...vapaaehtoista sinkkuutta. Olen seurustellut 15 vuotiaasta. Nyt olen 34 vuotias, naimisissa ja pienen tytön äiti.
En ole ikinä ollut yksin. En ymmärrä miksi olisi pitänyt? Toiset sanovat että jokaisen pitäisi asua joskus yksin. Olen erimieltä. Ihminen on laumaeläin. Se on totuus. Ei ihmisen voi olla hyvä olla yksin!
Kertokaa minulle hyvät vapaaehtoiset sinkut, miksi haluatte olla yksin? Kiinnostaa tietää, jos vaikka oppisin ymmärtämään teitä paremmin.
En ole ikinä ollut yksin. En ymmärrä miksi olisi pitänyt? Toiset sanovat että jokaisen pitäisi asua joskus yksin. Olen erimieltä. Ihminen on laumaeläin. Se on totuus. Ei ihmisen voi olla hyvä olla yksin!
Kertokaa minulle hyvät vapaaehtoiset sinkut, miksi haluatte olla yksin? Kiinnostaa tietää, jos vaikka oppisin ymmärtämään teitä paremmin.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Olet sitten onnekas, jos olet löytänyt niin monta "oikeaa". Itse vain tapaan heitä hyvin harvoin, ja olen mieluummin yksin, kuin tyydyn yhdentekevään tyyppiin. En tiedä sinusta enkä väitä tietäväni, mutta moni sarjaseurustelija pelkää olla yksin. Kuitenkin, yksin pärjääävällä olisi parisuhteessakin paljon enemmän annettavaa, ja ylipäänsä, itsenäisyys on (tai ainakin pitäisi olla) yksi aikuisen ihmisen tunnusmerkeistä.
Totta kyllä on, että koskaan ei joudu miettimään omaa elämäänsä ja sitä, mitä ITSE haluaa, kuin yksin ollessaan. On hyvä tuntea itsensä yksilönä, ei parisuhteen puolikkaana.
Olen samaa mieltä.
Olen periaatteessa samaa mieltä. Useimmilla ihmisillä luonnollinen vietti vie kohti pariutumista. Olisi kuitenkin kohtuutonta väittää, että sellainen vietti olisi kaikilla ihmisillä, eli jotkut ovat luonnostaan yksineläjiä, ja se on syytä hyväksyä. Emme me niin harmaata massaa ole, kuin mitä kuvittelet.
Toinen kysymys on se, kuinka paljon on valmis tinkimään omista toiveistaan sen pariutumisen takia. Ehkä sinä olet niin "tasokas" että saat helposti haluamasi miehen, mutta kaikilla näin ei ole. Joutuu valitsemaan yksinolon ja epätyydyttävän kumppanin välillä. Useimmilla naissinkuilla tilanne on tällainen. Miehiä kyllä olisi tarjolla, mutta ei riittävän kiinnostavia, joten päätetään olla sinkkuja "vapaaehtoisesti".
Miehillä tilanne on erilainen. Nuoria miehiä on Suomessa kymmeniä tuhansia enemmän kuin naisia. Kumppanin löytäminen on erityisen vaikeaa, ja lähes mahdottomaksi se tulee, jos tavallinen mies vielä toivoo naiselta joitain erityisiä ominaisuuksia. Kumppanin löytäminen vaatiikin mieheltä valtavia ponnisteluja, erityisesti sen takia, että naiset ovat omaksuneet parinmuodostuksessa passiivisen roolin, odottaen vain "sen oikein" aloitetta. Mies tietää, että joutuu juoksemaan baareissa, nolaamaan itsensä kassajonossa tai vastailemaan deitti-ilmoituksiin satoja kertoja, ennen kuin löytää naisen, joka haluaa edes tutustua häneen. (Eli lähteä vähintään pari kertaa treffeille.) Mies tietää myös, että joutuu tekemään kaiken työn itse; lähettämään viestejä, soittelemaan, tarjoilemaan juomia ja leffalippuja. Toki useimmat miehet tekevät tätä mielellään, ainakin itse pidän naisseurasta enkä koe menettäväni mitään naisia tapaillessani, vaikka he eivät haluaisikaan toisia treffejä.
