Olen teini-iästä saakka laihdutellut muutaman kerran vuodessa.Ensin pari kiloa, nyt pitäisi laihduttaa parikymmentä kiloa.Nyt olen 44-vuotias, ja aikuisiän diabetes puhkesi toissa vuonna.Olen laihdutellut satoja kiloja, jaksan aina n.3kk, sitten mieliteot vie voiton, ja motivaatio häviää, kun alan näyttää melkein normaalipainoiselta.Tiedän, että elimistöni kärsii tästä, mutta mitä voi tehdä, kun ruoka on aina maistunut niin hyvältä, ja ollut tärkeä osa elämää.Ja vielä kävin Painonvartijoissa toteamassa että tuttu Ryhmäohjaaja oli lihonnut n,40 kiloa takas laihduttamastaan 65stä kilosta.Miten sellainen ihminen voi opastaa muita, joka ei ite pysty noudattamaan jakamiaan ohjeita.Voiko tämä olla näin vaikeaa?
Jotain tarttis tehä
Orvokki
1256
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Niinpä niin. Tässäpä kanssasisaren ohje: lopeta dieetti- ja kuuriajattelu. Ajattele, että teet pikku hiljaa kokonaan elämäntavan muutoksen. Kaikki on sallittua, annokset vain pienempiä. Suklaalevyn sijasta vain yksi pala, viiden perunan sijasta kaksi ym. Lakkaa laskemasta pisteitä tai kaloreita. Ala liikkua, vaikkapa hissin sijasta portaita, kauppaan kävellen (jos mahdollista), ellei esim. kuntosalikärpänen ole purrut.
Taustaa pikkuisen. Olen tyypillinen jojo-laihduttaja. Varmaankin kymmeniä kiloja on tullut ja mennyt kropassani. Koko tämä kuuriajattelu ja paineet siitä etten voi elää onnellista elämää (mukamas...) ylipainoisena laukaisivat (muiden syiden ohella) minussa BED-nimisen ahmimishäiriön (bulimia ilman oksentamista). On kokeiltu kaalisopat, lentoemännät, vichyt, paikkarit... kaikista vain jäänyt hirvittävän huono olo. Ja tiedätkö miksi? Puhtaasti psyykkisistä syistä! Puhtaasti siksi, että tämä ihastuttava pääkoppani on kieltäytynyt ajattelemasta elämää täynnä kieltäytymisiä.
Myönnetään, olen nautinnonhaluinen. Tykkään ruuasta, juomasta ym. Tähän vain ei ole dieettiajattelu antanut lupaa. Ja siksipä ne yritykset ovat metsään menneetkin.
Nykyisin olen itselleni armollinen. Vaikka tarkkailenkin hyvinkin tarkasti syömisiäni sallin kuitenkin itselleni pienet lipsahdukset (ja joskus vähän isommatkin...) kuten hyvän leivoksen, suklaapatukan, keksin tai pari. En kuitenkaan joka päivä. Olen pienentänyt ruoka-annoksiani ja lisännyt kasviksien ja hedelmien osuutta. Sain vuosi sitten itseni innostumaan liikunnasta, aluksi siksi että pidin itseni sen avulla pois jääkaapilta, nyt siitä on jo tullut ihana pakkomielle.
Vaikka edelleenkin olen reilusti ylipainoinen, on painoni vähenemissuunnassa. Tasaisesti ja hitaasti. Silti voin täysillä nauttia elämästä, ilman kieltäytymisiä. Energiaa on nykyisin vaikka muille jakaa ja siitä suklaapalasta nauttii nykyään paljon enemmän kuin ennen kokonaisesta suklaalevystä joka tuli vedettyä napaan alta viiden minuutin, maistamatta siitä mitään kun syyllisyys syömisestä, "sortumisesta", piinasi.
Pitkä sepustus, ja enemmänkin olisi sanottavana, mutta tässä oma tarinani päällisin puolin. Positiivista asennetta elämään, kyllä se siitä!