Minulla on hyvä poikaystävä. Hän ei pettäisi minua koskaan, kohtelee minua kuin prinsessaa, seksi sujuu ja hän on huumorintajuinen. Hän on rehellinen ja avoin.
Mutta.
Vaikka kaikki muu on noin hyvin minua häiritsee miehen saamattomuus. Hän on työtön ja vailla koulutusta muttei ole kiinnostunut oikein mistään työstä. Arkipäivisin hän ei tee yhtään mitään. Emme asu yhdessä. Minusta on lisäksi outoa ettei hän ole kiinnostunut mistään opiskelualastakaan... hänellä ei ole mitään ns. omaa juttua johon hän suhtautuu innolla. Jos on jotain kiinnostavaa, sitä ei voi opiskella. Hän ei ole kunnianhimoinen... sen ymmärrän, etteivät kaikki ole ura-ihmisiä, en ole itsekään ja minusta jokaisen tulisi tehdä sitä mitä itse haluaa. Mutten ymmärrä sitä että haluaa ja kantti kestää VAIN OLLA. Esim. työttömyysrahat ovat minusta niitä varten jotka niitä todella tarvitsevat.
Muidenkaan asioiden hoitaminen ei häneltä oikein luonnistu. Hän ei vain saa aikaiseksi... kaiken pitäisi tulla eteen.
Miksi niin monet nuoret miehet ovat tällaisia? Mistä se johtuu? Äitien paapomisesta? Yhteiskunnasta? Minä en tiedä.
Onko muita joilla on tällainen tilanne? Jos on, kertokaa mitä ajattelette/ miten toimitte... Tästä on puhuttu (hienotunteisesti) mutta siitä tulee vain riitaa ja "noh, en minä kai sitten ole sinun arvoisesi ja blaablaa"-yhteenveto. Ei, en väitä enkä luule itse olevani täydellinen mutta toteutan itseäni, hankin itse rahani työllä, minulla on haaveita ja olen aktiivinen. Rakastan häntä, mutta tämä vaivaa... tuleeko suhteesta mitään jos olemme näin erilaisia.
Mutta.
Vaikka kaikki muu on noin hyvin minua häiritsee miehen saamattomuus. Hän on työtön ja vailla koulutusta muttei ole kiinnostunut oikein mistään työstä. Arkipäivisin hän ei tee yhtään mitään. Emme asu yhdessä. Minusta on lisäksi outoa ettei hän ole kiinnostunut mistään opiskelualastakaan... hänellä ei ole mitään ns. omaa juttua johon hän suhtautuu innolla. Jos on jotain kiinnostavaa, sitä ei voi opiskella. Hän ei ole kunnianhimoinen... sen ymmärrän, etteivät kaikki ole ura-ihmisiä, en ole itsekään ja minusta jokaisen tulisi tehdä sitä mitä itse haluaa. Mutten ymmärrä sitä että haluaa ja kantti kestää VAIN OLLA. Esim. työttömyysrahat ovat minusta niitä varten jotka niitä todella tarvitsevat.
Muidenkaan asioiden hoitaminen ei häneltä oikein luonnistu. Hän ei vain saa aikaiseksi... kaiken pitäisi tulla eteen.
Miksi niin monet nuoret miehet ovat tällaisia? Mistä se johtuu? Äitien paapomisesta? Yhteiskunnasta? Minä en tiedä.
Onko muita joilla on tällainen tilanne? Jos on, kertokaa mitä ajattelette/ miten toimitte... Tästä on puhuttu (hienotunteisesti) mutta siitä tulee vain riitaa ja "noh, en minä kai sitten ole sinun arvoisesi ja blaablaa"-yhteenveto. Ei, en väitä enkä luule itse olevani täydellinen mutta toteutan itseäni, hankin itse rahani työllä, minulla on haaveita ja olen aktiivinen. Rakastan häntä, mutta tämä vaivaa... tuleeko suhteesta mitään jos olemme näin erilaisia.
Vastaukset 32
Vanhimmat
Uskon että sinulla on hyvä, kiltti, kaunis, hienolla libidolla varustettu rakastettava nahjus käsissäsi. Jos olet itse huolehtiva, hellä, pantava, kaunis, kiltti ja mukava ... niin suhteenne olisi täydellinen ...
TÖÖÖÖT ... unohdin, poikakaverisi on vetelys ja luuseri.
Ei, se ei tee ihmisestä yhtään huonompaa ... paitsi että sinä et sellaista tahdo.
Ai miksi monet miehet ovat tällaisia -- ei ole, osa ... koska tilastollisesti tietty määrä kansasta on reppanoita, osa super menstyjiä, ja suurin osa taviksia. Jostakin syystä olet rakastunut häviäjään. Tämä ei oikeasti ole ilkeilyä, ja teistä voi tulla oikein onnellinen pari (jota jo ehkä olette).
Mutta ole rehellinen itsellesi, se mies ei tule muuttumaan niin paljoa mitä ehkä toivot (uskon oppimiseen, en muuttumiseen ihmisessä) -- olethan valmis elämään hänen kanssaan sellaisen kun on?
Mistäkö johtuu ... geeneistä, luonteesta, älystä, tahdosta, seurasta, perheestä, kasvatuksesta ... kaikesta ... ei niinkään yhteiskunnasta (osin kyllä -- pitääkö sitä rahaa syytää mitään aikaansaamattomille nahjuksille vastikkeetta)
Älä jätä häntä tämän vuoksi -- mutta mieti huolella millainen elämä teille on tulossa... jos se OK sulle, niin kenelläkään ei siihen pidä olla "nokan koputtamista" ... vain sinä tiedät mitä tahdot. Toivottavasti vuosien jälkeen ei avioero foorumissa pohdita miksi suhde kariutui ...
Itselleen pitää olla rehellinen -- sen kanssa vietätä suurimman osan elämästäsi
Aina niitä laiskimuksia on ollut, mutta kivikaudella ne kuoli nälkään tai paleltui hengiltä.
Nykyään yhteiskunta pitää huolen niistäkin, jotka eivät itse siihen pysty.
