Tässä tulee varmasti samanlainen "valitus" kuin jo monella muullakin on ollut tällä osastolla, mutta apua ja neuvoja kaipaan minäkin!!
Olen vähän alle kolmenkymmenen ja avopuolisoni on neljäkymmentä. Olemme olleet yhdessä jo 14 vuotta, joten oli vasta 15 kun aloitimme suhteemme. Hän oli oikeastaan ensirakkauteni :) Tässä kun olen muutaman kuukauden ajan funtsinut tätä yhteistä taivaltamme, olen huomannut että yhdessä olomme on ollut koko ajan samanlaista, mutta nyt vanhemmiten kun elämämme on muuttunut seesteisemmäksi, on minullakin ollu aikaa pysähtyä miettimään mitä tämä suhde minulle todella antaa.
Lapsia meillä ei ole emmekä ole edes kihloissa. Avopuolisoni on kaikinpuolin ihanne vävy jokaiselle äidille ja kaikki tuttavamme pitävät häntä malli-puolisona, ja kyllähän hän sitä osittain onkin, ei juo kuin muutaman kerran vuoteen, on hauska ja komea ja ei lyö minua jne. Mutta se mikä ei kulissien tuolle puolelle näy, on saanut minut ahdistumaan päivä päivältä enemmän. Hän ei nimittäin puhu. Hän ei ole koskaan sanonut minulle että hän rakastaa minua. Jos minä sanon sen hänelle ja kysyn perään että rakastatko sinä minua, niin vastaukseksi saan vain "mmmmm" tai "pitäisihän minun tietää" tai "mitäpä luulet" jne, mutta en koskaan, että kyllä, kyllä minä rakastan sinua!! Hän ei puhu mistään muustakaan vähänkään tunteisiin liittyvistä asioista. Hän ei myöskään koskaan koske minuun oma-aloitteisesti ei halaa, ei suutele, ei edes pussaa!!!! Emme koskaan istu sohvalla vierekkäin enkä ole koskaan saanut pitää häntä edes kädestä kiinni kävellessämme, hän ei annan minunkaan koskea itseään. Jotenkin hänelle tulee silminnähden vaivaantunut olo, vaikka olisimme ihan kahdestaan!! Ne ainoat kerrat kun hän minua haluaa koskettaa on ne kerrat jolloin hän haluaa "rakastella" kanssani, ja sitäkään ei nykyisin kovin usein tapahdu.
No tämä on ruvennut minua pikku-hiljaa jurppimaan ja niinpä päätin, että asiasta on keskusteltava oikein perinpohjaisesti. Niinpä sitten otin asian esille ja pari muutakin juttua jotka mieltäni painoivat, niin ei mitään, vastaukseksi en saanut kerrassaan mitään. Hän katsoi minua vähän aikaa pitkillä ja kysyi että miksi aloin hänelle jankuttaa, että haluanko haastaa riitaa!!! Mielestäni aivan käsittämätöntä!!!! Koko 14 vuoden aikana, minä ensimmäistä kertaa haluan keskustella vähän syvällisemmin jostakin muusta kuin säästä, niin hän sanoo että minä jankutan.
Tästä keskutelusta on nyt kulunut noin kaksi kuukautta ja tänä aikan emme ole puhuneet toisillemme oikeastaan yhtään mitään. Muutaman kerran olen taas aloittanut keskustelun, mutta hän ei tuona aikana katso minua edes silmiin!!! Siis ei millään lailla reagoi!! Ärsyttävää!!! Ainoat sanat jotka hän on pystynyt sanomaan on että hänessähän se vika TAAS on vaikka kertaakaan hänelle puhuessani en ole mistään häntä syyttänyt, vaikka aihetta varmaan olisi ollut. Mutta kertokaa minulle miten ihmeessä saan hänet puhumaan ja avautumaan????
