Miksi minä olen sinkku? Miksi sitä oikeaa ei löydy ja missä siihen on syy. Nyt on ollut tapeetilla naisten lihavuus ja miten siihen suhtaudutaan jne jne. Luin aiheesta eräästä lehdestä ja tavallaan heräsin. Olen ollut pienestä asti lihava, nyttemmin sitten laihduttanut 30 kg ja vieläkin vähän pyöreä. Ihan kauniskin kuulemma...
Pienestä asti olen saanut kuulla jos jonkinlaisia kommentteja/olettamuksia olemuksestani. Mutta mikään noista olettamuksista/kommenteista ei koskaan ole pitänyt paikkaansa minun kohdallani. Nuorempana mietin, mistä ihmiset muka voivat tulla yhtäkkiä minulle kertomaan diagnoosejaan millainen olen luonteeltani ja kuinka sairas olen vain sen perusteella miltä näytin. En minä sen kummempi ollut kuin kukaan muukaan.
No kuitenkin tuo lukemani lehtiartikkeli sai minut ajattelemaan taas menneitä ja sitä millaiset jäljet muiden ihmisten kommentit/olettamukset ovat minuun jättäneet. Oli järkyttävää mutta ei yllättävää todeta, etten uskalla luottaa kehenkään. Varsinkin kaikki suhteeni ovat kariutuneet siihen, että koko ajan olen varuillani enkä avaudu. Vaikka toinen tosissaan kertoo välittävänsä, mielessäni ajattelen, että hänellä täytyy olla jotain taka-ajatuksia. Ei hän tosissaan voi olla. Minähän olen niin vastenmielinen. jne jne jne. Ja itse lopetan suhteen, ennen kuin toinen ehtii minut hylkäämään.( jos on hylätäkseen?)
Vaikka laihtuisin tästä vielä normaalikokoiseksi, mielessäni pyörisi aina asia, että olen muiden silmissä vääränlainen ja odottaisin koko ajan sitä koska he sen ilmaisevat.
Niin että omassa päässäni se syy on. Harmittaa vietävästi. Mutta eihän sitä enää ketään syyttämään kuin itseään ja elettävä sen mukaisesti.
Tämä on nyt vähän sekava viesti. Kunhan kirjoitin ajatukseni paperille.
Pienestä asti olen saanut kuulla jos jonkinlaisia kommentteja/olettamuksia olemuksestani. Mutta mikään noista olettamuksista/kommenteista ei koskaan ole pitänyt paikkaansa minun kohdallani. Nuorempana mietin, mistä ihmiset muka voivat tulla yhtäkkiä minulle kertomaan diagnoosejaan millainen olen luonteeltani ja kuinka sairas olen vain sen perusteella miltä näytin. En minä sen kummempi ollut kuin kukaan muukaan.
No kuitenkin tuo lukemani lehtiartikkeli sai minut ajattelemaan taas menneitä ja sitä millaiset jäljet muiden ihmisten kommentit/olettamukset ovat minuun jättäneet. Oli järkyttävää mutta ei yllättävää todeta, etten uskalla luottaa kehenkään. Varsinkin kaikki suhteeni ovat kariutuneet siihen, että koko ajan olen varuillani enkä avaudu. Vaikka toinen tosissaan kertoo välittävänsä, mielessäni ajattelen, että hänellä täytyy olla jotain taka-ajatuksia. Ei hän tosissaan voi olla. Minähän olen niin vastenmielinen. jne jne jne. Ja itse lopetan suhteen, ennen kuin toinen ehtii minut hylkäämään.( jos on hylätäkseen?)
Vaikka laihtuisin tästä vielä normaalikokoiseksi, mielessäni pyörisi aina asia, että olen muiden silmissä vääränlainen ja odottaisin koko ajan sitä koska he sen ilmaisevat.
Niin että omassa päässäni se syy on. Harmittaa vietävästi. Mutta eihän sitä enää ketään syyttämään kuin itseään ja elettävä sen mukaisesti.
Tämä on nyt vähän sekava viesti. Kunhan kirjoitin ajatukseni paperille.
Vastaukset 11
Vanhimmat
huomiota siihen kokoon niin paljon, olet sitten lihava tai laiha. Ala vahvistaa itsetuntoasi. Ajattele että sinä olet sinä etkä muuksi muutu. Terveellä itsetunnolla varustettuna muutkin asiat alkavat sujua. Jos joku ei hyväksy sinua sellaisena kun olet niin so what ? Kyllä elämässä on tilaa monenmoisille kulkijoille. Suhtaudu positiivisen avoimesti ja uteliaasti elämään. Saattapi olla että jonain päivänä löydät sinulle sopivan vastakappaleen niin että seurustelukin sujuu mutkattomasti.