Uusavuttomuus on kasvanut kovasti viime aikaoina, eikä pelkästään miehissä. Ennen tyttö kuin tyttö osasi tehdä kotiruokaa perusraaka-aineista ja osasi huolehti kodin kaikki askareet.
Suuretikäluokat hylkäsivät vanhempansa ja myös lapsensa. Nyt on kamalat ongelmat, kun kukaan ei huolehdi vanhuksista, eikä ole opettanut lapsille elämän perusasioita.
Eipä tunnu minunkaan miestäni kiinnostavan yhtään mikään. Tekee satunnaisia pimeitä töitä silloin tällöin ja nostaa työttömyyskorvausta. Yhteen kouluun on hakenut viimeisen kahden vuoden aikana. Ei päässyt sisään, joten se siitä sitten. Hanttihommia ei kuulemma kannata ottaa vastaan, kun sitten ulosotto ja lasten elatusmaksut syövät koko palkan. Kuitenkaan ilman koulutusta ei saa muita kuin niitä hanttihommia...Hohhoijaa. Oma yritys olisi kuulemma hänelle paras ratkaisu, mutta kun sitä varten tarvitaan pääomaa eikä lainaa saa ilman luottotietoja, joten se siitäkin sitten. Näin meillä. Mitään ei voi tehdä ja mikään ei koskaan muutu. Vali vali...
On se ilo maksaa veroja.
Kädettömiä reppanoita riittää!
Hei sonja,
Sinun tilanteesi (tai siis ukkosi tilanne) on ihan eri sarjassa kuin ketjun aloittajan. Elatusmaksujen takia voi työn tekeminen tosiaan käydä niin kannattamattomaksi, että ei tunnu millään tavalla mielekkäältä tehdä mitään muuta kuin satunnaista kuutamokeikkaa ja erohistoria voi tehdä yrittäjänä toimimisen taloudellisesti mahdottomaksi. Been there, done that...
Oleellinen eroavaisuus luontaisesti vetämättömään on se, että tilanne_muuttuu ajastaan. Esimerkiksi omalla kohdallani erosta tulleet velat (= tasinkojen maksuun tarvittu laina) tulee kuitatuksi parin vuoden kuluttua nykyisellä maksuvauhdilla ja elatusmaksuja joutuu "lusimaan" jonkin verran pidempään. Pitkää pinnaahan se vaatii, kun menneisyys roikkuu mukana kuin takiainen hihassa ja "mitään ei voi tehdä" muuta kuin odottaa. Tylsää ja turhauttavaa, mutta se nyt vaan on niin, että aina ei voi voittaa.
Rönsyilevä keskusteluketju -- kivaa !
Eikös elatusvelvollisuuden pitäisi ola aivan itsestäänselvyys myös etävanhemmalle ?! Vai millä logiikalla katsot ettei sinun tarvitsisi osallistua lapsesi / lapsien elatukseen eron jälkeen? Koska tunnut järkevältä mieheltä, arvaan että puhut kohtuuttoman korkeaksi sovitusta / määrätystä elatuksesta ... Paljonko napsahti? Surullista tosin lukea, että koet lapsen elatukseen osuudellasi osallistumisen menneisyyden sinussa roikkumisena mistä ei eroon pääsee.
No tasinko ym. sälä joka pakotti ottamaan velkaa -- niinhän se menee ellei avioehtoa ole (tai siitä huolimatta ollaan ostettu yhteistä omaisuutta ja/tai otettu siihen lainaa) ja tahdot pesästä esim. kiinteistön jota paha puoliksi jakaa. Silti, se oli valintasi (tasinko velkarahalla maksettu)... toki hyvin ymmärrettävä sellainen. Vaihtoehtonahan olisi ollut realisoida koko omaisuus, maksaa velat (yleensä omaisuuden arvo enemmän kuin velat), ja jakaa rahat tasan.
Voisitko hieman valottaa, miten ero ja mainitsemasi asiat tekevät yrittämisen sen mahdotomammaksi kuin minkään muunkaan työn?
Ajattelet hämmästättyvän oikein, eli kuten minä :)
Surullista on että mihes hylkää lapsensa, kun jättää perheesä, tosin kyllähän perhe toisinaan hylkää miehen ja silloin tuntuu että elatusvelvollisuus voi olla liikaa.
No joka tapauksessa lapset on mihen ja mielestäni hänen tulee osuutensa elatuksesta hoitaa. Usein miehen uusi puolisokin hyväksyy tämän siihen asti kunnes heille tulee "oma" lapsi. Minusta tämä uusi lapsi on miehelle tasan yhtä oma kuin se vanhakin.
Tiedän yhden tapuksen jossa kaveri perusti firman, firma meni nurin, velat jäi maksamatta ja pääsi velkasaneeraukseen. Kaveri sopi uudessa työssä, että hänelle ei tarvitse maksaa palkkaa kuin sen verran mitä jää käteen, eli pankki ei saanut mitään. Tuntuu olevan joku suurikin saavutus jos selviää veloista maksamatta, vaikka omiin käteisvaroihin se ei vaikuta mitään.
**Rönsyilevä keskusteluketju -- kivaa !
Eikös vain olekin :)
Minäpä otan ja vastaan, vaikka asia meneekin hiukan alkuperäisen tekstin viereen. Sivuaa se kuitenkin niin paljon, että voi olla ajatuksia herättämään niille, jotka pohtivat joidenkin elatusvelvollisten haluttomuutta tienata ja maksaa, mitä vaan pyytäjällä on otsaa pyytää. Tiedän joitain tapauksia, joissa muuten ihan hyvin toisilleen sopivat ihmiset eivät ole voineet lyödä hynttyitä yhteen yksinkertaisesti siksi, että entisen suhteen ja avioeron jäljiltä taloudellinen tilanne on ihan mahdoton joko toisella tai molemmilla. Esimerkkinä vaikkapa muuan tapaus, jossa uusperheen perustaminen jäi odottelemaan aikaa parempaa seurusteluna, koska pariskunnalla ei yksinkertaisesti ollut varaa hankkia tarvittavan kokoista asuntoa.
Kohta tulee satikutia yh-äideiltä, mutta mitäpä tuosta :)
Vastauksia kysymyksiisi...