Mielessäni olen kyllä käsitellyt sitäkin vaihtoehtoa, että jätän hänet. Olen kuitenkin vielä suhteellisen nuori nainen ja minulla olisi kuitenkin niin paljon annettavaa, jos olisi vaan joku joka haluaisi ottaa. Kaipaan ihan oikeasti hellyyttä ja hellimistä. Enkä tarkoita tällä mitään seksiä, vaan juuri niitä kädestä pitämisiä ja takapuolelle taputteluja, tiedättehän, niitä ihan pikku-juttuja :)
14 vuotta on kuitenkin pitkä aika, ja paljon tuohon aikaan mahtuu niitä hyviä ja onnellisia muistojakin, mutta jos loppu elämäni on tarkoitus olla tätä, niin en jaksa :( Nyt joku tässä vaiheessa ajattelee, että miten helvetissä olet jo kuitenkin 14 vuotta jaksanut? No ehkä olin silloin vielä kuitenkin niin nuori, että en paremmasta tiennyt. Ja varmaan olin silloin niin rakastunut, että kaikki toisen "virheet" annettiin anteeksi. Olin varmaan niin täysin rakastunut, että en osannut vaatia itselleni mitään. "Palvoin" vain häntä. Nyt kuitenkin olen muuttunut sen verran itsekkääksi, että olen lkanut ajatella, että minullakin olisi kenties oikeus esittää jotain vaatimuksia, jotka eivät edes mielestäni ole edes ylivoimaisia kenellekkään? Onko rakkaus väliltämme kuollut vai onko se vain hiipunut? Saako sen vielä syttymään vai kannattaako edes yrittää? Nyt olisin kiitollinen teidän ajatuksistanne ja kokemuksistanne, yksin en enää saa näistä ajatuksistani mitään tolkkua!! Toisaalta haluaisin jättää hänet ja aloittaa elämän ihan vain itselleni, mutta joku tunne kuitenkin pitää minut vielä hänen luonaan. Onko se sääliä, en tiedä. Onko se rakautta, pelkää kiintymystä, en tiedä. Noihin kun vastauksen löytäisikin...
Olen vähän alle kolmenkymmenen ja avopuolisoni on neljäkymmentä. Olemme olleet yhdessä jo 14 vuotta, joten oli vasta 15 kun aloitimme suhteemme. Hän oli oikeastaan ensirakkauteni :) Tässä kun olen muutaman kuukauden ajan funtsinut tätä yhteistä taivaltamme, olen huomannut että yhdessä olomme on ollut koko ajan samanlaista, mutta nyt vanhemmiten kun elämämme on muuttunut seesteisemmäksi, on minullakin ollu aikaa pysähtyä miettimään mitä tämä suhde minulle todella antaa.
Lapsia meillä ei ole emmekä ole edes kihloissa. Avopuolisoni on kaikinpuolin ihanne vävy jokaiselle äidille ja kaikki tuttavamme pitävät häntä malli-puolisona, ja kyllähän hän sitä osittain onkin, ei juo kuin muutaman kerran vuoteen, on hauska ja komea ja ei lyö minua jne. Mutta se mikä ei kulissien tuolle puolelle näy, on saanut minut ahdistumaan päivä päivältä enemmän. Hän ei nimittäin puhu. Hän ei ole koskaan sanonut minulle että hän rakastaa minua. Jos minä sanon sen hänelle ja kysyn perään että rakastatko sinä minua, niin vastaukseksi saan vain "mmmmm" tai "pitäisihän minun tietää" tai "mitäpä luulet" jne, mutta en koskaan, että kyllä, kyllä minä rakastan sinua!! Hän ei puhu mistään muustakaan vähänkään tunteisiin liittyvistä asioista. Hän ei myöskään koskaan koske minuun oma-aloitteisesti ei halaa, ei suutele, ei edes pussaa!!!! Emme koskaan istu sohvalla vierekkäin enkä ole koskaan saanut pitää häntä edes kädestä kiinni kävellessämme, hän ei annan minunkaan koskea itseään. Jotenkin hänelle tulee silminnähden vaivaantunut olo, vaikka olisimme ihan kahdestaan!! Ne ainoat kerrat kun hän minua haluaa koskettaa on ne kerrat jolloin hän haluaa "rakastella" kanssani, ja sitäkään ei nykyisin kovin usein tapahdu.
No tämä on ruvennut minua pikku-hiljaa jurppimaan ja niinpä päätin, että asiasta on keskusteltava oikein perinpohjaisesti. Niinpä sitten otin asian esille ja pari muutakin juttua jotka mieltäni painoivat, niin ei mitään, vastaukseksi en saanut kerrassaan mitään. Hän katsoi minua vähän aikaa pitkillä ja kysyi että miksi aloin hänelle jankuttaa, että haluanko haastaa riitaa!!! Mielestäni aivan käsittämätöntä!!!! Koko 14 vuoden aikana, minä ensimmäistä kertaa haluan keskustella vähän syvällisemmin jostakin muusta kuin säästä, niin hän sanoo että minä jankutan.
