Masentunut nainen

Lääkkeet ovat turhia! Jätä ne heti! Kun rakastut uudelleen, kaikki on heti ohi! Ei sun tartte mitään kertoa. Olen kokenut samaa. Rakastuin uudelleen ja olen nyt onnellisin!
Tarvitset paljon vaihtelua ja kavereita, työtä, jotakin mielenkiintoista tehtävää, vaikkapa opiskelee jotakin...

Riippuu kyllä vähän miten masennus näkyy käytännössä. Jos on täysin työkyvytön ja joka ilta sanoo nukkumaan mennessään että huomenna tappaa itsensä niin ei sellaista kestä kuin harva mies.

Jos poikaystäväsi alkaisi valittamaan tai jopa huutamaan asiasta niin suosittelisin hänelle vahvaa lääkitystä ja sitten pellolle.

Uutta suhdetta luodessa ei tietenkään pidä ensimmäisessä eikä ihan toisessakaan lauseessa mainita lääkereseptejä. Rehellisyys maan perii mutta harva rupeaa tietoisesti seurustelemaan "käkikellon" kanssa.
Mutta tietenkin asia on kerrottava varhaisessa vaiheessa eikä sitten vasta kun huonekalut on jo raahattu sisälle.

Uskoisin että mukava positiivinen ja ymmärtäväinen tyyppi kykenisi muuttamaan elämän niin että lääkkeitä ei enää tarvita. Ja mitä tulee itse masennukseen niin omien kokemusten perusteella useimmat masentuneet ihmiset ovat ateisteja joilla ei ole hevon hajuakaan mitä he täällä oikein pyörivät. Ja ne jotka eivät rupea etsimään ratkaisua pullon hengestä saattavat päättää elämänsä turhan helposti.

Kaverini (18-v) yritti itsemurhaa syksyllä. Syynä oli varmasti moni asia mutta viimeinen tikki oli poikaystävä joka lopetti monen vuoden seurustelusuhteen. Nyt tyttö syö lääkkeitä ja näyttää päällisin puolin voivan hyvin. Huomaan kuitenkin että jonkinlainen teeskentely jatkuu...

Seurustelu kuitenkin jatkuu. Mielestäni se on outoa koska ainakin ulkopuolisen silmissä näyttää että se jätkä on pakosta siinä suhteessa, ei uskalla enää lähteä. Ja fakta on se, että se on täys kusipää, ryyppää, pettää...

Tärkeintä masennuksesta kärsivälle on varmasti saada oma psyykkinen tasapaino ja itsetunto kuntoon jotta seurustelusuhteesta tulee mitään. Toisaalta voi olla että jos löydät sopivan kumppanin niin toipuminen nopeutuu ja elämään löytyy valoa. Mutta älä koita baarisekoilua, niistä ei tossa tilanteessa ole kuin harmia.

Keskity ensin ittees ja jos sopiva mies löytyy niin iske kiinni :) Sopiva mies kyllä ymmärtää tilanteesi ja tekee hyvää :)

Itse ainakin löysin sellaisen miehen. Eihän se kaikkia fiiliksiäni ja synkimpien hetkieni puheita kykene ymmärtämään, mutta kuuntelee ja on sanonut, että aikoo pysyä rinnallani. Epäilyn hetkinäni hän käskee minua luottamaan, ettei hän jätä. Minulla diagnosoitiin vuosia sitten vaikea masennus, jota on sittemmin hoidettu terapialla. Lääkehoitoa kokeilin, mutta olen mielummin ilman.
Kyllä niitä miehiä on, joilla on elämänkokemusta ja syvempää ymmärrystä ihmisten erilaisuudesta. Sellaisesta masentunutkin kyllä löytää kumppanin, kunhan pitää sitten huolen, että elämässä on hyviäkin hetkiä, jolloin hoidetaan parisuhdetta ja jätetään ne pahimmat synkeydet hetkeksi syrjään. Luottaen, että kun taas alkaa painaa, on syli ja olkapää johon nojata ja vaikka itkeäkin hieman, eikä tarvitse sanoa muuta syytä kuin että nyt taas tuntuu pahalta. Ne pojanklopit, jotka teilaavat masennuksen hulluudeksi, eivät ole meidänlaisiamme varten.

Mutta ei ehkä kannata ottaa asiaa heti esille. Toisaalta, syvimmän masennuksen aikaan sitä ei jaksakaan olla kovin avoin ja seurallinen, kun taas parempina aikoina sitä vetää ihmisiä ihan eri tavalla puoleensa. Varsinkin, kun masennuksen kokenut ihminen on usein herkkä tajuamaan muidenkin oloja ja osaa keskustella. Koko persoonaanhan sitä itse kukin ihastuu ja rakastuu - masennus on siinä sitten vain laajennus siihen toisen synkempään ja syrjäänvetäytyvämpään puoleen.

jos sinä ajattelet,että olet masentuvaa tyyppiä se masentaa sinua lisää,nykypäivänä täytyy keksiä sairaksia,jokaistahan masentaa joskus,mutta ei siitä sovi elämäntapaa ottaa..

