Olen seurustellut muutaman kuukauden. Meillä on kyllä mukavaa yhdessä: ollaan hyviä kavereita (siis tehdään sellasia asioita mitä kaverit yleensä keskenään) ja lisäksi seksielämä on varsin aktiivista ja oikein nautittavaa. Mutta siitä puuttuu jotakin välistä, sellanen luottamuksen tunne ja kiintymys. Ollaan puhuttu asiasta, että ei me olla toisillemme "se oikea", eikä tää tule kuitenkaan loputtomasti kestämään. Suhde on siis ihan kiva, mutta alan kaivata kiintymystä ja rakkautta. On vaikeaa viettää toisen kanssa paljon aikaa lähentymättä vähitellen. Välillä tuntuu, että hukkaan elämääni näin. Jos en olisi hänen kanssaan, voisin tavata jonkun, jota voisin jonain päivänä vielä rakastaa ja saada oikeaa rakkautta takaisin. Muuten nykyisessäkään ei ole mitään vikaa, mutta kun tulevaisuus on kuitenkin tuhoontuomittu.
Tai niin, voisin oikeestaan itse kuvitella häneen rakastuvanikin ja antaisin itselleni siihen luvan, jos hän ei vaikuttaisi niin vastahakoiselta. Voinkohan ees luottaa siihen, että hän kertoo todelliset tunteensa, vai ehkä vähättelee niitä peläten, että muuten joutuu joskus putoamaan korkealta. Silloin kärvistellään molemmat turhaan, mistäs sitä taas tietää.
Mä kaipaisin vierelleni mielummin jonkun, jolle voisin luvata itseni pidemmälle kuin viikon päähän. Ei tietenkään välttämättä koko elämäksi, mutta rakkaus... *huokaus* Tietenkään se ihminen ei välttämättä kävelisi vastaan välittömästi, vaan ehkä vasta vuosien päästä, tai ehkei koskaan.
Kannattaakohan minun jatkaa tätä näin? Jos tilanne ei muutu, taidan muuttua päivä päivältä onnettomammaksi, vaikkei missään olekaan vikaa. Kysyntä ja tarjonta eivät vain kohtaa.
Kaipaan mielipiteitänne, kiitos.
Tai niin, voisin oikeestaan itse kuvitella häneen rakastuvanikin ja antaisin itselleni siihen luvan, jos hän ei vaikuttaisi niin vastahakoiselta. Voinkohan ees luottaa siihen, että hän kertoo todelliset tunteensa, vai ehkä vähättelee niitä peläten, että muuten joutuu joskus putoamaan korkealta. Silloin kärvistellään molemmat turhaan, mistäs sitä taas tietää.
Mä kaipaisin vierelleni mielummin jonkun, jolle voisin luvata itseni pidemmälle kuin viikon päähän. Ei tietenkään välttämättä koko elämäksi, mutta rakkaus... *huokaus* Tietenkään se ihminen ei välttämättä kävelisi vastaan välittömästi, vaan ehkä vasta vuosien päästä, tai ehkei koskaan.
Kannattaakohan minun jatkaa tätä näin? Jos tilanne ei muutu, taidan muuttua päivä päivältä onnettomammaksi, vaikkei missään olekaan vikaa. Kysyntä ja tarjonta eivät vain kohtaa.
Kaipaan mielipiteitänne, kiitos.
Vastaukset 4
Vanhimmat
mitä kommentoitavaa tuossa jutussa nyt muka olisi? miksi kaikkien pitää tänne nettiin aina lässyttää kaikenmoista? menkää juttelemaan ammattiauttajien kanssa jos on ongelmia!
Mikäs ongelma toi nyt on?
Mä olisin tyytyväinen ja jatkaisin. Helpolta toi kuulostaa, rakkaus on se mikä sotkee asiat.
Sulla on siinä hyvä ystävä, jos ei kerran muuta. Ystävät on tärkeitä.
Voit kai sä silti löytää jonkun, vaikka olisittekin yhdessä. Jos molemmat on sitä mieltä et suhde ei tuu jatkumaan loputtomiin ni sovitte et siinä voi katella muitaki. Sitä paitsi jos haluat sen kundin (?) ni ton ehdotuksen jälkeen selviää haluaako se sut..
Hmm... Mä ymmärrän sua aika hyvin. Olen itsekin ollut vastaavassa tilanteessa, mutta onneksi silloinen poikaystäväni halusi lopettaa suhteen. Itse olin monta kertaa aikeissa jättää hänet, mutta en kai vain jostain kumman syystä uskaltanut. Pelkäsin kai katuvaní ja surevani. Sitten kun meillä meni poikki, huomasin kaipaavani jotain suurempaa kuin meidän suhteemme oli ollut. En suosittele sinua tyytymään vähempään kuin mitä suhteesta kaipaat. Mun mielestä sun kannattaisi ensin testata, et voisiko teidän suhde syventyä ja saisitteko kokea rakkauden yhdessä. Kokeile rohkeasti! Älä pelkää sitä, että vastapuoli suhtautuisi negatiivisesti yritykseesi. Jos kumppanisi ei "antaudu" (tyhmä ilmaus), niin etsi itsellesi jotain sellaista mitä kaipaat. Älä luovuta kuitenkaan aivan heti, ja muista että yhtäkkinen asenteen muutos saattaa säikäyttää toista, mutta ehkä hänkin kaipaa sitä koko ajan. Onnea matkaan! :)
Kyselin muruselta vähän tämän ajatuksista ja kertoilin hälle, mitä omassa mielessäni liikkuu, hän ymmärtää nyt paremmin, että tämä juttu merkitsee mulle ihan kohtalaisen paljon, vaikkei mitään elämää suurempaa olekaan. Tuntuu taas tasapainoiselta ja hyvältä, eikä loppu ole ihan heti edessä. Ei sitä oikein raaskisi toisesta luopua, kun hyvin menee kuitenkin.
Kiitokset teille kommenteista ja iloista alkanutta vuotta. :)