Samat kokemukset ja ajatukset, mutta käänteisenä ! Luulin olevani ainoa. Hyvällä tuurilla muutos on mahdollinen. Jäljet ovat kuitenkin sen verran syvällä, jotta niiden vaikutus kestää vuosienkin päähän. Yksinelo tulee jatkumaan tänäkin vuonna eikä muutoksen tuulia ole havaittavissa. Samassa veneessä ollaan...
Nimen omaan sinulle on käynyt niin kuin niin niin monelle suomalaiselle. Sinulta on koko lapsuuden ajan yritetty viedä itsetunto, korjaaminen on tosi kovaa työtä.
Mutta sanoisin sinulle että se luottamus toiseen parisuhteessa on kaiken perusta, jos sitä ei ole niin mikään ei toimi. Parempi luottaa 100% jos käy huonosti niin sitten on vaan nuoltava haavat. Ajateltava että sittenkään se ihminen ei ollut minua varten. Ja jatkettava elämää avoimin silmin.
Sitäpaitsi olet aika nuori vanhaksipiiaksi.
Samasta syystä kuin minäkin olen / olin =)
Poltettu itsetuntoa on vaikea
nostaa, mutta kyllä se onnistuu.
Ostat peilin ja alotat
spyykkaamisen =)
siis mulla olis just tuohon aiheeseen niin paljon sanottavaa. se kun kerran painetaan maahan niin sieltä ei meinaa päästä millään ylös, pitää vähitellen hivuttautua ja sitten kun joku tulee potkaisemaan niin malaa taas pohjalle. romahdus tapahtuu hetkessä, mutta harmi vain että ylös ei pääse hetkessä. rakentaminen vie aikaa, hajottaminen on helppoa. en mä osaa muuta neuvoa antaa kuin vähitellen, kunnioita aina tunteitasi, ylitä joskus itsesi jos se tuntuu hyvältä, yritä joskus kertoa jollekin syvimmistä tunnoistasi, se on todella vapauttavaa! kun on vuosia joutunut tukahduttamaan ja jopa kieltämään tunteensa tekee se todella pahaa. jää paljon mustaa sisälle. puhumalla asioista niiden oikeilla nimillä, itkemällä. huutamalla, nauramalla, antamalla anteeksi pääsee vapaaksi, mutta ei kukaan koskaan ole täysin vapaa, siihen ei kannata pyrkiä. ja vaikka tuntuu tosi ristiriitaiselta niin kun itsestä tuntuu pahalta niin silloin on ihmisenä kaikkein kauneimmillaan. saatko tästä ajatuksesta kiinni? kun ei luule itsestään mitään niin "pakotetaan" kunnioittamaan kaikkia muita ihmisiä. kun itse tuntee olevansa aivan pohjalla niin ei ole liian huonoja ihmisiä. kun itse on huipulla (esm tää ennen reilu idols jani) niin alkaa näkemään vaan itseään "huonompia" ihmisiä ja se asenne on todella ärsyttävä. toki ärsyttävää voi olla sekin että nöristelee liikaa, pitäisi pyrkiä tasavertaisuuteen. mua tuskan vuodet ja vieläkin jatkuva ainainen pieni tai isompi epävarmuus omasta kelpaamisesta on opettanut rankalla kädellä. en mä katso ulkonäön perusteella että tuo on mua huonompi ihminen, mä yritän kohdella kaikkia tasavertaisesti.
mulla "avautumisesta" ja luottamisesta on tullut kerta kerralta helpompaa ja nyt pitkälti tämän avoimuuden ja luottamukseni takia olen löytänyt ensimmäisen todellisen ystäväni. mä sain sitä mitä annoin. annoin itsestäni lähes kaiken, kerroin lähes kaiken elämästäni, olen ollut vain rehellinen, en ole valehdellut mitään, olet välittänyt, kuunnellut, ollut hellä...ja olen saanut samaa takaisin. jos en olisi kyseisiä asioita tehnyt niin en olisi koskaan myöskään saanut itse niitä. eli tällä mä yritän sanoa sen, että kun pikku hiljaa "annat" toiselle enemmän itsestäsi, välität enemmän niin luultavasti saat samaa takaisin. jos et saa niin kysy miksi toinen ei anna vaikka saa. mä voin väittää et kaikelle löytyy selitys, sun pitäis pystyä niille miehille selittämään käytöstäsi, kertoa miksi pelkäät, jos et koskaan kerro miksi niin monet ottavat helposti itseensä, ei kukaan näe sun sisälle, sun pitää itse kertoa. jos tuntuu et mä olen ikuisesti sinkku niin kerro se jollekin johon luotat, siitä se lähtee, kerro just niistä asioista mitkä mietityttää. ei se ole helppoa, kehenkään ei voi luottaa heti, pitää antaa itselle ja toiselle aikaa. ehkä sä et ole vielä valmis rakastamaan toista ihmistä, löydä ensin ystäviä, harjoittele välittämistä, seuraa aina sydäntäsi. selitä tekosi muille ja suhde voi avautua kokonaan uudestaan.