Tästä keskutelusta on nyt kulunut noin kaksi kuukautta ja tänä aikan emme ole puhuneet toisillemme oikeastaan yhtään mitään. Muutaman kerran olen taas aloittanut keskustelun, mutta hän ei tuona aikana katso minua edes silmiin!!! Siis ei millään lailla reagoi!! Ärsyttävää!!! Ainoat sanat jotka hän on pystynyt sanomaan on että hänessähän se vika TAAS on vaikka kertaakaan hänelle puhuessani en ole mistään häntä syyttänyt, vaikka aihetta varmaan olisi ollut. Mutta kertokaa minulle miten ihmeessä saan hänet puhumaan ja avautumaan????
Mielessäni olen kyllä käsitellyt sitäkin vaihtoehtoa, että jätän hänet. Olen kuitenkin vielä suhteellisen nuori nainen ja minulla olisi kuitenkin niin paljon annettavaa, jos olisi vaan joku joka haluaisi ottaa. Kaipaan ihan oikeasti hellyyttä ja hellimistä. Enkä tarkoita tällä mitään seksiä, vaan juuri niitä kädestä pitämisiä ja takapuolelle taputteluja, tiedättehän, niitä ihan pikku-juttuja :)
14 vuotta on kuitenkin pitkä aika, ja paljon tuohon aikaan mahtuu niitä hyviä ja onnellisia muistojakin, mutta jos loppu elämäni on tarkoitus olla tätä, niin en jaksa :( Nyt joku tässä vaiheessa ajattelee, että miten helvetissä olet jo kuitenkin 14 vuotta jaksanut? No ehkä olin silloin vielä kuitenkin niin nuori, että en paremmasta tiennyt. Ja varmaan olin silloin niin rakastunut, että kaikki toisen "virheet" annettiin anteeksi. Olin varmaan niin täysin rakastunut, että en osannut vaatia itselleni mitään. "Palvoin" vain häntä. Nyt kuitenkin olen muuttunut sen verran itsekkääksi, että olen lkanut ajatella, että minullakin olisi kenties oikeus esittää jotain vaatimuksia, jotka eivät edes mielestäni ole edes ylivoimaisia kenellekkään? Onko rakkaus väliltämme kuollut vai onko se vain hiipunut? Saako sen vielä syttymään vai kannattaako edes yrittää? Nyt olisin kiitollinen teidän ajatuksistanne ja kokemuksistanne, yksin en enää saa näistä ajatuksistani mitään tolkkua!! Toisaalta haluaisin jättää hänet ja aloittaa elämän ihan vain itselleni, mutta joku tunne kuitenkin pitää minut vielä hänen luonaan. Onko se sääliä, en tiedä. Onko se rakautta, pelkää kiintymystä, en tiedä. Noihin kun vastauksen löytäisikin...
Vastaukset 18
Vanhimmat
Läheisriippuvuutta , pelkoa kohdata yksinäisyys (vaikka lyhyempikin) . Meillä on elettävänä vain yksi ainutkertainen elämä. Miksi pilata se huonossa suhteessa riippumalla. Tsemppiä !!
Joku jossain on oikeassa. Mistähän saisi vielä sitä rohkeutta kerättyä??
Mutta kiitos, tuokin jo antaa ajatuksiin uutta potkua :)
Puhuminen on oikeastaan harvalle miehelle helppoa, ainakaan puhuminen sille "omalle naiselle", kaverinaisille kylläkin.
Yksi keino on yksinkertaisesti kysyä, mikä hänen mielestään on huonosti, ja kun vastaus useimmiten on "ei mikään", niin siihen päälle kysymys miten se on mahdollista, koska sinun mielestäsi suhde kaipaa muutosta ja tiiviissä suhteessa jos toinen voi huonosti, harvoin toisellakaan on täydellinen olotila.
Jotkut miehet oppivat puhumaan kun on pakko, toiset eivät silloinkaan.