**Eikös elatusvelvollisuuden pitäisi ola aivan itsestäänselvyys myös etävanhemmalle ?!
Ei kaikissa tapauksissa. Lapsen hankinta on niin perutavaa laatua oleva kysymys, että mielestäni sen pitää aina ja ehdottomasti olla pariskunnan yhteinen päätös. Mielestäni elatusvelvollisuuden kuuluu raueta tapauksessa, jossa nainen hankkiutuu raskaaksi huijaamalla; väittämällä siis hoitaneensa ehkäisyn, mutta ei ole niin tehnyt. Siinä yksi syy kyseenalaistaa elatusVELVOLLISUUS.
**Vai millä logiikalla katsot ettei sinun tarvitsisi osallistua lapsesi / lapsien elatukseen eron jälkeen?
Tässä kohtaa viittaan aluksi nimimerkin "Ukkomies" tekstiin:"...tosin kyllähän perhe toisinaan hylkää miehen ja silloin tuntuu että elatusvelvollisuus voi olla liikaa." Sillä logiikalla. On jokseenkin kohtuutonta, että ilman mitään selitystä hetken päähänpistosta eron ottavalla naisella on oikeus maksattaa lasten elatusta. Epäkelpoja kotiolosuhteita lasten kanssa pakeneva nainen on mielestäni oikeutettu saamaan elatusapua, mutta kunnollisesta kodista noin vain lähtevän pitäisi minun mielestäni vastata itse ja yksin kouhotuksistaan.
**Koska tunnut järkevältä mieheltä, arvaan että puhut kohtuuttoman korkeaksi sovitusta / määrätystä elatuksesta ... Paljonko napsahti?
Napsahti sen verran, että eron jälkeisenä vuonna nettotuloistani jäi alun toista tuhatta markkaa käteen elatusmaksun jälkeen. Vuodeksi. Siitähän tulee hiukan yli satanen vanhaa rahaa/kk. Jestas, mikä tappelu ja taistelu on ollut sos.viranomaisten kanssa, että on saanut oikaistua asiat oikealle tolalleen. Paitsi, että minähän en tappele, vaan neuvottelen, neuvottelen, perustelen, dokumentoin ja taas neuvottelen. Tanttamasiinan kanssa jos asettuu sotajalalle, on takuutuote, että ongelmia riittää enemmän kuin yhden tarpeiksi.
**Surullista tosin lukea, että koet lapsen elatukseen osuudellasi osallistumisen menneisyyden sinussa roikkumisena mistä ei eroon pääsee.
Se on surullista lukea. Vielä surullisempaa on elää sitä. Yhteiskunnan kyseenalainen toiminta ja posketon sääntöjen soveltaminen on kaikki pois minun ja lasteni mahdollisuuksista. Asettamalla ehdot elintasolleni (eli pitämällä minut köyhyydessä), sosiaalitoimi estää minua toimimasta lasteni parhaaksi. Peeaukisella on kovin heppoiset mahdollisuudet nyky-yhteiskunnassa tehdä juurikaan mitään. Yrittäjätaustastani johtuen olen ollut kutakuinkin lainsuojaton toisin kuin palkkatyössä käyvä, jolle on ihan lakisääteiset osuudet ja euromäärät, mitä palkasta on jätettävä perintätoimien ulkopuolelle henkilön omaan käyttöön.
**No tasinko ym. sälä joka pakotti ottamaan velkaa -- niinhän se menee ellei avioehtoa ole (tai siitä huolimatta ollaan ostettu yhteistä omaisuutta ja/tai otettu siihen lainaa) ja tahdot pesästä esim. kiinteistön jota paha puoliksi jakaa. Silti, se oli valintasi (tasinko velkarahalla maksettu)... toki hyvin ymmärrettävä sellainen. Vaihtoehtonahan olisi ollut realisoida koko omaisuus, maksaa velat (yleensä omaisuuden arvo enemmän kuin velat), ja jakaa rahat tasan.
Eipä mennytkään ihan noin. Realisointivaihtoehtoa ei käytännössä ollut käytettävissä. Olisi ollut kovin helppoa ja yksinkertaista, jos olisi voinut vaihtaa yritysomaisuuden rahaksi ja pistää potin puoliksi. Yhdessä se oli hankittua ja mielestäni on kohtuullista saada osuutensa, vaikka sitten miten typerin perustein menee homma jakoon. Yrittäjän palkkaa työstään se on sekin, kun investoidaan omaa osuutta toimintaan sen tehostamiseksi. Jokainen on palkkansa ansainnut. Euro-Suomessa on niin, että maajussi ei lopeta silloin, kun haluaa, vaan sitten, kun määräaikaiset sopimukset ja sitoumukset tulevat määränsä päähän. Sanktiomaksut ja saatujen eu-rahoitusten takaisinperinnät ovat niin iso potti, että lottovoittaja on oltava, jos niistä meinaa selviytyä. Mites realisoit maatalouskoneet ja muut työkalut, kun on pystyttävä täyttämään viljelysopimusten ehdot kauden loppuun asti välttyäkseen sanktioinnilta.
**Voisitko hieman valottaa, miten ero ja mainitsemasi asiat tekevät yrittämisen sen mahdotomammaksi kuin minkään muunkaan työn?
Tässä on kyseessä ilmeisesti paikallinen ongelmapesäke sostoimen asenteessa. Minun lisäkseni täällä on laitettu elatusmaksuilla nurin muitakin yrittäjiä. Kyllä minä lakimiehen kanssa tilannetta selvittelin silloin aikanaan, mutta virkailijoilla on melkoinen diktaattorin valta elatusmaksujen määrittelyissä ja pienyrittäjän tapauksessa se valta riittää kaatamaan koko roskan. Käytännössä temppu tehdään niin, että elatusmaksu lasketaan ja määrätään kaiken taiteen sääntöjen mukaan prosettiosuuksineen etc. Laskentaperusteena vaan käytetään liikevaihtoa - ei tulosta, joka on se todellisen maksukyvyn määrittelevä suure. Hierojaan tai kuppariin se juoni ei pure, mutta mietipä, mitä tapahtuu, kun yrittäjällä on melko korkeat sekä kiinteät että muuttuvat kustannukset suhteessa liikevaihtoon.
