Hei.
Olen 24 -vuotias nainen, tiiviissä, hyvässä ja turvallissessa parisuhteessa nyt 6 vuotta viettänyt. Mieheni on kaikinpuolin mainio: ei juo, ei lyö, ei ole ilkeä ja todella hyvännäköinen. Minä ihastuin häneen päätäpahkaa suhteemme alussa. Ihastuminen muuttui rakkaudeksi molemmin puolin.
Suhteemme on kovin tasainen. Elämme kuin mummo ja vaari. Lapsuuteni oli turvaton ja ihailin yli kaiken omien isovanhempieni kotia: mummi ja pappa istuivat olohuoneessa, mummi kutoi sukkaa ja pappa luki lehteä. Nyt minulla on aivan samanlainen, ihana ja turvallinen tilanne: minä kudon ja mies kattoo televisiota ja tietokoneenruutua. Silloin lapsena en vain ymmärtänyt, että eiväthän nuo keskity toisiinsa, vaan toisistansa poispäin - mummo kutimiinsa ja pappa lehteensä, eivät toinen toisiinsa!
Sairastin pitkään anoreksiaa ja masennusta - mieheni tuki minua parhaansa mukaan ja ilman häntä en nyt olisi näin hyvässä kunnossa. Myös minä olen tukenut miestäni: hänen äitinsä kuoli äkillisesti. Vietin kotona monta vuotta, mieheni opiskellessa olin työtön ja työttömyyskorvauksillani mahdollistin elämisemme. Olin ennenaikainen kotirouva ja nautin roolistani ja turvallisuudesta. Minulla ei ollut siskoni lisäksi ulkopuolisia ihmissuhteita, ei ystäviä juuri lainkaan. Keskityin kaikin voimin siihen, että minusta tulisi hyvä vaimo miehelleni, sillä rakastin häntä. Sulauduimme yhteen kuin siamilaiset kaksoset.
Syksyllä alkoi opiskeluni. Pääsin arvostettuun korkeakouluun, juuri sille alalle, jolle eniten halusin. Yhtäkkiä näin, että tämän pienen ja rönttöisen, kotoisen opiskelijakämpän ulkopuolella on elämää. Kaikki opiskelutoverini ovat miehiä, mutta he ottivat minut hyvin vastaan ja minusta tuli "vähän vaillinnainen, mutta ihan hyvä jätkä". Ennen tätä en koskaan ollut kuulunut mihinkään porukkaan, sillä en ollut "suosittu" koulussa.
Nautin suunnattomasti opiskeluruokailuista, kun voin istua pöydän ääressä kavereideni kanssa.
Huomaan, että en ole ikänä jutellut mieheni kanssa yhtä paljon, kuin kenen tahansa opiskelijapojun kanssa tulee höpöteltyä.
Mieheni ja minä - me emme paljon tee asioita yhdessä. Pari kertaa viikossa katsomme yhdessä tv:tä ja syömme jäätelöä, käymme kylvyssä ja suihkussa yhdessä, harrastamme seksiä n. kerran viikossa ja nukumme.
Tekevätkö parit yleensä enemmän yhdessä? Kysymykseni on vilpitön, sillä en todellakaan tiedä!
Kuvioissa ei ole toista miestä. En ikinä pettäisi miestäni, sillä otan vaimouden vakavasti ja haluan olla uskollinen. Mutta vähitellen syksyn aikana tämä kämppä on alkanut ahdistamaan yhä enemmän ja enemmän. Tuntuu siltä, kuin tukehtuisin tänne sisälle - käyn hakemassa kaupasta melkein yhden ostoksen kerrallaan, jotta pääsisin fiksulla, järjellisellä syyllä ulos! Kotona odottaa mieheni niska tietokoneruudun edessä.
En ole ikinä ollut itsenäinen ihminen. Siirryin suoraan vanhempieni hoivista mieheni hoiviin - siinä välissä en ollut päivääkään oman itseni herra.
Tätä suhdetta on rakennettu hartaudella ja ahkeruudella. Se olisi liian suuri hinta maksaa siitä, että saisin hetkeksi maistaa nuoruutta ja itsenäisyyttä. En halua loukata miestäni, sillä rakastan häntä: niinkuin isosisko rakastaa veljeään. Mieheni rakastaa minua, tosissaan. Lähteminen tästä olisi elämäni suurin virhe: en koskaan löytäisi yhtä turvallista ja hyvää kotia.
Kertokaa, miten saan pääni järjestykseen ja tämän mielettömän ahdistuksen haihtumaan!
Mistä tämä johtuu, keksiikö kukaan?
Onko teillä kokemuksia vastaavasta, mitä neuvotte?
Kiitän asiallisista vastauksista ja huomiostanne.