Laita mieheesi eloa, riitele, nalkuta, mitä tahansa kunnes elämää tulee ja saatte vaikka sitten riidassa sanottua mitä mielessä liikkuu, sanottua ne on saatava joka tapauksessa, tai suhde tukehtuu siihen ajatusten solmuun kun niitä ei saada purettua.
Pitkä suhde on usein tapaa ja tottumusta, ja siinä pysytään kun ei oikeastaan ole pahakaan olla, sinä valitset itse mitä elämältäsi haluat, mutta anna miehellesi mahdollisuus valita haluaako/pystyykö muutoksiin suhteenne takia. Kerro että sinulle on tärkeää kuulla sanat "minä rakastan sinua", sano suoraan, älä vihjaa.
Olen kyllä noitakin konsteja koettanut. Nalkutuksesta hän sulkee korvansa täydellisesti. Mykkäkoulua vastaan saan vielä mykemmän mykkäkoulun ja jos se hänestä olisi kiinni niin se jatkuisi vaikka ikuisuuksiin, mutta yleensä sitten minä olen se joka luovuttaa. Riitamme ovat sitä että hän sulkeutuu täysin. Hän sanoo että hän ei vihaisena halua puhua minulle, koska saattaa sanoa jotain mitä ei tarkoita. Ja riitamme päättyy aina siihen, että minä otan syyt niskoileni ja pyydän anteeksi. Jos riidan jälkeen sitten kysyn, että mitähän meidän tulisi tehdä toisin että riitaa ei enää samasta asiasta tulisi, niin vastaus on tyyliä: "Niin, mietippä sitä. Minä en sitä voi kertoa enkä halua, koska se varmaan taas saisi sinut suuttumaan" Eli vaikka alunperin minä en olisi koko riitaa aihauttanut, niin jossain mutkassa se aina kääntyy juuri niin päin!!!
Ja tuosta rakkauden tunnustamisesta, olen sitä pyytänyt vihjailmettakin suoraan sanomaan, mutta tuloksetta :(
Aika tuttua toisaalta. Mykkäkoulu on omalla tavallaan henkistä väkivaltaa, välinpitämättömyydellään sieltä pahimmasta päästä.
Oletko pyytänyt puhumaan vaikka vihaisena?
Ja ns. kilttiä (toisaalta myös läheisriippuvaista) ihmistä on helppo käyttää hyväkseen kääntämällä tilanne niin, että syy olisi kiltissä, vaikka tilanteen alku olisi täysin päinvastainen. Yksi keino muuten päästä toisen mykkäkoulusta on olla kuin sitä ei olisikaan, jatkaa elämää samaan tapaan kuin ennenkin ja vielä parempi jos tietää mistä naruista kiskomalla saa toisen nauramaan.
Em. keinoilla ei kummankaan tarvitse varsinaisesti antaa periksi, yksinkertaisesti kieltäytymällä toisen mykkäkoulusta.
Ihmisen elämässä on oltava myös hyviä hetkiä, joiden muisto jaksaa kantaa niiden huonojen yli seuraaviin hyviin hetkiin. Mutta jos näitä hyviä hetkiä ei ole tarpeeksi, vaan jatkuvasti ammentamalla ammentaa itsestään toiselle, kuten kirjoituksestasi saa käsityksen että sinä teet, lopulta ei ole enään mistä ottaa. Joskus kannattaa miettiä mistä riidat yleensä alkavat, miksi niistä tulee riitoja ja etenkin, miksi sinä annat periksi?
Ehkä sinun olisi noin pitkän ajan kuluttua pysähdyttävä miettimään mitä todella haluat elämältä, ja haluatko viettää sitä nykyisen ihmisen kanssa? Jokainen ero on kuin pieni kuolema, on joku viisas sanonut, mutta joskus se kipu kannattaa kokea oman tulevaisuuden vuoksi. Jos eroamaan lähtee, pitää myös muistaa, että mennyttä ei voi muuttaa, mutta tulevaan voi vaikuttaa.
Itse en ole eron kannalla minkään parisuhteen kohdalla, jonka tila ei uhkaa kummankaan terveyttä, mutta joskus mennään jo niillä rajoilla vaikka ihminen ei sitä itse aina ymmärtäisikään. Suhteessa on aina kaksi ihmistä, eikä sitä voi yksin elää.