Valkeniko?
ps.
Nykytilanteeni on se, että olen saanut neuvoteltua kohtuullisen elatusmaksun, sitä ei muutella jatkuvan seurannan mukaan kuten yrittäjäkaudella ja olen hyvässä ammatissa ja vakityöpaikassa. Tasinkolaina lyhenee livakkaa kyytiä ja nyt voimassa olevan elatusmaksusopimuskauden loppuun asti (kaksi vuotta jäljellä) minulla on varaa tavata lapsiani säännöllisesti ja ostaa heille vaikkapa heidän tarvitsemiaan harrastusvälineitä. Elän melko askeettisesti ja jemmaan "sukanvarteen" tulevaa varten. Kahden vuoden kuluttuahan elatusmaksut taas pompsahtavat pilviin, kun sossulle selviää tiliotteista, että minulla on varaa muuhunkin kuin veteen, leipään ja kaurapuuroon :P)
Sitä ennen on ehdittävä säästää muutaman vuoden tarpeeseen pientä "elintasonlisää" sekä saatava koti siihen kuntoon, että remonttikuluja ei tule muutamaan aikaan. Käteisettä eläminen sujuu jo sutjakasti muutaman vuoden harjoittelun tuloksena :D
Paljon kirjoitit, osasta olen samaa mieltä … isosta osasta en. Koetan olla lyhyt, ja ehkä provosoiva.
Aluksi viittasit paljon siihen, ettei elatusvelvollisuutta ole jos nainen jättää tai hankkiutuu raskaaksi ilkeyttään ja sinulta salaa. Tulen lakiin ja kohtuuteen myöhemminkin viittaamaan, ja tässä hyvä aloittaa. Kun naimisiin menet, ja lastentekoa harjoittelette … niin on hyvä muistaa, jos pullat uunissa niin elatusvelvollisuus napsahtaa. Ja napsahtaa se vaikka naapurin Liisin kanssa aitan takana ”vähän vaan”, niin ruokot maksuun tulee. Kai sen vaihtoehdon jokaisen miehen pitäs tietää. Sun tapauksessa en ymmärrä, että tää ”naisen kierous” toteutui usemman kertaa (eix teillä lapsia enemmän kun yx) – eikö ekan kerran jälkeen ois ollut syytä alkaa käyttään kumia?
Moraalisestiko oikein … ehkä ei jokaisessa tapauksessa, mutta lainsäädäntöä ei poikkeuksiin voi perustaa. Miten näyttää esittämäsi tilanteen toteen, koska ei oikein mitenkään (hey, vahinkoja sattuu) … niin syntyisipä siitä oiva porsaanreikä elatuksen kiertoon. Lait laatii eduskunta, ellei se oikein, niin sinne voi hakeutua neljän vuoden välein.
Käsi sydämelle mies, olisitko onnellisempi jos lapsesi olisivat jääneet syntymättä ?
Eli ethän sinä ollut lainkaan lukenut kirjoittamaani tai sitten "ymmärsit" tahallasi väärin hyvän väittelyn aikaansaamiseksi. :)
Minun tapauksessani ei toteutunut "naisen kierous" kertaakaan. Molemmat muksut on hankittu yhteisestä päätöksestä tahallaan ja aikomuksella. Se siitä teoriastasi. Mikäli elämänpiirisi on yhtään yhtä korttelia suurempi, tunnet varmasti tapauksia, joissa mies on "pistetty nalkkiin", tekemällä hänelle lapsi. Sitä tarkoitin viittaamalla huijaamiseen. Naapurin Liisin kanssa jos järjestää itsensä elattajaksi, saa syyttää itseään, mutta onko miehen vika ja vastuulla, jos nainen yrittää parsia huonoa suhdetta tekemällä lapsen kumppaniltaan mitään kysymättä?
Moraalisesti oikein... Lait laatii eduskunta ja kyllä niitä pykäliä sitten riittääkin. Tiedätkö miksi? Siksi, että kunniallisuus on kadonnutta kansanperinnettä ja moraali vain muisto menneiltä ajoilta. Joka helkkarin asiasta on jonkin sortin direktiivi tai lakipykälä, kun porukoilla ei ole mitään vastuuntuntoa tekemisistään. Porsaanreikien paikkoja ja paikkaamattomia reikiä on vilisemällä ja silti tai ehkäpä juuri siksi tulee tilanteita, että aina on joku "väliinputoaja" joka päätyy hankaluuksiin. Pinnareiden saattamiseksi vastuuseen, on niin laaja ja paikoin ristiriitainen säädöstö, että asiansa hoitamaan pyrkivän on toisinaan miltei mahdoton toimia järkevästi, koska lait ja asetukset hankaloittavat asioiden hoitoa. Olen muuten harkinnut sitä hakeutumista nelivuotiskaudelle, koska tässä maassa ois niin pirusti kirveelle töitä :)
Käsi sydämellä: en tiedä. Miten voisin tietää, koska on kokemusta vain nykytilanteesta? On turhaa jossittelua arpoa sitä, miten asiat olisivat jos... Nyt on nyt ja sen kanssa eletään.
Toistan:" kunnollisesta kodista noin vain lähtevän pitäisi minun mielestäni vastata itse ja yksin kouhotuksistaan."
Painotus sanoilla Noin_Vain. Minun mielestäni on kouhotusta paeta mahdollisia ongelmia ilman, että ensin edes yrittää ratkaista niitä. Ajatustenlukija en ole, vaikka kohtalaisen monilahjakkaana itseäni pidänkin. Onko mielestäsi kohtuutonta olettaa, että ensin keskustellaan ja tarkastellaan, mikä on tilanne ja miksi yhteiselämä ei suju ja vasta sitten aletaan harkita laittaa kattilat jakoon, jos yhteisymmärrystä ei löydy? Tuolla toisaalla tässä keskustelussa muuan "vetämättömän" kumppani kirjoitti samoin kuin olisin voinut itsekin kirjoittaa partnerin vaihtamisen hyödyttömyydestä ongelmien ratkaisemiseksi. Ex tosin ei ole vaihtanut, vaan alkanut erakoksi, jolla ei ole juuri mitään kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa. Varsinainen yksinhuoltaja, joka ei halua lähelleen ketään muuta kuin lapsensa.