Viinaan en ole masennuksen takia turvautunut koskaan, enkä huumeisiin, tupakkaan kyllä alussa, mutta olen ollut täysin savuton jo kohta 3 vuotta. Viiltelyä kerkisin 16-vuotiaana harrastaa muutaman kerran (olen kohta 21), mutta lopetin kun aloin jäädä "koukkuun".

Masennuksen huomaa lähinnä siitä, etten ulkoisesti vaikuta erityisen onnelliselta ja minusta huomaa usein etten ole ihan kunnossa. Itken myös epätavallisen usein, yksikseni yleensä, esim. itken itseni uneen monta kertaa viikossa ja poikaystävän, äitini ja parhaan kaverin nähden olen itkenyt.

En itse pidä itseäni mitenkään hulluna, vaan tavallista onnettomanpana ja surullisempana ihmisenä. Pelkään kuitenkin miesten juoksevan karkuun ja pitävän minua mielisairaana jos kerron heille masennuksestani.

Masennuksen syitä on monia, joista suurimpana se, että elämässäni tapahtui ollessani 14v., valtava muutos, vanhempani päättivät ryhtyä sijaisvanhemmiksi ja ottivat taloon 3 minulle täysin tuntematonta lasta. En voinut hyväksyä tilannetta, enkä hyväksy sitä varsinkaan nyt, kun talossamme asuu yhteensä 5 lasta, joista minä olen ainoa biologinen lapsi. Sijaislapset pitelevät aina toistensa puolia ja vanhempanikin ovat heidän puolellaan eli minä olen täysin yksin ilman ketään, joka ymmärtäisi. Muita masennuksen syitä ovat että olen ollut koulukiusattu lähes koko ikäni ja että olen useimmissa parisuhteissani ollut jatkuvan henkisen väkivallan kohteena.

Häpeän masennustani niin paljon, ettei masennuksesta edelleenkän tiedä kuin lääkäri, psykiatri, poikaystäväni, minä, äitini ja paras ystäväni, jolle uskaltauduin kertomaan masennuksestani vasta muutama päivä sitten. Edes isäni ja masennuksen pää-asialliset aiheuttajat eli sijaislapset, eivät tiedä masennuksestani mitään.

Olen erityisen huolissani masennuksestani siksi, että tämä keskivaikea masennus, joka minulla tällä hetkellä on, käsittää juuri mm. itsetuhoisia ajatuksia ja mahdollisia itsemurhayrityksiä jne. Kolmas eli seuraava aste onkin sitten jo itsemurha, jota olen suunnitellut n. 16-vuotiaasta asti, mutta jota en vielä ole toteuttanut.

Seurustelun alkuvaiheessa. Jos hän sinua ei hyväksy, niin ala odottamaan että tapaat uuden miehen. Mikäli jätät asian kertomatta, se vaivaa mieltäsi kuitenkin ja sikäli hidastaa toipumistasi. Kertomalla mahdollistat sen että hän ymmärtää miksi olet välillä väsynyt yms. ja ottaa sen huomioon omassa suhtautumisessaan.

olen samassa tilanteessa,otin eilen liikkaa lääkkreitä haluaisin uusia eilisen tempaukseno

Mä kans sairastan masennusta, oon käyny neljä vuotta terapias ja syöny lääkkeitä. Lääkkeet lopetin tavallaan vahingossa.. en muistanu syödä niitä. Viiltelin monta vuotta, ja mulla on käsivarret ja jalat täynnä arpia. Yritin kolmesti itsarii. Inhosin jokaista milliä itsessäni, olin usein omissa maailmoissani.

Entinen poikaystäväni ei tajunnut ollenkaan missä mentiin, tiesi tilanteeni, mutta ei tavallaan välittänyt. Hän osittain olikin syypää masennukseeni. Jos mua ahdisti ja en halunnut liikkua pimeästä nurkasta, sain hirveät huudot. Usein sain kuulla olevani "täysi sekopää", "säälittävä olento, ku pitää huomioo tolleen kerjätä"..

Nykyinen on kuin unelma.. pitää hyvänä kun ahdistaa, kertoo rakastavansa minua sellaisena kuin olen kun vihaan itseäni. Kerroin hänelle heti suhteen alussa tilanteeni.. hän ymmärsi.

Parhaan tuen ja kannustuksen olen saanut silti parhaalta ystävältäni, joka on myös sairastanut masennusta. Olemme yhdessä käyneet läpi omia kokemuksiamme ja "juttujamme".. kertoneet toisillemme "pimennyksistä" ja niihin liittyvistä asioista.. Se on ollut molemmille kuin terapiaa, mutta parempaa. Toinen todella ymmärtää, koska on käynyt läpi suunnilleen saman. Ja koska olemme tunteneet toisemme lähes aina, on helpompi puhua aivan kaikesta.
Mun tapauksessa paras ystävä on auttanut enemmän kuin terapiakäynnit. Puhuminen jonkun tutun, välittävän ja minut tuntevan kanssa auttaa aina. Mutta jokainen on erilainen, yksilöllinen, joten hoidonkin tulee olla sellaista.