"Ihmisen elämässä on oltava myös hyviä hetkiä, joiden muisto jaksaa kantaa niiden huonojen yli seuraaviin hyviin hetkiin. Mutta jos näitä hyviä hetkiä ei ole tarpeeksi, vaan jatkuvasti ammentamalla ammentaa itsestään toiselle, kuten kirjoituksestasi saa käsityksen että sinä teet, lopulta ei ole enään mistä ottaa."
Kyllähän meidänkin elämässämme on niitä hyviä hetkiä ja paljon, mutta tuntuu että ne ovat vain kuitenkin sellaisia pinnallisia ja materialistisia hyviä hetkiä. Ollaan ostettu vaikka uusi auto tai jotain... mutta sellaista henkistä hyvää hetkeä, joka olisi tulos jostain keskustelustamme en kyllä nyt edes jaksa muistaa, sellaista ei varmaan ole koskaan edes tapahtunut...
Ammennankohan itseäni hänelle liikaa?? Minä todellakin olen aina ollut valmis tekemään hänen puolestaan mitä vaan, ja aika paljon olen tehnytkin ja luopunut siinä sivussa monesta omasta justustani. Olen myös aina ollut se sovittelija, päätöksentekijä, ideoija, vastuunkantaja ja ja ja... taidan oikeastaan olla hänelle enemmänkin äiti kuin avopuoliso!!! Minä olen kuitenkin meistä se, joka ottaa vastuuta ja saa asiat rullaamaan ja rahat riittämään jne. Ja olen kyllä yrittänyt helliäkin miestäni niin fyysisesti kuin henkisestikin, mutta jos hän ei kosketuksiani kaipaa, arvostaa vain esim. lahjoja joita olen hänelle syntymäpäiväksi ja jouluksi ostanut, niin kyllä siinä itsetunto pikkuhiljaa rupeaa hiipumaan... :(
"Joskus kannattaa miettiä mistä riidat yleensä alkavat, miksi niistä tulee riitoja ja etenkin, miksi sinä annat periksi?"
Yleensä minulla ei ole mitään tietoa, mistä hän milloinkin mököttää. Ja kun sitä häneltä kysyn, niin vastaus on, että mikäs minä ole sitä sinulle sanomaan jos en itse ole huomannut, että olisko mulla syytä katsoa peiliin ja blaa, blaa, blaa...
Minä sitten yleensä annan periksi? Sen takia, että minusta on lapsellista kuluttaa energiaani moisiin kiukutteluihin... ehkä teen väärin, mutta siihen vaan ajan mittaa turtuu.
"Ehkä sinun olisi noin pitkän ajan kuluttua pysähdyttävä miettimään mitä todella haluat elämältä, ja haluatko viettää sitä nykyisen ihmisen kanssa? "
No sitähän tässä parasta aikaa pohdin, mutta haluan kuitenkin käydä kaikki muut vaihtoehdot ensin läpi, jos jostakin vaikka apu löytyisi. En itsekkään kannata yleensä eroamista, mutta joskus se kuitenkin on ainoa järkevä vaihtoehto. Jos tässä heppoisin mielin voisi erota, niin olisn kerennyt lähteä suhteestamme jo miljoona kertaa!!!
Mutta kiitos sinulle kun jaksoit taas kirjoittaa!!! :)
Minulle ainakin on äärimmäisen tärkeää, että saan vaihtaa mielipiteitäni ja ylipäätään kertoa jollekkin tästä tilanteestani. Kyllä tähän on hyvä saada uusia näkökantoja ja samalla saa selviettyä omia ajatuksiaankin.
Jos mies on ollut 14 vuotta tuollainen, et häntä toisenlaiseksi pysty muuttamaan. Kannattaa kuitenkin ilmaista omia tuntemuksiaan ja pyytää niitä asioita, joita kaipaa. Ehkä joihinkin asioihin tulee parannusta. Parasta olisi kuitenkin hyväksyä hänet sellaisena kuin hän on, hyvine ja huonoine puolineen.
"Minä"-viestintä on omien tarpeiden ilmaisemisessa tärkeää. Senkin hän voi kokea uhkaavana/jankkaavana, jos te ette ole keskustelleet vakavista asioista aikoihin. Yritä sanoa asioita pienemmissä erissä. Silloin palaute ei ole niin musertavaa eikä asiat ehdi paisua mielessäsi niin suuriksi.