Erosta on vuosia jo vaikka kuinka. Itse en ole lainoppinut, joten noudatin saamaani juristin neuvoa: "Älä vie raastupaan, koska sillä häviät vielä enemmän! Koeta vain itse neuvotella lievempiä ehtoja." Hyvä tietää, että elatusasioissa on tapahtunut muutosta ja että aiheesta löytyy ajantasaista tietoa. Kiitos vinkistä. Voipi olla tarpeeseen sitten parin vuoden kuluttua. Nyt minulla ei ole mitään syytä mennä ronkkimaan tilannetta, sillä maksuehdot ovat hyvät toistaiseksi; 60E/kk/muksu velvoitemaksua. Se on toinen summa, minkä lapset todellisuudessa saavat, mutta he saavat sen jos/kun minulla on varaa. Tyhmänkin luulisi sen tajuavan, että ainoa pitkällä aikajänteellä todellisesti toimiva vaihtoehto on se, että lapsista huolehditaan sen mukaan, mihin on resursseja eikä sen mukaan, mitä jonkun sosiaalityöntekijän päähän pälkähtää määrätä.
Väitän, että kokonaistilanne on nyt hyvin paljon parempi kuin siinä tapauksessa, että olisin mennyt laittamaan "hanskat tiskiin". Ex nimittäin on niitä ihmisiä, joita ei manipuloida uhkailulla, vaan tilanne olisi todellakin täytynyt realisoida. Miksi olisin hukannut vaivalla hankitun pääoman sanktiomaksuihin, kun pienellä itse lirissä olemisella sain säilytettyä siitä edes osan lasteni hyödyksi ja osan omaan plakkariini?
Miksi olisi ollut avioehto? Tyhjästä lähdettiin ja yhdessä se hankittiin, mitä kokoon oli saatu. Enkös minä juuri siinä edellisessä viestissäni sanonut, että MOLEMMAT ovat puolikkaansa ansainneet? Omaa puolikastani on lainan korko järsinyt jonkin verran, mutta se on aika pieni hinta siitä, että minulla on pohjia aloittaa yrittäjänä uudestaan sitten, kun saan karistettua sossun kintereiltäni (= elatusvelvollisuus päättyy). Työtilaisuuksia tarjotaan ja urakkatarjouksia pyydetään säännöllisesti edelleen, vaikka en olekaan muutamaan vuoteen tehnyt mitään mainittavampia projekteja. Pientä keikkaa oman toimen ohella vain, että pysyy nimi muistissa paikkakunnalla. Siitä hyvä, että nykyinen palkkatyöni vastaa lähes täsmälleen sitä, mitä tein aiemmin urakoitsijana - pysyy taito hyppysissä ;)
Maatilaan sitoutuminen oli moka ja siinä petti pelisilmä. Oli "liian hyvä tilaisuus" täydentää työtilannettaan yhdistämällä urakointi ja maanviljelys ja se nyt maksoi selvää setelirahaa oppirahoina. Sittemmin on käynyt ilmi, että maatilalla asuminen on myös parisuhdeongelma...
Täällä me "vanhat pojat viiksekkäät" käymme kilvan kosiskelemassa sitä kulmakunnan ainutta sopivan ikäistä sinkkuneito lomittajaa. Saas nähdä, ketä onnistaa :D :D
Jos siis ei ole kiinnostunut mistään vielä tässä vaiheessa, niin kyllä "pojan" kotona ei ole ollut kasvatus kohdallaan. Jostain se malli tulee, ja perustan tekee vanhemmat. Joko on vaadittu liikaa tai sitten ei mitään. Kenties perheen nuorin, ainut poika tai yleensä ainoa lapsi, niin kyllä vaan vanhemmat paapovat ja suojelevat lastaan. Tällä he tarkoittavat varmaankin hyvää, mutta malli on että yrittämättäkin pärjää, kyllä joku huolehtii. Nyt se huolehtijan tehtävä on kenties luisumassa sinulle, koska kerran kutsut häntä poikaystäväksi. Niin jotenkin hän sinutkin saa siis sidottua itseensä, siinä tällaiset tyypit on kyllä taitavia. Alat huomaamatta paapomaan ja huolehtimaan sen asioista, aivan kuten tyyppi haluaa. Onnea matkaan, niin makaat kuin petaat. Ehkä pieni toivo sinulla on, koska tajuat, että tuollainen miehen toiminta ei ole ihan normaalia. Joko yrität muuttaa hänet, tai muutut itse.
-Kaikki tuntuu olevan samaa mieltä kanssasi... ja oikeassa lienemme... Onneksi olkoon, olet saanut oman lapatossun elätettäväksi. Muuta et sitten halua tietää, mitään et pysty muuttamaan.
Poikaystäväni on hyvin samanlainen kuin sinunkin. Kirjoitinkin tuossa jokin aika sitten asiasta tänne palstalle. Pohdin hyvin samanlaisia kysymyksiä ja etenkin sitä, voinko elää sellaisen miehen kanssa lopun elämääni? Meillä kuilua vielä syventää se, että itse olen hyvin aktiivisesti elämässä kiinni. Nuoresta iästä huolimatta minulla on ura, olen ammattitaitoinen, kehitän itseäni kokoajan, harrastan... Ja toista ei saa edes käymään työvoimatoimistossa. Ne harvat työpaikat, joihin hän on hakenut, ovat tulleet minun aloitteestani. Jopa työhakemus on minun kirjoittamani.
Okei, tiedän että auttamiseni on mennyt paapomisen puolelle, mutta nyt siihen tulikin stoppi.
Olen yrittänyt ymmärtää ja ajatellut, että kyseessä on hankala vaihe ja minun tulisi tukea ja ymmärtää. Mutta jos toinen ei osoita mitään oma-aloitteisuutta asiassa, on kai minunkaan turha vetää kivirekeä perässäni?