Olen 24 -vuotias nainen, tiiviissä, hyvässä ja turvallissessa parisuhteessa nyt 6 vuotta viettänyt. Mieheni on kaikinpuolin mainio: ei juo, ei lyö, ei ole ilkeä ja todella hyvännäköinen. Minä ihastuin häneen päätäpahkaa suhteemme alussa. Ihastuminen muuttui rakkaudeksi molemmin puolin.
Suhteemme on kovin tasainen. Elämme kuin mummo ja vaari. Lapsuuteni oli turvaton ja ihailin yli kaiken omien isovanhempieni kotia: mummi ja pappa istuivat olohuoneessa, mummi kutoi sukkaa ja pappa luki lehteä. Nyt minulla on aivan samanlainen, ihana ja turvallinen tilanne: minä kudon ja mies kattoo televisiota ja tietokoneenruutua. Silloin lapsena en vain ymmärtänyt, että eiväthän nuo keskity toisiinsa, vaan toisistansa poispäin - mummo kutimiinsa ja pappa lehteensä, eivät toinen toisiinsa!
Sairastin pitkään anoreksiaa ja masennusta - mieheni tuki minua parhaansa mukaan ja ilman häntä en nyt olisi näin hyvässä kunnossa. Myös minä olen tukenut miestäni: hänen äitinsä kuoli äkillisesti. Vietin kotona monta vuotta, mieheni opiskellessa olin työtön ja työttömyyskorvauksillani mahdollistin elämisemme. Olin ennenaikainen kotirouva ja nautin roolistani ja turvallisuudesta. Minulla ei ollut siskoni lisäksi ulkopuolisia ihmissuhteita, ei ystäviä juuri lainkaan. Keskityin kaikin voimin siihen, että minusta tulisi hyvä vaimo miehelleni, sillä rakastin häntä. Sulauduimme yhteen kuin siamilaiset kaksoset.
Syksyllä alkoi opiskeluni. Pääsin arvostettuun korkeakouluun, juuri sille alalle, jolle eniten halusin. Yhtäkkiä näin, että tämän pienen ja rönttöisen, kotoisen opiskelijakämpän ulkopuolella on elämää. Kaikki opiskelutoverini ovat miehiä, mutta he ottivat minut hyvin vastaan ja minusta tuli "vähän vaillinnainen, mutta ihan hyvä jätkä". Ennen tätä en koskaan ollut kuulunut mihinkään porukkaan, sillä en ollut "suosittu" koulussa.
Nautin suunnattomasti opiskeluruokailuista, kun voin istua pöydän ääressä kavereideni kanssa.
Huomaan, että en ole ikänä jutellut mieheni kanssa yhtä paljon, kuin kenen tahansa opiskelijapojun kanssa tulee höpöteltyä.
Mieheni ja minä - me emme paljon tee asioita yhdessä. Pari kertaa viikossa katsomme yhdessä tv:tä ja syömme jäätelöä, käymme kylvyssä ja suihkussa yhdessä, harrastamme seksiä n. kerran viikossa ja nukumme.
Tekevätkö parit yleensä enemmän yhdessä? Kysymykseni on vilpitön, sillä en todellakaan tiedä!
Kuvioissa ei ole toista miestä. En ikinä pettäisi miestäni, sillä otan vaimouden vakavasti ja haluan olla uskollinen. Mutta vähitellen syksyn aikana tämä kämppä on alkanut ahdistamaan yhä enemmän ja enemmän. Tuntuu siltä, kuin tukehtuisin tänne sisälle - käyn hakemassa kaupasta melkein yhden ostoksen kerrallaan, jotta pääsisin fiksulla, järjellisellä syyllä ulos! Kotona odottaa mieheni niska tietokoneruudun edessä.
En ole ikinä ollut itsenäinen ihminen. Siirryin suoraan vanhempieni hoivista mieheni hoiviin - siinä välissä en ollut päivääkään oman itseni herra.
Tätä suhdetta on rakennettu hartaudella ja ahkeruudella. Se olisi liian suuri hinta maksaa siitä, että saisin hetkeksi maistaa nuoruutta ja itsenäisyyttä. En halua loukata miestäni, sillä rakastan häntä: niinkuin isosisko rakastaa veljeään. Mieheni rakastaa minua, tosissaan. Lähteminen tästä olisi elämäni suurin virhe: en koskaan löytäisi yhtä turvallista ja hyvää kotia.
Kertokaa, miten saan pääni järjestykseen ja tämän mielettömän ahdistuksen haihtumaan!
Mistä tämä johtuu, keksiikö kukaan?
Onko teillä kokemuksia vastaavasta, mitä neuvotte?
Kiitän asiallisista vastauksista ja huomiostanne.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Meillä on ihan erilaiset tilanteet, mutta tuntemukseni on samanlaisia kuin sinulla..
Asumme yhdessä, minäkin olin alussa kaikki päivät ja illat ja yöt mieheni kanssa, yleensä se jäi siihen että katsoimme TV:tä ja keskityimme omiin asioihin. Seksiä vain kerran kaksi kuukaudessa, kun ei ole kuulemma aikaa (molemmat olemme illat kotona kello 4jälkeen joka päivä ja viikonloput vapaalla.