Jos puhuminen ei tehoa, kirjoita kirje. Kirje ei ehkä aja miestäsi niin puolustuskannalle. Anna hänelle aikaa reagoida kirjeeseen.
Jotenkin minusta tuntuu, että jos ihminen ei voi tunteitaan näyttää luonnostaan, vaan ainoastaan pyytämällä, niin ovatko ne sitten aitoja, vai ovatko ne vain miellyttämisen halua? Olet varmaan oikeassakin, tätä täytyy miettiä!!!
Asiat mielessäni ovat todellakin paisuneet ja välillä itsekkin ajattelen, että varmaan teen jossain aisioissa kärpäsestä härkäsen. Mutta nyt olen kuitenkin siinä pisteessä, että kaikkiin ihan pieniinkin seikkoihin kiinnittää hirveästi huomiota ja varsinkin niihin, jotka toisessa ärsyttävät ja joista on jo tuhat kertaa maininnut että voisiko asian tehdä toisin!!! Jotenkin on niin hirveän herkkä kaikelle... Mutta tuo pieninä paloina puhuminen, totta puhuen en ole ajatellut asiaa ollenkaan noin että saatankin ahdistaa häntä tällä puhumisellani, hmmm. Tuohonkin täytyy paneutua.
Kirjeitäni hän ei lue koskaan. Lähetin joskus hänelle lomamatkaltani kirjeen ja kun kahden viikon kuluttua palasin kotiin, oli se edelleen avaamattomana pöydällä, ja ei ole ainut kerta kun näin on käynyt...
"Kirjeitäni hän ei lue koskaan. Lähetin joskus hänelle lomamatkaltani kirjeen ja kun kahden viikon kuluttua palasin kotiin, oli se edelleen avaamattomana pöydällä, ja ei ole ainut kerta kun näin on käynyt..."
Siis miehesi on täysin välinpitämätön siitä, miltä sinusta tuntuu ja mitä sinulle kuuluu? Vai olisiko kyseessä ollut jonkinnäköinen protesti lomamatkaasi vastaan? Joka tapauksessa tuo ei kuulosta ollenkaan hyvältä eikä normaalilta. Laita mies vaihtoon.
"Siis miehesi on täysin välinpitämätön siitä, miltä sinusta tuntuu ja mitä sinulle kuuluu?"
Juuri tuolta minusta on alkanut tuntua ja tunne vaan voimistuu päivä päivältä!!!
"Laita mies vaihtoon"
Helpommin sanottu, kuin tehty!! Miten sen voi ees toiselle kertoa, jos aikoo jättää tämän. Millaisilla sanoilla sen kertomisen voi ees aloittaa??
Eron ajatuksia hautoessani minäkin mietin pitkään oikeita sanoja, mutta lopulta ne vain tulivat, kun ahdistus kasvoi liian suureksi. Eikä sillä loppujen lopuksi ole niin merkitystä, millä sanoilla asian ilmaisee. Täälläkin olet jo kirjoittanut paljon sellaista, millä voisit tunteistasi kertoa. Toivon todella sinulle rohkeutta, sillä säälin tai yksinäisyyden pelon takia suhteessa roikkuminen on loppujen lopuksi molempien häviö. Mies ei juurikaan tunnu sinun tunteistasi välittävän, mutta tee nyt ihmeessä itse niin. Näissä asioissa saa myös olla itsekäs, kysehän on kuitenkin sinun elämästäsi.
"Eikä sillä loppujen lopuksi ole niin merkitystä, millä sanoilla asian ilmaisee. "
Näinhän se kyllä on, koska sanoma on kuitenkin sama. Mutta kyllä siitä huolimatta kylmä: minä jätän sinut nyt, kuullostaa pahalta. En ainakaan itse haluaisi sitä koskaan noilla sanoilla kuulla sanottavan. Mutta voiko sitä toisaalta toisinkaan sanoa??