Ajan kuluessa mies kuitenkin helposti kyllästyy tapaamaan aina vain uusia ja uusia naisia, joihin ei edes ehdi tutustua, kun jo saa kuulla olevansa epäkelpo. Tähän mennessä mies ei itse ole vielä ajatellut asiaa ollenkaan niin pitkälle, kunhan on vain nauttinut seurasta. Ongelma on siinä, että kumppanin löytääkseen joutuu tapaamaan jatkuvasti uusia naisia ja saamaan kasapäin pakkeja, vaikka oikeasti haluaisi tutustua muutamaan harvaan paremmin. Lopulta moni mies katsoo, että on mukavampaa elää yksikseen, ja jos kaipaa naisseuraa, hankkii pari naispuolista ystävää. Näiltä ystäviltä saa osan siitä, mitä naisesta kaipaa; viehättävää seuraa ja erilaista näkemystä elämään, mahdollisesti luotetun kuuntelijankin tarvittaessa. Kaipuu jää toki, mutta elämä ei ole hullumpaa, voi keskittyä muihin mukaviin asioihin. Näin itsekin teen. Tapailen paria naispuolista ystävääni, mutta en yritäkään hankkiutua muiden naisten seuraan. Toki se myönnettävä on, että jos joku nainen minun seuraani hakeutuisi, ottaisin sen ilolla vastaan.
Eli tällaista vapaaehtoista sinkkuutta. En epäile, ettenkö voisi löytää kumppanin, mutta en jaksa vaivautua yrittämään, koska se on kuitenkin miehelle kohtuuttoman työlästä hommaa.
Veit sahan suustani. Itse kun on se "ihan normaalin näköinen" jätkä sellaisella paikkakunnalla, jossa suurin osa omasta ikäluokasta on myös jätkiä, tulee valittua aika helposti tuo sinkkuelämän sietämätön keveys omaksi kohtalokseen. Yksinkertaisesti sopivia kandidaatteja seurustelukumppaniksi tulee vastaan harvoin ja he ovat myös yleensä aika kysyttyä seuraa, jolloin mahdollisuuteni ovat todella pienet. Tyydyn kohtalooni.
Kaveri seurusteli 18 vuotiaana justiinsa semmosen naisen kans joka ei ollu koskaan ollu sinkku. Sittekku niillä meni vuoden seurustelun jälkeen poikki niin se nainen oli jokaisen äijän kaulassa ja halus alkaa seurustelemaan. Viikon päästä se sitte jo seurusteliki jonku kans.
Ite olen sinkku omasta tahdosta niin kauan että löyän jonku hyvän naisen.
"Huonoja"(minulle sopimattomia) naisia en tosiaankaan ala ottamaan väliaikasesti, eli vain siihen asti kunhan löytyy parempi.
Minusta on täysin perseestä alkaa seurustelemaan VAIN seurustelun takia, ja vaihtaa heti ku löytyy parempi. Ei saatana.
Viihdyn hyvin yksikseni puuhailen omia hommia omaan tahtiin, juon silloin ku haluan ja siivoan silloin ku siltä tuntuu.
Ei minun seurassa varmaan naiset kauaa viihtyiskään ku koko ajan kuuntelen tai sävellän musiikkia ja loput vapaa-ajasta värkään tietokoneella.
Tähän asti mulle on riittäny se että saa satunnaista seksiä ja se siitä.
Eipä silti. Joskus tulee seurustelu-ajatuksia mieleen ja sitä alkaa miettimään minkälaisia olis seurustella, mutta ne menee yleensä nopeasti ohi.
Taitaa tulla minustaki samanlainen ikuinen-poikamies ku sedästä.
Hankalaahan se varmasti on kuvitella miltä tuntuu olla yksin, jos ei sitä ole koskaan kokenut. Ja jos olet vielä 15-vuotiaasta asti seurustellut, niin oletettavasti olet muuttanut suoraan kotoa miehen luo. Yhtälailla minulle on hankalaa kuvitella miltä tuntuu kun joutuu olemaan vastuussa ja velvollinen muillekin entä itselle; olen 25-vuotta ja pisin suhde n. 2 kuukautta.
Kun minä ajattelen tulevaisuutta, en ajattele itseäni osana "laumaa", niin kuin asian ilmaisit. Minä ajattelen itseni vieraisiin maihin ja kulttuureihin. Ajattelen itseni vilkkaille kaduille joilla tuoksuu elämä. Ja aina kun näin ajattelen en näe vieressäni ketään muuta. Mutta se ei tarkoita ettenkö rakastaisi ihmisiä, päinvastoin, olen vain aina ollut enemmän tarkkailija entä tekijä. Mikään ei ole turvallisempi tunne kuin se että kukaan ei tunne minua. Se että ympärilläni on paljon elämää muttei kukaan huuda minun nimeäni.