nykymaailmas kaikki pitää saada heti, vaikka moni asia vaatii aikaa kuten tutustuminen, ystävystyminen, rakastuminen, oppia kunnioittamaan itseään ja muita, olemaan aito. ei ne vaan tule hetkessä. luulen et moni liitto kaatuu siihen kun kiirehditään liikaa ja halutaan vaan nautintoa, ollaan liian itsekkäitä tai liian epäitsekkäitä. luultavasti mä olen itse samanlainen, mut mitä siitä, silti mä voin rakastaa itseäni ja muita, tai sitten en rakasta, mut tärkeintä on antaa lupa tunteille ja ajatuksille, hyväksyä itsensä kokonaisena...ja mielellään tietysti muutkin. usein just se et ei hyväksy muita juontaa juurensa sieltä et ei hyväksi sisimmässä edes itseään. keskeneräisyyden tärkeys. ei nää neuvot aina auta, nää on vaan mun näkemyksiä maailmasta tällä hetkellä. mun kokemukset on vaikuttanut siihen et vaikka olen edelleen epävarma itsestäni niin silti näen jossain valoa.
kaikki tää pohtiminen...ei se välttämättä auta, pitää mennä elämään, todellisuuteen, kokea kaikki käytänössä ja ehkä muistaa jotain mitä on joskus ajatellut tai sitten ei. ei epäonnistuminen ole niin vaarallista. siitäkin oppii. ja välil kaikki tuntuu täysin paskalta, olen ihan varma et mullekin tulee vielä se fiilis ja tulee myös se fiilis et elämä on ihanaa... herkät tuntevat enemmän, sekä positiiviset et negatiiviset asiat. ja kun saa sanat jollekin tunteelle mikä on pitkään vaivannut tuntuu kuin lähtisi lentoon, yhtäkkiä kaikki onkin taas selvää ja pelkoni ovat olleet turhia.
näitä sanoja voi laittaa peräkkäin vaikka kuinka, se helpottaa ehkä, mut lopulta tulee olo et ei tää lopu koskaan, koskaan ei löydy totuutta, rauhaa, rakkautta ikuista. ehkä se onkin syy elää. voisi olla tylsää kun ei olisi enää mitään tavoiteltavaa. ei kannata kertoa innokkaille yrittäjille et huippua ei koskaan saavuta tässä elämässä, muuten ne lakkaisivat yrittämästä. tai sitten koko huippu syntyy vain omassa päässä , joku on huipulla kun pyöräilee kesäisiä katuja shortseissa, elämä on kaunista ja joka päivä voi löytyy jonkun huipun, se kaikki on sun pään sisällä.
eli kyllä sä vielä löydät jonkun :) et ole yksin...