"Täälläkin olet jo kirjoittanut paljon sellaista, millä voisit tunteistasi kertoa. "
Ja kaikki se mitä olen kirjoittanut, on toistoa siitä mitä olen jo miehellenikin sanonut!! Jotenkin hän ei vaan ota sanojani tosissaan, tai siltä minusta ainakin tuntuu. Ihan kuin hän luulisi että tahallani haluan ärsyttää häntä, ja ensimmäisen kerran kun keskustelua aloitin hän suuttuikin ja luuli että minäkin haluan vain riitaa haastaa!! Olen ilmeisesti ollut hänelle niin kauan pelkkä itsestäänselvyys!!!
"Toivon todella sinulle rohkeutta, sillä säälin tai yksinäisyyden pelon takia suhteessa roikkuminen on loppujen lopuksi molempien häviö. "
En oikein usko että yksinäisyyden pelko on se joka estää minua lähtemästä, vaan varmaan ehkä enemmän sääli. Mieheni on jo kuitenkin 40!! Entä jos hän ei enää löydäkkään itselleen puolisoa ja joutuu sitten loppu elämänsä olemaan yksin!! Olen tavallaan vienyt häneltäkin häneen "parhaat vuotensa"!!! Voisko sen tunteen kanssa elää sit loppu elämäänsä, tuntematta siitä syyllisyyttä??
Ihan hulluahan noin on ajatella, mutta kun se koko ajan päässä pyörii, niin minkäs teet!!
"Mies ei juurikaan tunnu sinun tunteistasi välittävän, mutta tee nyt ihmeessä itse niin. Näissä asioissa saa myös olla itsekäs, kysehän on kuitenkin sinun elämästäsi. "
Niinpä, kyse on minun elämästäni... Mutta kun sen tietää että omat valinnat vaikuttavat sitten kuitenkin toiseenkin... Eihän tämäkään edes takas ja taas takas vehtaaminen mitään auta, mutta en sitten kuitenkaan kuukauden päästä halua huomata ja alkaa katumaan, että olen sittenkin tehnyt hätäisen ja väärän valinnan... tässä on vaan koetettava kaikki mahdolliset vaihtoehdot läpikäydä...
Mutta kiitos sanoistasi!! Kaikki lukemani auttaa taas lokeroimaan ajatuksia oikeisiin sarakkeisiin...
Kaipaat pientä syrjähyppyä,lemmenleikkejä,laitatko yhteistietosi niin takaan että löydät taas onnen ja autuuden..
Vois tehdä hyvää :) Mutta moni kakku päältä kaunis. Ei seksi tee ketään pidemmän päälle onnelliseksi, kyllä siinä tarvitaan muutakin.
Mutta kiitos tarjouksesta! Pistetään korvan taa talteen ;)
Onneksi olkoon, puolisonasi on suomalaisen miehen perusklisee. :-)
Umpiomiehestä on varmasti helpompaa saada sanoja ulos kuin avata viinipulloa paljain käsin. Nämä miehet lienevät juuri niitä, jotka avaavat sanaisen arkkunsa vasta kun akka lähtee - tai siirtyvät hiljaisuudessa narun jatkoksi.
Minkälaisesta perheestä miehesi on lähtöisin? Puhutaanko, kosketetaanko, ollaanko rentoja ja spontaaneja? Jos kotona ollaan mykkiä ja etäisiä, ukkosi elää sellaista parisuhdetta kuin mihin on itse oppinut. Ja varsinkin lasinen lapsuus tuottaa paljon aikuisia, joille asioiden peittelystä, kieltämisestä ja tukahduttamisesta on tullut normaali tapa selviytyä.
Olette olleet jo pitkään yhdessä, eikä miehesi vieläkään näytä/kerro tunteitaan. Jospa hän pelkää, että paljastamalla tunteensa ja sisimpänsä hän antaa sinulle valtaa itseensä, menettää osan itsekontrollistaan? Ehkä ylipäänsä rakastavien tunteiden olemassaolo on miehesi mielestä "akkamaista", ja myöntämällä niiden olemassaolon ukkosi miehisyys horjuisi? Ehkä hellyydenosoituksia pitää välttää siksi, että ne voivat olla merkki riippuvuudesta sinuun?
Sinuna lähtisin purkamaan pahaa oloa ammattiauttajan luona. Käy ensin yksin juttelemassa, sillä tuskin miehesi lähtee mukaan. Voit saada varsin hyviä, uusia näkökulmia ongelmaasi ja ennen kaikkea eväitä tulevaisuuden päätöksille - mitä ne sitten kohdallasi ovatkaan. Miestäsi et voi muuttaa, hän hakee tukea vasta jos itse katsoo sen tarpeelliseksi.