Poikaystäväni taustalta löytyy juuri tuo ylihuolehtivainen äiti ja kaveripiirin vaikutus. Siinä porukassa kukaan muukaan ei tee mitään. Taivaanrannanmaalareita kaikki tyynni, parhaiten pärjännyt on kaupan osa-aikakassa. Elämän pitäisi vain olla hauskanpitoa ja hengailua. VAstuuntunto on vähän kuin hammaslääkäri; joskus on ihan pakko, mutta ei missään tapauksessa ennen sitä!!
En enää usko, että voisin tehdä tai sanoa mitään, mikä muuttaisi asioita. Kyllä todellisen muutoksen on lähdettävä ihmisestä itsestään. Tämä ei ole asia, jonka vuoksi hänet jättäisin, mutta vaikea on kuvitella meneväni naimisiin tai hankkivani lapsia laiskimuksen kanssa. Tällä hetkellä olen odottavalla kannalla. Ehkä jotain joskus tapahtuu tai ehkä opin elämään tämän asian kanssa...
Viimeistä kappaletta lukuunottamatta kirjoitit asiaa. Mulle jäi epäselväksi missä tai mikä se mainitsemasi "stoppi" tuolle tilanteelle? Mikä on muuttunut käytännössä suhteessanne -- paitsi että nyt tiedät eläväsi huonossa suhteessa, jossa edelleen jatkat? Ei ymmärrä.
En ole ihan varma, mitä kysyit, mutta vastaan silti:
Se on muuttunut, että en enää suostu äidiksi. Poikaystäväni saa tehdä tai olla tekemättä asioita elämänsä eteen, mutta minä en niitä enää hänelle tee. Konkreettisesti mitään ei tapahtunut, ymmärsin vain etten voi toista muuttaa. Voin vain toivoa parasta. aina muutokseen ei tarvita ulkopuolista sysäystä; tajusin vain toimintani turhuuden. Eikä tämä tajuamiseni varmaankaan edes tuo suuria muutoksia. Lakkaan vain kuluttamasta energiaani sellaiseen, mikä ei tuota tulosta eli toisen tsemppaamiseen ja annan toisen oppia itse.
Suhteemme ei ole huono, jotkin piirteen poikaystävässäni (ja myös minussa) ovat. Ei tämä ongelma tarkoita sitä, ettei suhteessamme olis mitään hyvää. Poikaystäväni on kuitenkin hellä, kiltti, huolehtivainen. Ja mikä tärkeintä, rakastan häntä.
Kivireki on aika osuva nimitys tuollaisesta saamattomasta ihmisestä. Naru vaan poikki ja reki mäkeen... sen jälkee etsimään vertastaan seuraa.
No ihmissuhteethan tulee vähän niin kuin nopalla, mutta jos haluaa ajatella myös tulevaisuutta, niin kyllä kannattaa katsoa sen puolisoehdokkaan taustoja, että ne edes jotenkin sopii omiinsa. On paljon kivenpi elellä vertaisensa kanssa ettei itse tunne olevansa siipeilijä tai elättäjä.
No nyt tää ymmärtää ... mutta ymmärtääköhän poikaustäväsi ettet enää "äiteile" hänelle, voi tulla pienenä pettymyksenä ... ettei vaan näksisi sua uudessa valossa (ilkeämielinen femakko, joka ei ymmärrä hänen vaikeaa tilannettaan ja hankalia taustoja, tms.). Toivotaan ettei näin ole -- ja tietenkinhän noin fiksu ja mukava mies näkee sun tilanteen erinomaisesti, ja ymmärtää kantasi.
Ja suurinhan on se rakkaus, niin että kaikkihan teillä sitten hyvin on, tollasta pientä hienosaaätöä lukuunottamatta. Onneks olkoon vaan .. kirjoittamasi kommentin saattelemana toivotan pitkää, auvoista ja tasapainoista parisuhdetta "..vaikea on kuvitella meneväni naimisiin tai hankkivani lapsia laiskimuksen kanssa..."
En ajattele tällaisten periaatteellisten eroavaisuuksien olevan "hienosäätöä", kuten vihjaisit. Kyseessä ovat isot asiat, jolloin on tarkoin punnittava omia odotuksiaan. Suhteemme on yhtä auvoisa ja tasapainoinen kuin mikä tahansa parisuhde; kaikilla on omat ongelmansa ja ristinsä.
Nykyään pitäisi heti heivata yli laidan, kun erimielisyyksiä, eroavaisuuksia tai ongelmia ilmaantuu. Okei, se on helppoa. Vaikeampaa on opetella katsomaan asioita uudella tavalla, kasvaa ja muuttua.
Joillakin mies vilkuilee muita naisia, katsoo liikaa pornoa, on töykeä, puhumaton, tunteeton, seksi ei suju, sitä on liikaa tai liian vähän... Ongelmat ovat moninaiset, kuten ratkaisukeinotkin. Pakeneminen ja "parempaan" vaihtaminen toimii hetken, kunnes ilmaantuu uusi ongelma. Poikaystäväni ei katsele muita, käyttää pornoa kohtuullisesti, kohtelee minua hyvin, puhuu tunteistaan ja itsestään, on hyvä sängyssä, laittaa ruokaa, hemmottelee... Hänellä vain on tämä yksi vika. Vanha viisaus sanoo, että jos omenakorissa on yksi huono omena, ei koko koria kannata heittää menemään. Tämä saamattomuus on se huono omena ja haluaisin joko päästä siitä eroon tai oppia olemaan sen kanssa.
En halua romantisoida tilannetta, mutta en myöskään antaa liian synkkää vaikutelmaa. Ulkopuolisena on h-vetin helppo neuvoa katkaisemaan suhde. Joillekin rakkaus on on-off -kytkin... Olen rakastunut poikaystävässäni sellaisiin piirteisiin, jotka ovat edelleen olemassa, eivätkä ne piirteet tämän ongelman vuoksi ole mihinkään kadonneet.
Jos sitä oppisi suhtautumaan kumppaniinsa samanlaisella sallivuudella kuin ystäviinsä? Ei ystäviäkään heivata yli laidan ensimmäisessä mäessä.