Totta turisit, itselläni melkein sama tilanne,aikoinani olin vähäsen ylipainoinen mutta ikä toi tullessaan laihtumisen (28v lasissa) Vieläkin pahempi asia omalla kohdallani oli se että ala ja yläasteella olin koulukiusattu silloisen sukunimeni takia. Koulukiusaaminen johti siihen etten ole pystynyt vielä tähän päivään mennessä pääsemään ylös pohjalta jonne mut joskus poljettiin. Kaikesta huolimatta meikäläisestä tuli melkoisen normaali ja selväjärkinen ihminen. Normaalit seurustelut ovat jääneet mun kohdalla minimiin. Muutaman kerran kokeilin, mutta tylysti sain kokea että aika on kulkenut ohi, enää ei ajatella herrasmiesmäisesti vaan ihmisiä käsitellään kuin roskakasaa. Yritin viime keväänä seurustella yhden mukavalta vaikuttavan tytön kanssa, mutta mua vietiin oikein kunnolla, olin eräänlainen välikappale hänen ja exänsä välissä.Kuljetin häntä baariin ja äitinsä luo, katselin ihmeissäni kun monet miehet, myös vanhemmat soittelivat ja nämä puhelut puhuttiin ulkona tai toisessa huoneessa.Ajattelin että annan aikaa ja kattelen mihin suuntaan ollaan menossa, mutta lopulta päätin luovuttaa koska exä oli yhä se tärkein ja monet kerrat oli yövieraanakin kun olin itse pois. Tämä ja kaikki muut lyhyet epäonniset pikasuhteet aiheuttivat sen että menetin luottoni ja uskoni lähes täydellisesti kaikenlaisiin seurusteluihin ja Suomalaiseen naiseen. Miksi siis en olisi sinkku, huoleton ja vapaa tekemään mitä itse haluan. Turhaa oli toivoa että joku kenties arvostaisi mun arvomaailmaani. Ajat on toiset kuten myös ajatukset! Mikäpä tässä on ollessa ja odottaessa kesää ja harrasteauton valmistumista :)
Vähän samanlaisia kokemuksia tuntuu sinulla olevan naikkosista kuin minullakin. Ei jaksa enää suhteeseen asti vaivaa nähdä (seksiähän on joskus "pakko" saada).
Ensimmäisenä alkaa ahdistamaan se, että useimmilla mimmeillä tuntuu loppujen lopuksi olevan huolenaiheena vain se, että miten saisi muokattua äijästä mieleisensä leikkikalun. Mikseivätköhän ihmiset nykyään osaa olla tyytyväisiä toisiinsa, saati itseensä?
Olet mielestäni tehnyt viisaan valinnan. Itsekin parinkympin puolessavälissä aloin keskittymään enemmän tieteisiin, taiteisiin ja liikuntaan. Noihin verrattuna pimujen kanssa leikittely oli melkoista ajan haaskaamista. Kerrankin tunsi saavansa jotain oikeasti aikaan.
Tuosta auto-projektista tulikin mieleeni: Pitäisiköhän vihdoin ajaa ensi kesänä se pyöräkortti... ;)
Nimenomaan,näin jälkeenpäin ajatellen kun miettii kaikkea mitä keväällä tapahtui niin, kiroaa itsensä ja tyhmyytensä. Jotenkin tuntuu että tänä päivänä on vaatimustaso noussut niin korkealle ettei mulla ja kohtalotovereillani taida olla kysyntää. Täysin totta on myös tuo, että pitää muokata kumppanistaan itsensä näköinen, eikä missään nimessä pidä olla tyytyväisiä toisiinsa. Ihmettelen itsekin miksi ajan trendi on se että pitää pelkästään etsiä ja etsiä, onko se jonkinlaista itsetunnon pönkittämistä kun saa kertoa kavereilleen miten taas löysi hyväuskoisen hölmön jota viilata linssiin. Ennen oli maalaismaitotyttöjä, nyt on tilalle tulleet tyytymättömät kitisijät. En mä silti näin hapan vanhapoika ole vaikka kuulostan tekstissäni jyrkältä ja jäykältä..noup ;)DrE ajahan se kortti pois :)
sinä mikään vanhapiika voi olla(26v) sitten kun ylität 40v,voisit ajatella noin,mutta sitähän ei tule tapahtumaankaan.
Enkiksikin sinun vaan tulee uskoa niitä jotka sinulle sanovat että sinä oot ihanaihminen.
Toiseksi sinun täytyy käyttää kokovartalopeiliä,ja huomaat kuinka kaunis oletkaat eevanasussa kaikkine muotoinesi. Ja ihan päivittäin ihastelet itsessäsi niitä hyviäpiirteitä joista pidät,ja hups huomaat kohta pitäväsi itsestäsi ihan kokoNaisena.
Ja muista ,että jotka sinua kehuvat ja pitävät sinusta,niin varmaan heillä on niitä taka-ajatuksiakin. Mutta ne on niin ihania taka-ajatuksia että sinä tulet niistä varmaan pitämään.
Sun kirjoitukses ois voinut olla kun omani...juuri olen itsekin laihduttanut 35 pois ja matkaa maaliin on kuitenkin vielä...silti en halua luopua toivosta että löytäisin sen oikean itselleni...
Heipä hei!
Pikkasen pyöreä pitää ollakki. Olen 32v sinkku ei ole lapsia, jospa laittaisit mulle postia.?
Terveisin: [email protected]