"Onneksi olkoon, puolisonasi on suomalaisen miehen perusklisee. :-)"
Tässä tilanteessa osanotto tuntuis kyllä paremmalta kuin onnittelu, mutta kiitos kuitenkin ;)
"Minkälaisesta perheestä miehesi on lähtöisin?"
Minun mielestäni ihan normaalista, hänellä on kolme sisarusta, joista hän on nuorin. Hänen vanhempansa ovat ihan tavallisia ja ihan normaalin puheliaita ja muutenkin mukavia. En voisi oikein kuvitella, että puhumattomuus olis hänen kotoaan lähtöisin, mutta mistäs sitä koskaan tietää...
"Ehkä hellyydenosoituksia pitää välttää siksi, että ne voivat olla merkki riippuvuudesta sinuun?"
Mutta eikö sen pitäisi sitten olla niin, että jos hän on minusta riippuvainen, niin sitä suuremmalla syyllä hän tunteistaan nyt minulle kertoisi!! Tällä tavalla hän ajaa minua vain kauemmas itsestään!!!
"Miestäsi et voi muuttaa, hän hakee tukea vasta jos itse katsoo sen tarpeelliseksi."
En voi muuttaa, enkä haluakkaan muuttaa. Haluaisin että hän itse pystyisi muuttumaan, mutta ensin minun täytyisi saada hänet tajuamaan, että tässä tilanteessa minä en ole onnellinen ja hän mielestäni hän voisi asian eteen tehdä paljonkin. Ja voiko kukaan yksin olla onnellinen jos toinen parisuhteessa ei ole??? Minulta alkaa olla kohta keinot ja voimat vähissä, mutta kuten kirjoitit, suomalaisen miehen perusklisee menee lääkäriin ja hakee apua vasta sitten kun on pää kainalossa...
Olen mies, iältäni 43 ja takana yli 20 vuotta kuvaamaasi elämää miehesi kaltaisen naisen kanssa. Kaksi lastakin on. Tiedän, että suhteen lopettaminen ei ole helppoa, varsinkin kun vaimoni mielestä kaikki on kunnossa. Kun otan puheeksi läheisyyden puutteen, kuulemma jankutan. Tiedän, että vaimoni käyttäytymismalli on periytynyt hänen vanhemmiltaan. Vaimoni suojautuu kaikelta negativiisilta sulkeutumalla itseensä. Mielummin huutaisi - vaikka löisi - kuin tekisi niin. Mutta ihminen ei muutu - sen nyt tiedän. Ja huono ratkaisu on etsiä lohtua suhteen ulkopuolelta. Se vain lisää syyllisyydentuntoa. Ystäväni Onneton, voimia sinulle: tehdään ratkaisuja !
Kiitos!!
Vaikka en todellakaan ole iloinen siitä että muillakin on samanlaisia ongelmia, niin lohduttaa kuitenkin tietää että en ole yksin ja ainoa. Jotenkin se edes vähän kohottaa näitä itsetunnon rippeitä, mitä jäljellä on, että ehkä se en sittenkään ole minä joka teen aina väärin ja olen aina syyllinen.
Olen jatkanut tätä pohtimista, edelleen jokaiselta kantilta minkä olen vaan löytänyt ja aika pelottavalta alkaa vaikuttaa että ajatukseni päätyvät aina siiheen yhteen vaihtoehtoon. Yritin taas muutama päivä sitten avata keskustelua hänen kanssaan ja hän vetäisi maton jalkojeni alta kysymällä minulta ensimmäisenä että mistä minä oikein puhun!!!!! Hän ihan oikeasti antoi sen käsityksen, että hänellä ei ole minkäälaista käsitystä mistä minä puhun, mistä minä olen hänelle jo parin kuukauden aikana puhunut!!! Loukkaavaa!!
Ihan vielä en ole ratkaisustani varma, mutta päivä päivältä se kuitenkin varmistuu, ellei tässä sitten tapahdu jotain radikaalia käännettä hänen puoleltaan.
Sinun tilanteesi on kuitenkin lastenne kannalta vieläkin vaikeampi!!! Voimia Sinullekkin!!!