Kyse ei ole siitä, ettenkö haluaisi puhua. Ensimmäistä kertaa haluaisin kertoa ihan kaiken. En ole pettänyt rakastani, en tappanut ketään, enkä muutenkaan tahallisesti tehnyt pahaa. Ongelma on siinä, että minulla on ollut suht paljon miehiä menneisyydessäni. Miehelläni aikaisempia naisjuttuja on ollut vain pari.
Olen ollut varsin ongelmainen tunneasoissa koko ikäni. Viimeaikoina tilanne on kuitenkin alkanut tasoittua. Toista oli ennen, kun en uskaltanut sitoutua yhteenkään mieheen pidemmäksi aikaa. Kun ei sitoudu, ei satu. Lisäksi minulla on kai ollut jollain tapaa vääristynyt kuva rakkaudesta, seurustelusta ja seksistä. Ehkä se johtuu lapsuudestani, jolloin en koskaan nähnyt vanhempieni edes halaavan toisiaan. Enpä tosin ole nähnyt sen jälkeenkään. Olen oppinut pitämään seksin ja rakkauden erossa toisistaan ja minulle on aina ollut vaikea halata tai pussata. En oikein itsekään tiedä vielä miksi, mutta fyysinen hellyys on vaikeaa. Tästäkin haluaisin puhua poikaystäväni kanssa, mutta yritykset ovat johtaneet vain mustasukkaisuuskohtauksiin ja siihen, että tunnen oloni riittämättömäksi ja huonoksi, kun olen tällainen.
Minulla on myös miespuolisia ystäviä. Poikaystäväni on mustasukkainen myös heistä. Olen monesti yrittänyt, että menisimme vaikka kaljalle yhdessä, niin hän pääsisi tapaamaan ystäviäni, mutta suhtautuminen tähän on ollut aika vastahankaista. Nämä ystävät ovat ystäviä ja osaisin kyllä sanoa heille ei, mikäli joku heistä yrittäisi jotain muutakin kuin ystävyyttä. Lisäksi loukkaantuisin ja ystävyys varmasti hiipuisi, sillä ystävän eivät vikittele toisiaan.
En halua ketään muuta kuin mieheni. Ajatuskin muista tuntuisi omituiselta. Ensimmäistä kertaa elämässäni tajuan, mitä on olla rakastunut ja huomaan, että rakkaus todellakin voi vain kasvaa suhteen edetessä. Olen jotenkin kuvitellut, että kun löytää sen oikean, sen kanssa voisi jakaa kaiken, tai ainakin melkein kaiken. Ehkä tämäkin tästä vuosien kuluessa helpottaa ja voin joskus puhua. Tällä hetkellä on tosin välillä vaikeaa edes mainita nähneensä kauppareissulla kaveria tai kertoa hauskaa juttua menneisyydestä, vaikkei siihen edes liittyisi ketään toista miestä.
Niin ja ettei menisi pelkäksi valittamiseksi, niin on meidän suhteessa paljon hyvääkin. Mies puhuu avoimesti tunteistaan ja sanoo rakastavansa. Hän on myös uskomattoman hellä ja pitää läheisyydestä. Viihdymme hyvin yhdessä ja meillä on hauskaa. Haluaisin vain, että suhtemme voisi olla vieläkin parempi. Anteeksi tämä pitkä vuodatus, mutta jos jolla kulla olisi antaa vinkkejä tai vielä parempaa olisi omat kokemukset vastaavasta tilanteesta. Olisi ihanaa kuulla, jos joku on saanut asiat parempaan suuntaan jättämättä kumppania.
Kun ei voi puhua.
Lennä, uneksi
2386
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
ei ongelmasi ole siinä mitä ongelmia sinulla on ollut tai että sinulla on ollut paljon miehiä menneisyydessä - ja nykyisyydessäkin miespuolisia ystäviä. Miehesi puhumattomuus ja mustasukkaisuus on ongelma. Ja ne ovatkin pahimpia ongelmia mitä parisuhteessa voi olla... Etenkin, kun sanot rakastavasi miestä eniten koskaan. Siitä ei ole pitkä matka siihen, että luovut kaikesta omasta elämästä ja alat toimia puhumattoman miehen ehdoilla. Varo siis. Näitä tapauksia olen nähnyt uskomattoman paljon. Ja ne liukuvat niin vaivihkaa ja pikkuhiljaa siihen, että toinen kadottaa itsensä kokonaan. Myös väkivalta voi tulla kuvioon mukaan.
Mies kyllä puhuu, mutta lähinnä omista ongelmistaan ja omasta menneisyydestään. Joskus on ihmetyttänyt, miten hänen exänsä ovat ihan ok puheenaihe (enkä mä osaa siitä suuttua tai alkaa vetämään mykkäkoulua, mennyttä elämäähän se on), mutta auta armias jos mä mainitsen jonkun exäni nimen. Sit se taas alkaa. Mies tosin pyytää aina kaikkea anteeksi ja sanoo olevansa paska ja huono mies. Mutta ei se ole sitä mitä haluan. Ei sen tarviis pitää itseään paskana, mä vaan haluaisin että se vois luottaa muhun ja hyväksyä mut sellaisena kun olen. Huolestuttavinta mielestäni oli, kun mies kertoi olevansa mustasukkainen mun ajatuksista, kun mieleeni oli tullut illalla pari kouluaikaista kaveria, ihan naispuolisia, jotka olivat olleet mulle tosi ilkeitä. Kerroin miehelle, että nämä asiat ja tilanteet tulivat yhtäkkiä mieleen, vaikken ole niitä muistanut vuosiin. Ja mies kertoi olevansa mustasukkainen mun ajatuksista, kun ei itse ole koko ajan niissä. Ehkä tuo oli osittain vitsillä heitetty (toivottavasti!), mutta silti... Olen miettinyt, että kaipa tässä pitää olla vahva ja olla luopumatta omista ystävistään ja puhua, vaikka tietäisi toisen suhtautuvan juttuihin miten suhtautuu. Missään vaiheessa en ole mässäillyt miesjutuillani tai tahallaan puhunut asioita, jotka saavat mustasukkaiseksi. Lähinnä olen vain kertonut, että niitä miehiä on ollut, ja tämänkin vain siksi kun kysyttii. Taas yksi näitä harhaluulojani: parisuhteessa pitää olla rehellinen. En tiedä miksi, mutta jostain syystä jaksan vielä luottaa ja toivoa siihen, että kaikki olisi vielä joskus hyvin. Onhan miestä kohdeltu mennisyydessä huonosti, hänen exänsä siis, mutta ei se tosin oikeuta kostamaan minulle. Toivon vain, että jonain päivänä voimme olla onnellisia ja rakastaa toisiamme ilman mitään epäilyjä tai pelkoja.