Ajattelen että parisuhde olisi liian kahlitsevaa minulle. Voihan olla ettei minun unelmani vieraista maista ja ihmisistä ikinä toteudu, mutta parisuhteessa joutuisin jo unelmien tasolla tekemään kompromisseja. Vertauskuvallisesti parisuhteessa eläessni unelma viidakkokylästä muuttuisi kahden viikon Kanarian matkaksi.
"Mutta se ei tarkoita ettenkö rakastaisi ihmisiä, päinvastoin, olen vain aina ollut enemmän tarkkailija entä tekijä. Mikään ei ole turvallisempi tunne kuin se että kukaan ei tunne minua. Se että ympärilläni on paljon elämää muttei kukaan huuda minun nimeäni."
Niin voisiko tuota enää paremmin sanoa...
Kyllä seurustellessa varmaankin olisi mukavampaa kun ei tarvitsisi yksin olla jatkuvasti mutta ei sitä nyt voi ruveta seurustelemaan vain sen vuoksi että pitäisi. Sen käsityksen sain tuosta tekstistäsi. Joillakin on opiskelu-, työ-, terveys- ym huolia jonka vuoksi ei seurustelu kiinnosta.
Mitäs se kenellekkään kuuluu jos haluaa elää yksin? Sinä olet perheellinen ja kaiketi tyytyväinen siihen elämisen malliin, minä perheetön ja tyytyväinen simppeliin elämään.
Näin yksinkertaista se on!
En minäkään kykene ymmärtämään, kuinka joku on jo 15-vuotiaasta suostunut kahlehtimaan itsensä parisuhteisiin. Onko elämäsi ollut aina pelkkiä kompromisseja ja neuvotteluja? Oletko ikinä saanut (tai halunnutkaan) itse päättää menemisistäsi ja tekemisistäsi? Tiedätkö mitä vapaus on? Etkö koskaan haluaisi tehdä mitään hetken mielijohteesta? Kuunteleeko miehesi samanlaista musiikkia kuin sinä? Entä katsotteko telkkarista samoja ohjelmia? Kumpi teistä joustaa, vai molemmat?
Jos ihminen on laumaeläin, niin laumallahan pitää olla johtaja, eikö niin? Kyllä minua ainakin töissä "johdetaan" aivan tarpeeksi, vapaa-ajalla haluan aivan itse päättää tekemisistäni ja tekemättä jättämisistäni. Syön ja juon mitä lystää, ja koska lystää. Siivoan, koska huvittaa(tai mieluummin muutaman viikon myöhemmin). Harrastuksiani, tai niihin liittyviä hankintoja ei tarvitse perustella kenellekään. Voin nukkua sängyssä poikittain tai vaikka X:n muotoisena :)
Lapsia en ole koskaan halunnut, enkä oikein ymmärrä miksi muutkaan haluaisivat. Ihmiskunta tuskin sukupuuttoon kuolee, kiinalaiset pitävät kyllä siitä huolen. Ylikansoitus kai se suurempi ongelma on?
No, totuus kai on kuitenkin, että ihmiset ovat erilaisia. Jotkut vain eivät voi olla yksin, ja toiset ahdistuvat ilman omaa vapautta. Mä olen ainakin niin omituinen tyyppi, että tuskin samoin ajattelevaa naista on olemassakaan. Jos sellainen jostain putkahtaa, tilanne voi toki muuttua hyvinkin radikaalisti. Todennäköisyys on kyllä mitättömän pieni.
ps. Tää oli sitten kirjoitettu kieli poskessa, toivottavasti myös luette samoin.
Kieli poskella tai ei, enpä itse ainakaan paremmin osaisi asiaa ilmaista! ;)
Voi, kuinka paljon kiinnostavammilta nämä omasta mielestään omituiset, mutta omaan elämäänsä tyytyväiset erakot kuulostavat, kuin esim. tuo, joka ylempänä kertoi hiki päässä yrittäneensä kassajonosta baariin, ja nyt vallan katkeroituneensa. Tsemiä erakoille!
"... En ole ikinä ollut yksin. En ymmärrä miksi olisi pitänyt? Toiset sanovat että jokaisen pitäisi asua joskus yksin. Olen erimieltä...."
Oletko siis ollut yhden miehen kanssa 15-vuotiaasta asti, vai oletko vaihtanut välillä miestä? Jos olet vaihtanut, miten tämä vaihdos on tapahtunut, kun kerran et voi olla yksin? Oletko katsellut uuden miehen valmiiksi ja sitten jättänyt entisen? Vai oletko jättänyt entisen ja uusi "kohtalo" on odotellut kulmana takana valmiina? Oletko siirtynyt aina asumaan miehen kanssa kun olet tavannut hänet?