Nyt puhut asiaa. Varsinkin viimeinen kommenttisi oikein lämmitti sydäntäni, sillä olen pitkän aikaa tuntenut eäväni muovisten ja itsekkäiden ihmisten keskellä. Periaatteilla ja tunteilla ei ole väliä, vain maksimoidulla hyödyllä niin työ kuin parisuhteessa.
Sinunlaisten ihmisten takia jaksaa jatkaa eloaan piirun verran toiveikkaampana. Olen ainaisen kyllästynyt syy ja seuraus kierteeseen, pettämiseen, omaneduntavoittelemiseen ja aidan ali ryömimiseen. Eikä kyse ole pelkästä selkärangasta vaan ihmisyyden käsityksistä.
Kirjoituksistasi ei selvinyt missä ikäryhmässä painitte, mutta näkyyhän tuo "elämä on yhtä harrastamista" aate ulottuvan ihan aikamiehiinkiin. Tuli myös mieleen olisiko miehelläsi myös "aika antaa" käsitys elämisestä ja olemisesta. Että kyllä ne asiat käsiin tippuvat odottamatta. Tällainen asenne nimittäin aiheuttaa sitä vetämättömyyttä ja stressittömyyttä mistä viimeinen kyllä on ihan hyvä elämänasenne. Tiedän mistä puhun sillä olen menneisyydessäni ollut hemmetin hyväonninen. Työ on tarjottu tarjoittimella ja asiat lutviutuivat niitä edes lähempää tarkastelematta.
Onni ja elämän sutjakkuus tosin ovat nykyään muuttuneet. Nyt saa tahkota henkitoreissaan eikä mitään näkyvää jää käteen.
Ihminen on ihminen, oppii aikanaan. Ja jos miehesi kerrankin saisi oikeanlaista tyydytystä työstä (tunnetta että osaa) hän varmaankin ilahtuisi niin paljon että huomaisi työn olevan varsin mukavaa.
Kaikkea hyvää ja hauskuutta talvipäiviisi :)
Alkuperäisellä kirjoittajalla ja sinullahan asiat kokonaisuudessaan siis oikein hyvin. Sitten vaan odottelemaan miehen muuttumista, ja voimia jaksa sillä aikaa katsella ja hyväksyä hänen saamattomuutensa.
Onnea ja menestystä myös omasta puolestani
Koita avata ne silmäsi. Naisihminen voi rakastua vaikka aidanseipääseen *kokemusta on*. Jätät raakasti, löydät uusia tai jopa uuden kohteen rakkaudentunteillesi. Laiskan miehen rinnalla sinusta tulee vain nalkuttava "akka" viimeistään siinä vaiheessa kun saat lapsia.
En tiedä mistä sellainen laiskuus voisi johtua. En oikeastaan tunne ihmisiä, jotka niin saamattomia olisivat ilman mitään syytä. Yleinen ns. laiskuuden syy kai on jonkinasteinen masennus. Terve velttous silloin tällöin on eri asia kuin kuvailemasi saamattomuus tehdä mitään elämänsä eteen. Ilmeisesti miehellä on niin huono itsetunto, ettei uskalla mitään yrittää. Siitä ei hyvä seuraa. Ajattele omaa onneasikin, jätä se mieheke täyttämään sossukaavakkeita loppuikänsä.
...niin, kiitos vastauksista. Ja hieno juttu että muutkin samassa tilanteessaolevat kirjoittivat tänne - kuten PuBu. meillä todella on lähes identtiset poikaystävät.
Kyllä, paapova äiti löytyy minunkin tapaukseni takaa. Ei sillä ettei hän olisi mahdottoman mukava ja hurmaava ihminen mutta yksinkertaisesti liian lepsu. "Voi jos on vähän paha olo niin älä mene kouluun", osaan kuvitella hänen sanoneen vuosia vuosia sitten. Ja nyt hän sanoo "voi kun me ei olla kultalusikka suussa syntyneitä niin eihän meille koskaan mitään...". Vaikka lapsi osaisikin katsoa vanhempiaan kriittisesti, niin ajatusmalli periytyy takuuvarmasti.
Myös kaveripiirissä kukaan ei saa aikaiseksi mitään.
Mutta tosiaan, monta kertaa olen ajatellut että lakkaan olemasta kiinnostunut hänen asioistaan. Siihen en kuitenkaan pysty, jos jostain välitän ja sen kanssa seurustelen. Mutta... en enää kirjoita yhtäkään työhakemusta. En kysy enää yhtäkään kertaa "mites ootko hakenut minnekään?". Enkä ota huolekseni tai tehtäväkseni mitään hänen asioitaan. Nyt siellä varmasti joku nirnistelee että "niinhän tuo sanoo..." mutta yritän ainakin. Samaan tapaan kuin PuBukin.
Miten poikaystäväni siihen suhtautuu, noh, se on tosiaan hänen asiansa. Jos minusta todella tulee sen myötä "huono tyttöystävä" niin se osoittaakin suhteemme suunnan.
Minäkin odotan. Ja keskityn omaan ihanaan elämääni, haha :).
Kuitenkin, suurinosa tapaamistani nuorista miehistä ei oikein kestä sitä että nuori nainen menestyy ja hänellä menee hyvin (=unelmat toteutuvat, tai ainakin osa niistä, ja saa tehdä sitä mitä haluaa). Voin vain toivoa että tästä on suunta vain ylöspäin...
jos pitkävetoo ton suhteen kariutumisesta veikattais, niin ei ois kaksiset kertoimet. Mutta seuransa ja parinsa jokainen saa valita, mitäs sitä asiaa muut rääpimään.
Suuntia taitaa olla vain ne kaksi. Joko sinä pikkuhiljaa alat lipsumaan päätöksestäsi ja alat taas "hoitaa" poikaystäväsi asioita. Kaksi vahvaa ihmistä ei aina sovi samaan talouteen, joten sinä pidät rinnallasi tyypin jota voit "komennella", näin sinä tunnet itsesi vahvaksi. Ehkä vielä kuvittelet, että sinä olet se joka tekee siitä miehen. Tai sitten eroatte, koska sinä et jaksa katsella mokomaa heeboa, vaan haluat elämään vähän sisältöäkin, ihmisen joka tarvittaessa on vahvempi kuin sinä. Sehän on ihan itsesuojeluvaistoa, jos esim ajattee hankkia lapsia. Ja mitä tapahtuu sitten miehelle, ei mitään. Ei hän tähänkään asti ole paljoa yrittänyt, niin ei siis jatkossakaan. Kyllä hän aina löytää naisen, jolla on äiti-moodi päällä, naisen joka tykkää hoitaa meidän pikku Karia. Tiedän monta perhettä jossa on yksi äiti ja monta lasta, mies niistä yksi.
