuvuttaa väärällä lailla itsensä, ottaa väärin toisen elämästä vastuun, ei ikinä pääse tasavertaiseen suhteeseen ja on sitten aina itse jotakin vailla.. En tiedä kauanko jaksan hänen valituksiaan. Todella ärsyttää koko touhu, hänkin on aikuinen ihminen joka vapaaehtoisesti lähtee mukaan, mutta sitten valittaa minulle..
Minkälaisia ongelmia tällä miehellä sitten oikein on?
ne perinteiset. Mielenterveysongelmia ollut lapsesta asti ja alkoholin kans ongelmaa.
Tiedän ihmis-tyypin. Ajaudutaan aina hankalasta ihmissuhteesta seuraavaan ja valitetaan kaikille kavereille miten hankalia nämä ihmiset ovat. Aivan kuin he yrittäisivät tällä tavalla kiillottaa kuviteltua sädekehäänsä päänsä päällä. Itse eivät ota mitään vastuuta siitä, miten ovat itse lupautuneet tekemään sitä, tätä ja tuota toisen hyväksi kirkkain silmin ja muka rakastavalla mielellä. Ja sitten jälkeenpäin ollaan niin hyväksikäytettyjä ja kovia kokeneita marttyyreja että.. Kaikki kehotukset pistää stoppi tuollaiselle suhteelle menee kuuroille korville. Ja tätä valitusta saa sitten kuunnella kenties vuodesta toiseen. Itse kerran kivahdin, kun olin neljä vuotta kuunnellut yhteen samaan tyyppiin liittyviä ongelmia, vaikka koko henkilö oli kadonnu kuvioista. Aina samat vanhan ongelmat kummitteli hänen mielessään. Siitäkös sitten kaveri loukkaantu verisesti ja ilmoitti ettei enää ikinä tule kertomaan minulle mitään ongelmiaan. Se ihmissuhde loppu tuohon. Ei oo mitään velvotetta toimia iänikuisena lapsenvahtina tai psykologina aikuiselle ihmiselle. Sulla on omakin elämä ja ystäväsi on aikuinen ihminen.
Naistuttavallani on suhde naimisissa olevaan mieheen. Mies käy hänen luonaan noin kerran viikossa harrastamassa seksiä. Miehellä on senkaltainen työ, että livahtelut onnistuvat. Ulkomaailmassa he eivät tapaile, koska asuvat suht pienessä kaupungissa. Miehen vaimolla ei ole tietoa suhteesta, hän kulkee julkisesti miehensä kanssa ylpeänä. Mies esittää tossua. Itse en kannusta jatkamaan moista suhdetta, josta ei saa kuin hetken hurmaa ja yksinäisiä juhlapyhiä. Tuttavani sen sijaan vaatii minua hyväksymään suhteen ja väittää, että minun pitäisi ymmärtää hänen syvät tunteensa tätä miestä kohtaan. Mielestäni se on naiivia. Omasta mielestäni olisin perin epärehellinen jos kannustaisin häntä tuossa suhteessa. Olenkin päättänyt vain pitää suuni kiinni, vaikka se samalla tuntuukin siltä kuin tyrkkäisin hänet jyrkänteeltä alas.
Eikö ole ystävän, todellisen, tehtävä sanoa mielipiteensä ja kertoa jos ystävä on tekemässä jotain vahingollista? Mitä ystävyyttä se on jos ei tiedä mitä "ystävä" oikeasti on mieltä? Mutta ehkä ystävän kuuluu silti aina hyväksyä toisen ratkaisut ja kun on kerran (tai pari) sanonut eriävän mielipiteensä, antaa asian olla?
vituttaa ja satuttaa, että hyvä ystävä antaa miehen kohdella itseään kaltoin. Olen koittanut sanoa noita samoja juttuja mitä säkin..mut ei se auta. Kai hänen on itse kuljettava se tie loppuun. Tekisi välillä mieli vaan antaa olla.