Mies rakastaa minu valtavasti, sanoo että hän ei olisi missää muualla mielummin kuin kotona minun kanssani. Emme olekan reiluun puoleen vuoteen tehneet mitään kuin olleet yhdessä, kotona.
Hankimme koiran ja lähdin harrastamaan sen ja todellakin huomasin että olen elänyt kuin sika säkissä, pimennossa sosiaalisuudesta muihinkin kuin mieheeni.
Itse tapaan koirien merkeissä kaikenlaisia ihmisiä ja viihdynkin paljon mielummin nykyään koiran kanssa liikenteessä kuin kotona mieheni kanssa. Minulla on siis aivan tuo sama ongelma.
Itsekkin mietin, että jos lähtisin suhteesta, löytäisinkö ikinä yhtä ihanaa miestä. Minäkin muutin suoraan vanhempien luota enkä ole itsenäistynyt koskaan.
Kirjoitin tuon nykymuodossa, mutta todellisuus on että muutin pois asunnosta. Pelkäsin niin kovasti tuota samaa asiaa, että löytänkö ikinä yhtä hyvää turvallista kotia.
Tärkein seikka on kuitenki, että viihdyt suhteessa, ei siinä, että se on turvallinen.
Nykypäivänä ihmisten tulisi olla niin itsekkäitä, että ottaa vastuu omasta elämästään, omasta onnestaan. Me kasvoimme irti toisistamme, tunsin hänet todellakin vain ystäväksi, kämppäkaveriksi.
Olemme edelleen paljon tekemisissä, käymme syömässä ja pidämme hauskaa, ystävinä. Sitähän me olimme ennenkin, ei asiat juuri ole muuttuneet. Meillä on vain eri osoitteet. Mikään ei käytännössä ole muuttunut, välillä on ikävä seuraa, mutta kun ajattelee järjen kanssa, ei tunteiden pohjalta, ilman seuraahan olin yhteisessä asunnossamme.
Mieti nyt ajan kanssa mitä elämältä haluat.
Jokainen on oman onnensa seppä.
...ongelmasi on juuri se, että kun et ole oikeasti asunut ja elänyt yksin lainkaan, niin
rupeaa tekemään mieli itsenäisyyttä ja omaa vapautta.
Mitä on omaa tuttavapiiriä seurannut, niin tuollaiset teini-suhteet ei juurikaan koskaan ole kauhean kestäviä. Jokaisen pitäis koittaa kotoa lähdön jälkeen hiukka omia siipiään.
Itseasiassa tuo sun ikä on mun mielestä sellainen, jossa pitäis vasta harkita vakavaa seurustelua, yhdessäasumista yms.
Nimittäin jos olet nyt jo noin kypsä yhteiseloon, niin mitä luulet, että tilaanne on 5-6 vuoden päästä?
Kyllä kuusi vuotta saa aikaan sen, että suhde arkipäiväistyy, tuntuu tylsältä, kumppanin kanssa ei enää jutella niin kuin joskus ennen, on tunne, että kaikki on jo sanottu jne... Aivan luonnollista.
Niin kliseeltä kuin se kuulostaakin, niin suhdetta on myös hoidettava. Kiinnitettävä toiseen huomiota ihan tietoisesti. Kyllä kai sitä kiinnostusta toiseen vielä on olemassa? Sinulla vaikuttaa olevan niin hyvä suhde, ettei sitä todellakaan kannata heittää pois.
Parisuhteen elämänkaaresta on monesti erotettavissa symbioosivaihe, jonka jälkeen alkaa "itsenäistyminen", oman tilan hakeminen. Sen ei tarvitse olla suhteesta pois. Kaikki tarvitsemme myös muita ihmissuhteita, kumppanin ei ole hyvä olla se ainoa. Nauti siis uudesta elämäntilanteesta, ja rohkaise miestäsikin kodin ulkopuoliseen elämään. Uskoisin, että paremmin jaksaa toisen kanssa, kun on myös muita ihmissuhteita ja niistä saatuja virikkeitä.
Tärkeätä sen rinnalla olisi viettää tietoisesti aikaa yhdessä myös kumppanin kanssa, pieniä juttuja, joilla rikkoa arjen kaavat. Aloittakaa vaikka jokin yhteinen harrastus, jotakin liikuntaan liittyvää, retkeily luonnossa, uiminen, tai konserteissa käyminen.
Mutta huolehdi myös siitä, ettei miehesi koe joutuvansa sivurooliin uudessa elämäntilanteessasi. Näytä hänelle, että vaikka sinulla on uusia virikkeitä elämässäsi ja uusia tuttavia, enemmän menoja kuin aikaisemmin, eivät ne ole häneltä pois, ja hänellekin riittää huomiota. Keskustelkaa toisen huomioimisesta suhteessa. Vaadi myös häneltä huomiota itsellesi.