... että tähänki keskusteluun vois löytää uutta näkemystä ... vahva-heikko teoria "herkullinen", tarvii sulatella, siinä voi olla hyvinkin itua. Eikä mitään pahaa, jos mies tarvii "mamman" joka kertoo mitä tehdään (laittaa lippalakin päähän, niistää nenän ja solmii kengännauhat aamulla) - ja nainen "komennettavan" tossukan (vaikkei sitä myönnäkään edes itselleen).
Eli, erinomainen pari tässä ois paketointia vaille valmis yhteiskunnalle tarjolla (-kin) ;-))
Mistä päättelet että haluan tuntea itseni vahvaksi ottamalla ns. tossukan? Enkös juuri raportoinut että pyrin pesemään käteni tästä paapomisesta ja todellakin haluaisin ehkä miehen joka on enemmän samanlainen kuin minä...
ville, kari, pera, martti, kaikki te pidätte siitä että teistä joku äityliini pitää huolta haha.
Mieskirjoittajia selvästi ketuttaa se että naiset ovat ottaneet "vähemmän menestyneet" miehet kuin "heidän kaltaisensa valioyksilön"... sen olen päätellyt vastausten kärkevyydestä.
Jos olisin sovinisti mies, niin sanoisin, että muijat ne ei koskaan kuuntele loppuun. Mutta en ole, joten sanon, että lukisitko edellisen vastauksen loppuun asti ja kenties se toinen vaihtoehto on sitten sinulle. Tarkoitukseni oli vain yleisellä tasolla tehdä jälkikommentti asiasta. Jos tasa-arvoa haluaa, tai monipuolista keskustelua, on kestettävä kärkevätkin "miesten" mielipiteet. Miten ihmeessä käänsit asian nyt täysin päälaelleen, alkamalla puolustamaan paapovia naisia. En missään vaiheessa kyseenalaistanut vahvojen naisien toimia, saati että vahva/heikko asetelma minua "ketuttais". Sait aikaan pienen keskustelun ja kenties ehkä ajateltavaa, toivottavasti ratkaisu minkä teet, on Sinun mielestä se oikea. MOT
Ei ollut tarkoitus puollustella paapomista, tarkoitin vain että veikkaan että miehet taitavat yleensäottaen pitää siitä että heistä huolehditaan - ja olisi varmasti pitänyt lisästä jonon jatkoksi jaana, anne ja liisa, koska kyllä naisetkin siitä pitävät. :) (lue: kohtuus kaikessa)
Varmaankaan en tässä (tai ehken missään) suhteessa ole lopun elämääni - siltä tuntuu - mutta eihän mihinkään ole kirjoitettu että asioita tarvitsisi niin pitkälle ajatella. Näin.
Rhinolla oli edelleen oiva ote keskusteluun *hykertelee*
Ei voi olla keskustelua, jos homma menee hymistelyks ja "silittämiseks" ("voi sua reppanaa, hienoa kun oot ottanut suhteessas ton radikaalin liikkeen, etkä enää hae miehellesi töitä ... kyllä se siitä miehistyy ja näkee millanen helmi oot *jaadi jaadi jaa*).
No, nyt sitten näissä viimeisimmissä kommenteissas annat ymmärtää, että ois joku toisenlainen mukavampi mies haluttavampi (tietenki *daaaa*) -- ja varmaan vaihdat sit joskus tän lapatossus. EIH, ei haittaa ellet meidän viestejä lue ajatuksella ... mutta lukisit edes omasi!
Vastausten on oltava kärkeviä, muuten se "ajatuksen valo" mitä koettaa jakaa ei tee sitä "pointtia". Tätä ei pidä sitten sekoittaa silkaan alatyylisyyteen tai "pahuuteen". Oikeessa elämässä kommunikoinnissa tietnkin erilainen tyylilaji -- takuulla jokaisella fiksulla naisella ja miehllä jotka tänne kirjoittaa.
Ainakaan minua ei ketuta jos nainen ottaa "vähemmän menestyneen" miehen kuin itsellään potentiaalia, saati kuin minä (niin kuin väitit). Syystä että ao. naisen lähtökohtaiset valintakriteerit ja suhteessa jatkamisen perusteet niin erilaiset omistani ... ettemme varmaan olis edes tutustuneet ==> kuinka se VOISI ketuttaa
PS. ei kaikki -- en pidä että "äityli" pitää huolta enää ... yhtä vähän kuin tahtoisin olla keskenkasvuiselle tytölle isähahmo TASAVERTAISEN puolison asemesta.
...aktiivisuus, toimeliaisuus ja itsensä toteuttaminen on SEKSIKÄSTÄ!
Sitä ette voi kistää :)
Olen itse nainen, mutta myös minulla ei ole pätkääkään kunnianhimoa, olen yrittänyt opiskella mutta siitä ei tule mitään kunnei inspaa..
Suoraansanottuna minulle on yks hailee, olenko diplomi-insinööri vai roskakuski, ei minkäänlaista kunnianhimoa.
Työttömänä makasin ja ryypiskelin (ja lihoin 30kg!) kunnes työkkäri pakotti töihin, joka piristi mielialaa kummasti, vaikka hanttihomma onkin.
Nyt olen valitettavasti taas työtön ja huomaan saman, ryyppään, lihon, en saa aikaiseksi edes hakea töitä jne..
Eli olen kyllä sitä mieltä, että ihmisiä pitäisi enemmän patistaa liikkeelle.
Niin hullulta kuin se kuulostaakin, kaikki vain eivät itse sitä osaa, vaan jonkun ulkopuolisen on puututtava asiaan!