"..Ihminen on laumaeläin. Se on totuus. Ei ihmisen voi olla hyvä olla yksin! ..."
Ei se ole totuus. Se on VAIN sinun mielipiteesi.
En oikein usko, että ihminen voi olla kumppanistaan aidosti kiinnostunut, jos hän voi heti eron tullen heittäytyä uuteen suhteeseen. Mutta ilmeisesti kaikki eivät "aitoa" rakkautta koskaan koekaan. (ja lajin säilymisen kannalta on varmaan parempi ettei kaikki sellaista odotakaan)
Itse olen 42-vuotias. Miehiä tuli kyllä "pyöritettyä" (ei tarkoita minkään sorttista liittoa) enemmän ja vähemmän nuorempana mutta ensimmäisen tosirakkauden tapasin vasta 26-vuotiaana. Valitettavasti homma ei mennyt niin kuin olisin toivonut vaan tavallaan päättyi jo vuoden kuluttua. (ei minun tahdostani) Tuosta suhteesta toipuminen vei 6-7 vuotta enkä tuona aikana voinut kuvitellakaan olevani kenenkään muun kanssa vaikka useampaankin kertaan yritin. Minun on vaikea siksi kuvitella, että aidosta tunteesta selvitään tuosta vain ja siirrytään seuraavaan mieheen.
41-vuotiaana löysin toisen "elämäni miehen". Tuttavuus jatkuu toista vuotta. Emme virallisesti asu yhdessä eikä se mielestäni ole millään lailla välttämätöntä.
Minun tapani elää on minulle oikea. Sinun tapasi on sinulle varmaankin oikea. Tärkeintä kannaltasi kai on, että olet itse tilanteeseesi tyytyväinen.
Vähän tuntuu siltä, että olet yksi niistä,
joka alkaa heti pitämään peliä jos suhteessa
menee huonosti. Ettei vaan kävisi niin hassusti,
että joutuisi olemaan ypöyksin. Sillä sitähän
et kestäisi, mitä tekisit iltaisin töitten
jälkeen? Televisio kun on ainut elämäsi miesten
lisäksi.
Entisenikin kehui vähän samaan malliin, pisti
aavistamaan pahinta. Aavistin oikein. Onneksi
se on nyt ohi. Brrrh!
Kun alkaa heti syyttelemään vaikka miksi..
Olen ollut suhteessa ainoastaan kahden miehen kanssa. Ensimmäinen suhteeni kesti 13 vuotta. Olimme naimisissakin, mutta erosimme tajuttuamme ettei meillä ollut mitään muuta yhteistä kuin asuntolaina.
Puolen vuoden päästä erosta, tutustuin työssäni kiinnostavaan mieheen. Seurustelimme vuoden verran omissa asunnoissamme asuen, kunnes muutimme yhteen.
En siis ole ihminen joka ottaa uuden miehen ennen kuin edellinen suhde on päättynyt. En myöskään ole koskaan pettänyt kumppaniani. Koen myös olevani omillani toimeentuleva, joten en tarvitse miestä minusta huolehtimaan tai elämääni rahoittamaan. En vain ymmärrä ihmisiä, jotka tykkäävät asua yksin. Tähän olisin halunnut asialliisia vastauksia.
omille valinnoillesi, ehkä sinun olisi kannattanut kirjoittaa tuonne parisuhde-palstalle..Täällä ilmeisesti suurin osa kirjoittavista sinkuista ovat suhteellisen tyytyväisiä tilanteeseensa. Minäkin olen suurimman osan ajasta tyytyväinen siihen että asun yksin. Joskus olisi kyllä mukava laittaa esim. ruokaa yhdessä, "kyhnätä" sohvalla toisen vieressä tv:tä katsoen, nukkua toisen vieressä jne..Puhumattakaan tietysti siitä, että voisi jakaa asumiskustannukset..Mutta nyt on näin, joskus toivottavasti toisin.
"...En vain ymmärrä ihmisiä, jotka tykkäävät asua yksin. Tähän olisin halunnut asialliisia vastauksia..."
Olet saanut monta vastausta, mutta et ilmeisesti edelleenkään ne luettuasi ymmärrä ihmisiä, jotka tykkäävät asua yksin. Vai liekö oikeasti tarkoituskaan ymmärtää?
Saamasi vastaukset ovat mielestäni tasoltaan täysin samanlaisia kuin omat kirjoituksesi.
Minä olin suhteessa kaksi vuotta, kunnes minä vain totesin, että minulla on paha olla, koska olo on kuin häkissä ois.